Part 1

Chapter 12,997 wordsPublic domain

TAITEILIJAN TARINA

Kirj.

Hermann Hesse

Suomensi Kaarlo Nieminen

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.

Taiteilijan tarina

(Gertrud)

Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen, oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.

Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin. Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.

Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin. Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita leipääni.

Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin, hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi. Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa, olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: -- siinä, että ylipäänsä musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema, siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys. Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi, vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa kaikki voimasi ja liikkeesi -- ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan, raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa, täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto voi.

Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja kultaisimmat unelmani kohdistuneet -- saada edes sydämensykähdyksen ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen, janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti kajahda vastaani.

Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani, vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.

Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan, joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä, että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä varmemmaksi halustani.

Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani, ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni. Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen rakkauteni.

Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila, aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni, ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista, missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se, mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen, muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.

Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista, vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin, että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.

Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin. Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta, jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.

Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa, mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia, sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.

Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista, vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista, vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla, opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.

Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies, varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä; oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani. Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin onnistui.

Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla" itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään kauneuden, joka kuihtuu pian.

Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut, unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään, valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään, tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut, nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.

Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä, niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä, missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista, kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen sen sovittanutkin.

Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto. Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä rinteistä alas.

Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan, annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme, tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.

Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin. Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä. En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle, joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.

Liddy riippui yhä vielä käsipuolessani ja antoi minun puhua, otti hehkuvat tunteenpurkaukseni nauraen vastaan ja näytti kuitenkin itse olevan syvästi järkyttynyt. Mutta kun lempeästi väkivaltaa tehden vedin häntä puoleeni ja aioin suudella häntä, irrotti hän itsensä ja hypähti syrjään.

"Katsokaa!" huusi hän huohottaen, "tuon niityn ylitse tuolla täytyy meidän laskea kelkalla! Vai pelkäättekö, teidän urheutenne?"

Katsahdin alas ja hämmästyin, sillä rinne oli niin jyrkkä, että tämä rohkea mäenlasku tosiaankin hetkisen pelotti minua.

"Ei se käy päinsä", vastasin arvelematta, "on jo liian pimeä."

Heti alkoi hän pilkata minua jänikseksi ja vannoi laskevansa rinnettä alas yksin, jos minä olisin liian arka lähtemään mukaan.

"Tietysti me kaadumme", sanoi hän nauraen, "mutta sehän onkin hauskinta koko laskussa".

Hänen näin minua ärsyttäessään sain päähänpiston.

"Liddy", sanoin hiljaa, "me laskemme. Jos kaadumme, saatte te pestä minut lumella, mutta jos pääsemme onnellisesti alas, tahdon myös minä saada palkintoni".

Hän vaan nauroi ja istuutui kelkkaan. Katsoin häntä silmiin, ne loistivat lämpimästi ja iloisesti, silloin istuuduin aivan kelkan etupäähän, käskin hänen painautua minuun ja työnsin kelkan menemään. Tunsin miten hän tarttui minuun, pitäen käsiään ristissä rinnallani, ja aioin vielä huutaa hänelle jotain, mutta en enää voinut. Rinne oli niin jyrkkä, että minulla oli tunne sellainen kuin tyhjään ilmaan syöksyessä. Tapailin heti molemmilla kengänpohjillani maata pysähdyttääkseni tai edes kaataakseni kelkan, sillä äkkiä oli minut vallannut kuolemanpelko Liddyn puolesta. Tämä oli kuitenkin myöhäistä. Kelkka syöksyi hillitöntä vauhtia mäkeä alas, tunsin vain kylmänpurevan lumiryöpyn kasvoillani, sitten kuulin Liddyn kirkaisevan kauhusta ja tämän jälkeen en enää mitään. Suunnattoman voimakas tärähdys kuin moukarin isku kohtasi päätäni, jostain kohdasta ruumistani tunsin vihlaisevaa kipua. Viimeinen tunne, jonka muistan, oli kylmyys.

Tällä lyhyellä hullunrohkealla mäenlaskulla sain minä sovittaa nuoruudenhurjuuteni. Jäljestäpäin oli paljon muun ohella myöskin rakkauteni Liddyyn kokonaan lopussa.

Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin. Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan, nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen, huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton; vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan koettanut löytää.

Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea, ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.

Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo parantumiseni aika teki minulle hyvää.