Part 11

Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä, loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina, tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä, katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin.

Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja kuolen, teen sen mieluummin kotona."

Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti tyytyväisyyttään vain heikosti.

Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin lohduttaa sinua kuin minä."

Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi: "Niin, mene vain!"

Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.

Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut auttanut.

Sattumalta oli R:issä vanha asuntoni vielä tyhjänä. Se oli minulle kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin, paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli tullut hänen morsiamensa.

Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin. Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa sielussani.

Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:

Föhn-myrsky öisin puhaltaa Ja kostehina lyövät siivet sen, Käy ilman halki kulku kuovien, Nyt kaikki herää. Uinahtaa Ei kenkään rauhallisna voi, Kun kevään huuto soi.

Ma kevätöinä myöskään nuku en, Mun nuortuu sydämeni. Ja kuumat haavehet mun nuoruuteni Ne nousee uumenista muistojen. Ne mua silmihini katsahtaa Ja kauhuin katoaa.

Lyö hiljaa sydämeni! Ja vaikka veressäsi kutsuen Soi ääni nuoruutesi viettien -- Se aika kuitenkin jo sulta meni, Jäi nuoruutesi Jo taakse retkiesi.

Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan, aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.

Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa, kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa. Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen, ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja kärsimykseni hyväksi.

Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa. Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä lähtien olin ollut kotiseudullani.

"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.

"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän läsnäolostanne."

"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"

"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa. Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"

"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä. Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. Herra Muoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."

"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"

"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."

Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni, estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin, että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin muistissani.

Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.

Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen kohtaloni vähäarvoisuudesta.

Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.

Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille. Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan -- sitä tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa, puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä, kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai ystävätärten epäsopu alkunsa.

Tähän saakka tapahtuneeseen oli äitini mielellään mukautunut, vaikkei hän ollutkaan kaikessa yhtä mieltä ja monessa suhteessa tunsi pettymystä ystävättäreensä nähden, jonka suhdetta häneen itseensä hän lienee ajatellut toisenlaiseksi. Nyt sitä vastoin, kun talon vanhat ja kunnianarvoisiksi käyneet tavat joutuivat vaaraan, kun hänen päivittäinen mukavuutensa ja kotirauhansa alkoi joutua kärsimään, ei hän voinut pidättää vastaväitteitään ja ryhtyi puolustamaan itseään, missä hän ei kuitenkaan vetänyt vertoja serkullensa. Syntyi erimielisyyttä ja pieniä ystävällisiä kinasteluja, ja kun keittäjätär sanoutui irti palveluksestaan ja tuskin suostui jäämään äitini lupausten ja pyytelyjen vuoksi, alkoi valtakysymys muodostua todella sodaksi.

Neiti Schniebel, ylpeänä tiedostaan, kokemuksistaan, säästäväisyydestään ja taloudellisista hyveistään, ei voinut käsittää, miksei häntä lainkaan ymmärretty kiittää kaikista näistä avuistaan, ja tunsi olevansa niin varma asiastaan, ettei hän enää katsonut tarvitsevansa salata tähänastisen taloudenpidon arvostelemista, äitini emännöimistaidon moittimista ja sääliä koko talon tapoja kohtaan. Nyt vetosi äiti isääni, jonka johdolla hallittuna talo oli kukoistanut niin monta vuotta. Tämä ei ollut sietänyt pikkumaisuutta ja tuskallista säästeliäisyyttä, hän oli suonut palvelijoille vapautta ja oikeuksia, hän oli vihannut piikojen kinastelua ja kiukuttelua. Mutta äitini vedotessa henkilöön, jota hän itsekin joskus ennen sattumalta lienee arvostellut, mutta joka kuolemansa jälkeen oli muuttunut pyhimykseksi hänen silmissään, ei neiti Schniebel voinut vaieta, vaan muistutti purevasti siitä, miten hänellä jo aikaa oli ollut oma ajatuksensa vainajasta, ja arveli nyt jo olevan ajan tehdä loppu tuosta vanhaan tapaan elämisestä ja noudattaa järkevämpiä periaatteita. Hän ei tietysti säälistä ystävätärtään kohtaan ollut tahtonut koskea vainajan muistoon; mutta kun tämä itse vetosi häneen, täytyi hänen tunnustaa, että vanha herra tosin oli ollut syypäänä moniin epäkohtiin talossa, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi asioiden edelleenkin piti jäädä samalle kannalle, kun heillä kerran oli vapaat kädet.

