Part 10

Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui -- sisään, katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös, otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.

Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä, ajattelin, ja avasin sen.

Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä, kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.

Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa, katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.

Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita. Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran tahto?"

Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista. Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin, ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne, minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki, ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli mieletöntä, mutta siten oli laita.

Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.

Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.

Mutta nyt oli se suljettu, ja kun hämmästyneenä ja peljästyneenä soitin kelloa, ei kuulunut ketään eikä tullut vastausta. Tuijotin ylös rakennukseen ja olin kuin epämieluisassa, hullunkurisessa unessa, missä kaikki on suljettua ja missä täytyy kulkea kattojen yli. Ajaja katseli kummissaan ja odotti. Menin ahdistetuin mielin toiselle ovelle, josta olin kulkenut vain harvoin ja jota en ollut käyttänyt viimeksi enää vuosikausiin. Se oli avoin; se vei isäni konttoriin, ja kun astuin sisään, istuivat siellä harmaissa takeissaan kuten aina konttoristit, hiljaisina ja pölyttyneinä; minun sisäänastuessani he nousivat ylös ja tervehtivät, sillä minä olin perillinen. Kirjanpitäjä Klemm, joka näytti aivan samallaiselta kuin kaksikymmentä vuotta sitten, teki kumarruksen ja katseli minua surullisesti ja kysyvästi.

"Miksi on portti suljettu?" kysyin minä.

"Siellä ei ole ketään."

"Missä on sitten isäni?"

"Sairaalassa, ja armollinen rouva myöskin."

"Elääkö hän vielä?"

"Hän eli vielä tänä aamuna, mutta odotetaan..."

"Niin. Mitä se sitten on?"

"Kuinka? Ah, se on yhä vielä jalka. Sen hoito oli virheellinen, sitä mieltä olemme kaikki. Yht'äkkiä ilmestyi kipuja, herra huusi hirveästi. Hänet vietiin silloin sairaalaan. Nyt se on muuttunut verenmyrkytykseksi. Kello puoli kolme eilen lähetimme teille sähkösanoman."

"Niin, kiitos. Nyt toimittakaa minulle nopeasti voileipä ja lasi viiniä sekä vaunut, olkaa hyvä."

Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä, nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla, missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa parta omituisella tavalla esiinpistävänä.

Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.

"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt sydämeeni ja tietänyt kaiken.

"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.

"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se koskenut sinuun noin?"

En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla kuolinvuoteen ääressä istuessani.

6.

Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta. Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita, joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.

Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se, joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki, myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta, lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.

Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen, joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.

"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne! Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"

"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin, jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin itse voi antaa."

"Se ilahduttaa minua."

"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."

"Mitä teiltä sitten puuttuu?"

"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja tyhmältä."

Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät, jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja optimistisesta uskostaan.

Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin, vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata päätänsä.

"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa. Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät luonollisesti tiedä mitään. Se on sukua _moral insanity'n_ kanssa ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"

"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.

"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin kehityskipuihin."

Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan. Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa jälleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti, eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino. On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa muista."

"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."

"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja. Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas. Tahdotteko tehdä sen?"

"Koettaa tahdon sitä mielelläni."

"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi, miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."

"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."

"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"

"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"

"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"

"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva vaikeata."

"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa, olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne! -- Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä mukavuudestanne!"

"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi en tekisi niinkuin te neuvotte?"

Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen, ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.

Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut, että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa, kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.

Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen, vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän surullisesti päätään.

"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."

"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin luuletkaan."

Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava, mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin, rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.

Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.

Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi. Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia. Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut menestystä.

Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen, mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani. Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut kysyäkään.

Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo." Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.

Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää, mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme, ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut häneltä kiistää.

Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin oli hänellä punaiset silmät.

Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen, mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.