Part 3
Ne untensa uhreina kaatuvat näin, käy kirkastettuina kuoloa päin, niiden keskellä Jumalan henki jo käy: tykit metsistä jyskää, mut tulta ei näy. Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo, apu ainoa, armosi suo!
Likemmäks pyhä liekkisi leimuva on, sodan Herra, sa voittaja voittamaton, vapauttaen saavut ja vapaa on maa, nyt porttinne korkeiksi kohottakaa! Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo. apu ainoa, armosi suo!
24.4.18.
SAAPUVILLE SANKAREILLE.
Soikaa rohkeasti riemun kellot saapuville sankareille, jotka edestä maan astuvat ankarat askeltaan taistelun tantereille!
Soikaa suruisesti sielukellot surmatuille sankareille, jotka edestä maan kaatuivat suorina seisaallaan ja astuivat tuonelan teille!
Soikaa rauhan rakkaat kellot Suomen suuren sankareille, jotka edestä maan kruunaten kuntomme kunniaan toi valkean vapauden meille!
Oulunkylä, tammik. 1918.
SOTASÄKEITÄ.
Soi, soi, ja sota soittaa. jo kaukaa kumu kunnahilta kaupunkia kulkee! Ken kunnialla kaatuu, ken seppeleensä voittaa, nyt valkeuden voima käy, kun kempit ketjun sulkee, nyt eespäin, eespäin eestä isäinmaan. nyt kamppaillaan. ei sankarit väistyä saa, kun kutsuu isänmaa.
Käy taistelu jo tieltä, ma kuulen ukkospauhun paukkeen, tykkein jylhän jyskeen. saa punaryssät kuulla nyt suoraa suomenkieltä, kuin hammasraudan ruskeen ja kuularuiskun ryskeen. Eespäin. Suomen onni ratkaistaan. nyt katkaistaan maan vaino vuosisatainen ja sortovalta sen!
Pau! Yli kaltoin vinkuu nyt kranaatti ja kajahdellen kalliolle raiskaa, pään ohi viuhkaa luoti ja vihan siivin sinkuu, maa vonkuu, vinkuu, tulta lyö ja kaikki mäet mäiskää. Nyt rivit suoraan, kaikki rynnätkää, niin taisto tää maan vapahdukseen vie, ja yhtyy ystävän tie!
Taas jymähtäen jyskää, käy kaupungista yli tehtaan ruudin kuuma sauhu ja jossain palaa torni ja raunioiksi ryskää, päämiehet, palkkapetturit lyö kurja pakokauhu... Käy isäinmaasi eestä eteenpäin, käy voittoon näin sä taiston, tasavallan mies: maa tietää työs ja ties!
Ja viesti kauas kantaa: jo käydään katutaisteluita, kasarmeista paukkaa, ne kellareista ampuu, lyö kuulat laivarantaa, yönaiset huutaa, rosvot riehuu, panssar'autot laukkaa, jo aukee pakkoportit vankilain, ja vainoojain maan roistovalta voimaton nyt murrettu on!
Lyö liekki kontuun, kotiin, vie vuotten vaivat, kaikki, mik' on mulle kallehinta, kun vapaa vain on maani, mi syöstiin veljessotiin, kuin pistinmuuriks, nuorukainen, nosta nuori rinta, maankavaltajat täytyy kukistaa. ei enään saa maa verta vuotaa veljien, käy loppuun taistellen!
— — Jo maininkina pauhaa yön pauke, taiston tantereelt' on tykkein laulu laannut, maa hengittää, maan huoneet ne huokaa vanhaa rauhaa. maan puissa lintuin liverrys on uuden soinnun saanut. Kaks pamausta ihmeen ilmoittaa: iloitse, maa: pääkaupunki on valkoisten ja varma voitto sen!
Taas päivä kultaa ruskon, maat masennetut, harjut hartaan, pyhän hohdon saavat. saa kaikki kirkastuksen, saa kaikki uuden uskon, kun viha vaihtuu, arpeentuvat veljesvainon haavat, viel' eespäin, eespäin eestä isäin maan. me kamppaillaan. ei väistyä ennen saa kuin on vapaa koko maa!
Pommituksen aikana Oulunkylässä, 13.4.18.
TYÖN LAULU.
1.
Lyövät tulta pohjanpielet, kaikki vallat vapisee, yössä yltää leimukielet, pitkäisen jyrinä jylisee, laakson pirtit pimenee, on kuin oltaisi tuomiolla, ollako vai eikö olla, onko hetki viimeinen, tullut turma ihmisten!?