Se oli äidilleni vasten kasvoja annettu isku, jota hän ei antanut serkulleen anteeksi. Aikaisemmin oli ollut hänelle tarve ja nautinto silloin tällöin saada yhdessä tämän uskottunsa kanssa valitella ja löytää yhtä ja toista paikkailtavaa isän puuhista; mutta nyt ei hän kärsinyt pienintäkään varjoa tämän kirkastunutta kuvaa himmentämässä ja alkoi pitää talossa alkanutta vallankumousta ei vain häiriötä aikaansaavana, vaan myöskin ennen kaikkea rikoksena vainajan muistoa kohtaan.

Niin oli käynyt, minun saamattani siitä kuulla. Kun äitini kirje ensi kertaa viittasi tähän lintuhäkissä syntyneeseen toraan, vaikkakin vielä varovassa muodossa, sai juttu minut nauramaan. Jätin seuraavasta kirjeestäni pois terveiset vanhalle neidille, mutta en ollut viittauksista tietääksenikään, ajatellen että naiset suoriutuisivat parhaiten ilman minun apuani. Myöskin sattui välillä muuta, joka antoi minulle paljon enemmän ajattelemista.

Oli tullut lokakuu, ja Gertrudin odotettavissa olevat häät eivät enää lähteneet ajatuksistani. En ollut käynyt hänen kotonaan enkä tavannut häntä. Häiden jälkeen, kun hän olisi poissa, aioin jälleen ryhtyä seurusteluun hänen isänsä kanssa. Toivoin myöskin, että ajan mittaan hänen ja minun välilleni muodostuisi jälleen hyvä, tuttavallinen suhde, olimme jo olleet toisiamme liian lähellä, voidaksemme ilman muuta tehdä olleen olemattomaksi. Mutta nyt ei minulla vielä ollut kyllin rohkeutta kohdata häntä.

Silloin eräänä päivänä kolkutettiin hyvin tunnetulla tavalla ovelleni. Aavistaen ja hämmentyneenä menin avaamaan, ja siinä seisoi Heinrich Muoth ja ojensi minulle kätensä.

"Muoth!" huudahdin minä pitäen kiinni hänen kädestään ja voimatta katsoa häntä silmiin, kaiken minussa heräämättä uudelleen tuskallisesti polttaen. Näin jälleen kirjeen hänen pöydällään, kirjeen, jossa oli Gertrudin käsialaa, näin jälleen, miten sanoin hänelle jäähyväiset ja päätin kuolla. Siinä seisoi hän nyt ja katseli minua tutkivasti. Hän näytti hiukan laihtuneelta, mutta kauniilta ja ylpeältä kuten aina.

"En odottanut sinua", sanoin hiljaa.

"Etkö? Ettet enää ole käynyt Gertrudin luona, tiedän jo. Minun puolestani -- jättäkäämme tämä kaikki keskustelematta! Tulin katsomaan, miten voit ja miten teoksesi edistyy. Miten on oopperasi laita?"

"Se on valmis. Mutta ensiksi: Miten voi Gertrud?"

"Hyvin. Meillähän on pian häämme."

"Tiedän sen."

"Niin. Etkö kohdakkoin taasen kerran käy häntä katsomassa?"

"Myöhemmin kyllä. Tahdon nähdä, onko hänen myöskin hyvä olla luonasi."

"Hm..."

"Heinrich, älä pahastu, mutta minun täytyy useasti ajatella Lottea, jota sinä kohtelit pahoin ja löit."

"Jätä Lotte! Se oli hänelle oikein. Iskuja ei saa kukaan nainen, joka ei tahdo saada niitä."

"No niin. Siis oopperaani. En vielä lainkaan ole selvillä, minne sitä ensin tarjoaisin. Sen pitäisi olla hyvä näyttämö, mutta tokko sellainen huolii teoksestani?"

"Huoliipa kyllä. Halusinkin puhua tästä kanssasi. Lähetä se Müncheniin! Todennäköisesti se hyväksytään; sinuun kiinnitetään huomiota, ja hätätilassa vastaan minä siitä. Tahtoisin mielelläni, ettei kukaan muu laulaisi osaani ennen minua."

Sillä olin autettu. Suostuin mielelläni ja lupasin nopeasti toimittaa käsikirjotuksesta jäljennöksen. Keskustelimme yksityiskohdista ja jatkoimme puhelua hämillämme, ikäänkuin kaikki mitä sanoimme olisi ollut ylen tärkeätä, ja kuitenkaan emme tahtoneet mitään muuta kuin saada ajan kulumaan ja silmämme ummistetuksi siltä kuilulta, joka oli avautunut välillemme.

Muoth katkaisi ensiksi tuon salaisen siteen.

"Kuule", sanoi hän, "muistatko vielä, miten aikoinaan otit minut mukaasi Imthorille? Siitä on nyt vuosi."

"Muistan kyllä", sanoin minä, "eikä sinun olisi tarvinnut minua siitä muistuttaa. Lähtisit ennemmin!"

"En, ystäväni. Siis muistat vielä. No, jos jo silloin rakastit tyttöä, mikset sanonut siitä sanaakaan minulle? Mikset sanonut: Jätä hänet rauhaan, jätä hänet minulle! Se olisi ollut kylliksi, olisin ymmärtänyt viittauksenkin."

"Sitä en saattanut tehdä."

"Etkö saattanut? Miksi et? Kuka käski sinua katselemaan syrjästä ja olemaan ääneti siksi kunnes jo oli myöhäistä?"

"Enhän voinut tietää, rakastiko hän minua. Ja sittenkin -- jos sinä olet hänelle rakkaampi, eihän silloin ole mitään tehtävissä."

"Olet lapsi! Hän olisi kenties sinun kanssasi tullut onnellisemmaksi! Onhan toki jokaisella oikeus vallottaa itselleen puoliso. Ja jos heti alussa olisit sanonut minulle sanankaan, antanut pienen vihjauksenkin, olisin pysynyt poissa. Jälkeenpäin oli se tietysti liian myöhäistä."

Minulle oli tämä keskustelu tuskallista.

"Ajattelen asiaa toisin", sanoin minä, "ja sinunhan on syytä olla tyytyväinen, eikö totta? Jätä siis minut rauhaan! Vie hänelle terveiset, ja minä saanen sitten tilaisuuden Münchenissä käydä luonanne."

"Häihin et tahdo tulla?"

"En, Muoth, se olisi mautonta. Mutta -- annatteko vihkiä itsenne kirkollisesti?"

"Luonnollisesti, tuomiokirkossa."

"Se on mieleeni. Minulla on jotain tilaisuuden varalta, alkusoitto uruille. Ole huoletta, se on aivan lyhyt."

"Sinäpä olet kunnon mies! Hitto vieköön, että minulla sinun suhteesi on niin huono onni!"

"Minun mielestäni olisi sinun sanottava hyvä onni, Muoth."

"No, älkäämme kiistelkö. Minun täytyy nyt mennä, on vielä ostettava tarpeellisia talousesineitä ja Luoja ties mitä kaikkea. Oopperan lähetät pian, niinhän? Lähetä se minulle, niin vien sen vanhuksellemme itse. Niin, ja ennenkuin vietän hääni, pitäisi meidän molempien toki vielä kerran viettää ilta yhdessä. Kenties huomenna? -- Hyvä, näkemiin!"

Nyt olin jälleen vanhojen ajatusten piirissä ja vietin yön tuhannesti haudottujen mietteiden ja tuhannesti koettujen tuskien kiusaamana. Seuraavana päivänä menin erään tutun urkutaiteilijan luokse ja, pyysin tätä ottamaan soittaakseen sävellykseni Muothin vihkiäisissä. Iltapäivällä Teiserin kanssa viimeisen kerran tarkastin alkusoittoni. Ja illalla saavuin määräaikana Heinrich Muothia tapaamaan.

Ravintolassa oli meitä varten varattu huone kamiinivalkeineen ja kynttilöineen, valkeaksi katettuine pöytineen, ja Muoth odotti jo minua.