Onko jo oikeus valkea vainaa, kansojen kohtalo kaikkia painaa, tuomittu vuossatavalheiden vaivaan. Luojasta langennut, hylkimä taivaan? Onko jo tullut tuskan yö. loppunut tahto ja työ, työ ilo ihmisen parhain ja puhtain taakkana julmana juhtain, yönkö sodat sadot korjaa kasvattaen kurjaa orjaa? Pilvihin piirtyy kuin Jumalan haamu, Kaukaa jo koittaa kaikkeuden aamu. —
Aurinko herää, säteinä Luoja kansansa kerää kohti lämmön lähtökohtaa, korvesta sen kotiin johtaa, puhkaisee pimeän yön, alkaa uuden luomistyön.
2.
Vaieten jo tykit pauhaa, taivaanrantaa kiertää koi, torvet toitottavat rauhaa, kaikki kirkonkellot soi. Siintää sovituksen kaaret, välkkyy virrat, järvet, saaret, kirkkautta kaikkialla vuorilla ja laakson alla. Jalopeuraliput liehuu, kosket kiehuu, kansa kulkee seppelpäin, kuokat, kirveet kimmeltäin, yllä säihkyy sätehet, maahan painuu pistimet, äidit nostaa lapsiaan, hurrataan! Tehdään työtä, kilpakiistaa, nuoret nauraa. jäykät miehet vääntää auraa, surman keto kantaa riistaa, mikä huokui hurmeen hukkaa, verestä nyt nostaa kukkaa, täyttymyksen tähkäpäät heiluu, soi nyt elon häät!
Vihollisen niinkuin veikon, kansa nostaa kansan heikon, kaikki laukee, vankeuden portit aukee, pelko piilee, ei oo paulaa. vapaa, suuri meri laulaa, satamassa souvit hyörii, juntat jyskää, pyörät pyörii, vonkuu vapaan voiman pauhu, käy kuin uhri tehtaan sauhu, kuuluu jyske jättikoneen, syttyy säde silmään moneen, toivo kaikki kirkastaa, on kuin syntyis uusi maa, uusi aika, uusi kansa suuret synnyt sielussansa, joka Luojaan, lakiin luottaa, tahtoo itse työnsä tuottaa omin tahdoin, omin tarmoin, eikä enää vieraan armoin.
Laskee merta meidän laivat, purjeisiin kun tuulta saivat kiittäin kodin haltijoita, kiitää maiden markkinoita, omin lunnain, omin leimoin, omin voimin, omin heimoin vieroksuen vieraan lainaa, vailla velkaa, joka painaa, hyvin töin yön kostot kostain, heimon hyveet kuntoon nostain, luoden suurta suvun taikaa, uuden kansan kulta-aikaa, jolloin yhtyy henki, aine, kiitää muiston maita maine, hengen hehkut, ajatukset, suuren sielun saavutukset sävelsiivin, loitsuin, lauluin, siveltimin, taltoin, tauluin, julistain näin Pohjan ponnen, kodin työn ja kodin onnen, käy nyt liittoon työ ja sana vankkumatta voittajana, vapaa maa ja vapaa kansa kunniassa kulkeissansa, eessä elon riemuretki, oman luonteen luomishetki, kauniin kohtalonsa suoma, oman Luojan oma luoma.
3.
Takokaa, takokaa valoa yöhön, valakaa ja valvokaa, työhön, työhön! Nouskaa alta pimeen paineen, sorvaamme nyt sieluks aineen, lieskaan miekat, keihäät, peitset nouskoot aurat, vuoluveitset! Kuularuiskut, tykit hiiluun, kurjat kuulat mustaan miiluun, ahjo antaa ankkurit, rauhan riemuvankkurit, kynät, harpit, sähköneulat, kodin kihlat, soljet, seulat, hengen aseet hengen töihin, aineen aseet miesten vöihin!
Rakentakaa, rakentakaa ihmisyyden templin muuri uskollamme vuoret siirtäin, harjahirret pilviin piirtäin, syvään synnyinmaahan juuri, kalliolla korkealla itse Luojan katseen alla, jonka alta vanha valta syöksyy soraan!
Kylväkää, kylväkää terve siemen rautamultaan noustaksensa päivän kultaan, kanssa oraan onness' itse heilimöikää, karaistukaa kautta kadon, siunatessa syksyn sadon seppelöikää nuoret päänne!
Takokaa, takokaa voimaa vuosisatain taa, hiiltä tuokaa, tulipiirros pilviin luokaa, tuki, turva elämäänne, usko uhkaan. ummehtuneet taudit tuhkaan, ahjoon kaikki katinkulta, mik' on valheen virvatulta!
Vapautta, vapautta, valppautta, valkeutta, huutaa hengen hehku yöhön, työhön, työhön! Paisu, palje, sorvit soikaa, moukaroikaa, iskekää, iskekää, että taivaat tärähtää vuoren vankkaa alasinta! Ikuisesti ihmisrinta valon töihin vaistot vaatii, ikilujat lait laatii, tulipatsaat kauas hohtaa, itsensä kun kansa kohtaa, nousee sodan, sorron alta Suomen vapaa tasavalta!