"Kas niin, poikaseni", huusi hän, "nyt vietämme erojaisia, enemmän minun kuin sinun. Gertrud lähetti terveisiä, juomme hänen onnekseen."

Täytimme lasimme ja tyhjensimme ne äänettöminä.

"Niin, ja nyt ajattelemme vielä hiukan itseämmekin. Nuoruus alkaa olla menossa, ystäväiseni, etkö sinäkin sitä huomaa? Sitähän sanotaan elämän kauneimmaksi ajaksi. Toivon sen olevan erehdystä, kuten kaikki tuollaiset suositut sananparret. Parhaan täytyy vasta olla tulossa, muuten ei tämä kaikki juuri olisi maksanut vaivaa. Kun oopperasi joutuu esitettäväksi, puhumme enemmän tästä."

Söimme hyvällä ruokahalulla ja joimme vahvaa Reinin-viiniä lisäksi; sitten asetuimme sikaarien ja samppanjan ääreen syviin nojatuoleihin, ja hetkiseksi saapui luoksemme vanha aika, nuo puheliaat suunnitelmien rakentamisen ja jaarittelun hetket; katselimme toisiamme huolettoman miettiväisesti silmiin ja olimme toisiimme tyytyväiset. Heinrich oli sellaisina hetkinä ystävällisempi ja lempeämpi kuin muuten, hän tunsi niiden häipyväisyyden ja piteli niitä, niinkauan kuin tunnelma säilyi, suojellen ja varovaisin käsin. Hiljakseen ja hymyillen puhui hän Münchenistä, kertoili pieniä teatterijuttuja ja harjotti vanhaa hienoa taitoansa, lyhyin selvin sanoin loihtia esiin henkilöitä ja olosuhteita.

Kun hän täten oli leikillisesti ja terävästi, mutta ilman ilkeyttä karakterisoinut orkesterinjohtajansa, appensa ja muutamia muita, join hänen terveydekseen ja kysyin: '"No, mitä sanot minulle? Onko sinulla minunlaisistani ihmisistä myös joku määrittely?"

"Onpa kyllä", nyökäytti hän iloisena päätään ja suuntasi tummat silmänsä minuun. "Sinä olet kaikessa taiteilijan tyyppi. Taiteilijahan ei ole, kuten filisterit arvelevat, huoleton herrasmies, joka sulasta ylimielisyydestä heittää taideteoksen sinne, toisen tänne, vaan enimmäkseen ikävä kyllä köyhä poloinen, joka on tukehtua omaan hyödyttömään rikkauteensa ja jonka sen vuoksi täytyy antaa jotain itsestään. Ei ole mitään perää sadussa onnellisesta taiteilijasta, se on pelkkää jaarittelua. Iloinen Mozart piti itseään pystyssä samppanjan avulla ja kärsi siitä syystä leivän puutetta, ja kuinka Beethoven ei jo nuorena riistänyt itseltään elämää, vaan sen sijaan loi ihanat sävellyksensä, sitä ei ymmärrä kukaan ihminen. Rehellinen taiteilija on elämässään onneton. Kun hänellä on nälkä ja hän avaa säkkinsä, on siinä aina vain helmiä!"

"Niin, jos kaipaa hiukkastakaan iloa ja lämmintä ja osanottoa elämässä, silloin ei tusina oopperoita, trioja ja muuta sellaista auta paljoakaan."

"Uskon sen. Tällainen hetki viinin ääressä ystävän keralla, jos sellainen on, ja hyvätuulinen tarinoiminen tästä ihmeellisestä elämästä on oikeastaan parasta, mitä voi toivoa. Miten kauan joku poloinen valmisteleekaan kaunista rakettia, josta sitten on iloa tuskin minuutiksikaan!"

Itse asiassa en hyväksynyt lainkaan hänen filosofiaansa, mutta mitäpä merkitsi se? Minun oli mieluista viettää sellainen ilta ystävän seurassa, jonka olin pelännyt olevani pakotettu kadottamaan ja jonka säilyttämisestä en näinkään ollut varma, ja muistelin mietiskellen mennyttä aikaa, joka vielä oli niin lähellä ja kuitenkin käsitti jo koko nuoruuteni, jonka kevytmielisyys ja huolettomuus eivät enää saattaneet palata.