Takokaa, takokaa, vannokaa ja valvokaa! Vannokaa, ettei saa enään vieraat vallat estää, itse maamme mahdin loimme ankeen ajan iskut kestää, vapaina me elää voimme, vapaina me käymme hautaan; kun me oomme musta multa, lapset takoo uutta tulta, tahdon terää, rinnan rautaa, uutta päivää, tuhat yötä, uutta unta, uutta työtä, uutta kansaa, uutta maata, jok' ei koskaan kuolla saata!
Takokaa, takokaa valoa yöhön, vartijat, te valvokaa, työhön, työhön, ainiaan eestä suuren synnyinmaan!
Huhtik. 1918.
JUHANNUS.
1.
Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa ja syvälle sen kuva järven pintaan päilyy. juhannuskukat tuoksuu kartanoilla, ruiskorret vainioilla hiljaa häilyy, käy lämmin tuuli niinkuin äidin henkäys, maa-emon loppumaton sydänlempeys.
Ja kuule, kuinka riemusta nyt täyttyy rinta, soi kankahilla käen kukku, lempi iltarastaan. kun ihmisäänet piirilauluin liitää laaksosta kajahtaen vuorta vastaan. miss' iloliekit korkealle loimuaa, niin laulun nuori voima valoon vaeltaa.
Maa viherjöi ja kaikki puut käy täyteen kukkaan, maan voima rakkahasti kauniin kasvun kantaa, maa aina altis, koruton ja karu, myös vaatii työtä, maa se leivän antaa, se kevään kimmeltäissä päältään roudan luo, saa taivaan sateen, poudan, syksyn sadon suo.
Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa, ja päivä kallistuu jo mailleen seutuvilla, mut valo viipyy, viihtyy kukkuloilla, on leppoisa ja tyyni suvi-ilta, kuin vetten yllä suven henki uinuais. pian auringon taas nousevan se ennustais.
Ja on kuin jälkisoinnut yöhön hiljaa haihtuis taas lähestyissä kaiken lämmön lähtökohtaa, kuin syventynyt oisi ihmissävel, kun varjot väistyi, taasen päivä hohtaa, kun aamu voimakkaana valaa ruskoaan, luo kaikkeen kauneutta, suurta uskoaan.
2.
Nyt kummutkohon laulun lähtehet. kun kesän kukkeutta uhkuu maa. kun siihen lankee taivaan sätehet, ja kun sen voimaa sade virvoittaa!
Nyt tulkoot suuret tunteet tulvillaan, kun kohisevat raikkaat koskensuut, nyt tulkoot muistot tuoden toivojaan, kun ihanina seisoo vihreet puut!
Niin käy nyt, nuori laulu, läikkymään kuin tuuli yli meren, vihreen puun, luo taivas lähteensilmään väikkymään, vie, laulu, voimas elon kamppailuun!
Niin kummutkaa te, kevään hettehet, te laulun ilopuut, te sohiskaa. te käykää korkeina, te miettehet, te kosket, kumartaen kohiskaa!
Niin nouskoon laulu kauas kulkien, maat, metsät, saaret, sinijärvein veet, maan kaiken kaihon syliin sulkien, se sulattakoon surun kyyneleet!
Kuin luja lohtu, niin se säilyköön työn, elon toimet, taistot kirkastain, se sielun pohjaan iäks päilyköön kuin päivä suuren suvisunnuntain!
Se uuden uskon työhön valakoon yön, tuskan jälkeen aikaan parempaan, kuin juhannuksen liekki palakoon se voiton valona nyt vuorellaan.
Ja kaikukoot nyt laulutantereet ain pilviin korkeimpiin ja kirkkaimpiin, sen kuulkoot metsät, meret, mantereet, puut, kivet sointukohot säveliin!
Nyt kasvamahan paljaat kalliot, suot erämaat se laihoiks loihtikoon, se haihduttakoon hallan turmiot, se vieköön sukukunnat sovintoon!
Niin soi nyt, nuorten nuori sävel soi, te nuoret rinnat riemuin paisukaa, te siskot, veljet, naiset, miehet, oi. te kuulkaa kuinka laulu siivet saa!
Soi laulu, iloks kaikkein ihmisten, sen kuulkoon kaikki kansa, kaikki maa, se luokoon suureks joka sydämen, soi, laulu, ihmiskunnan kunniaa!
SAKARI TOPELIUS.
Satavuotis-mulstoruno.
Mä nään, mä nään sen vanhan kaupungin, min rantaan uljas Pohjanlahti läikkyy, nään valkeen talon, vinttikamarin, min ikkunoihin iltapäivä väikkyy.
Siell' istuu nuorukainen haaveissaan, kun laulaa koko laaja luomakunta, kun enkelit lois Heljää harppuaan, niin nuorukainen näkee suurta unta.
On lämmin katse kuin vain lähteen on, kuin lapsen vielä hennoin, hellin mielin, sees henki heimoa on auringon, ja sielu soittaa suurin sfeerein kielin.
Käy mielikuvat kultakulkuaan, hän avokatseen avaruuteen siirtää, haltijat soittaa hälle satujaan, historian hengetär työt urhoin piirtää.
Mit' uneksuu hän yksin mietteissään? Maan, karun kansan kohtaloita, hän näkee kauas, kaiken määrän pään, hän tutkii, luo ja loihtii tarinoita.
Hän näkee suuren lumikuninkaan, sen ihmesormuksen, mi kohtaloihin loi syyt ja seuraukset kierrollaan, ja johti sankareita sovintoihin.
Hän näkee Suomen suvun sodissaan, sen hurme huutaa, rukoilevi rauhaa, kun mustat munkit manaa messujaan, ja kuolon kenttää käyrät torvet raikaa.
Hakkapeliittain hurjat huudot soi kuin kiivas kohu Oulunkosken laineen, niin henki nuorukaista haltioi, hän näkee maansa vaiheet, vaivat, maineen.
Hän runoratsuin kauas kannustaa, hän lapsensielussansa kammoo verta, niin kaukaa siintää sadun ihmemaa, min prinsessa öin katsoo Kypron merta.
Mut ullakolla tontut teutaroi. vöin kanervaiset käpykruunut hohtaa, ne korviin jotain kummaa tarinoi, ne talvi-iltain ihmemaahan johtaa.
Hän tähtein suosikki ja lapsi maan nyt näkee koivun yllä tähden uuden, se tähti Suomen on, mi loistollaan luo yli maailmoiden ihanuuden.
Se tähti valon on ja vapauden, kuin Luojan katse avaruuden alla, hän mittaa kohtaloita kansojen: on Suomi vapaa, vahva tasavalta.
Hän kohoo, kasvaa, katse kirkastuu, yön näky suuren sielun haltioittaa, sin' yönä kukkii maailmojen puu, ja onnen oksan nuori Suomi voittaa!
— »On meri meidän, joka yhdistää maapallon ääriin, kauas kantaa, uus' usko ennustaa maan elämää, ei esteitä, ei rajoillamme rantaa!»
Niin lausuu hän ja kanneltansa lyö kuin tietäjä, »me maksoimme jo veron elämän jumalille, vaikenee jo yö, maa kerran kasvattaa sen suuren neron
mi hengenhehkullaan ja voimallaan luo loiston, lämmön vilun-vainioilleen. maan nuoren nostaa kilpakunniaan, kun veltot kansat riutuu raunioilleen.
Pohjasta koittaa kaiken vapaus, lumessa loistaen se sielut syttää, on mahdotonkin hetken tapaus, mi maailmoja kerran ihmetyttää!
Ja pieni kansa suurna sielultaan luo maailmalle uuden uskon, kautt' aikain käy se riemukulkuaan. maa avartunut alla aamuruskon.
Ja Pantheonin ikitemppeliin sen nimi piirtyy, tähtituikkein hohtaa: »Kansojen kaunistus», se kuuluu niin, käy tästä tie, mi jumalihin johtaa!»
Eläkööt suuret henget isien! niin äänet taivaan teillä äänet tapaa, eläköön tulevaisuus toivojen. eläköön Suomi voittamaton, vapaa!
Hän herää. — »Näinkö turhaa unta vain? Sen näänkö vasta, kun oon valkohapsi? Ei, ei! Sen tiedon jumalilta sain —!» niin kuiskaa valkeen talon valkee lapsi.
Oi, herää haudassasi, runon mies, satujen kemppi kukkakumpus alta, sun toivees täyttyi, unes totta ties, on Suomi vapaa, vapaa tasavalta!
Nyt yli vanhan, valkeen kaupungin kuin sielus loisti vapaa tähti väikkyy, käy kotikoivus ikikukkihin, kun rantaas uljas Pohjanlahti läikkyy.
Ja yli hautas viestin tuuli tuo, kun hurraahuudoin rakkaat ilmat raikaa, niin lempeet silmäs taasen lepoon luo, sun kansas astuu vapauden aikaa!
VAPAA KANNEL
Oi, onnea, kun tämän sankaripäivän näin, maan vapaan nään, johon henkeni haltioin, maan puoleen kannel nyt kallistuu kimmeltäin, sen vapausvirsiin ma kuolla voin!
Tämän hetken hehkusta voittojen voiman sain, oi, kiitos, Luoja kun tämän tähden mun syntyä soi, nyt ei kahleilla kytketä vapaata kanneltain, sit' ei kuoleman koura nyt murtaa voi!
Soi, vapaa kannel nyt ajan aavemman taa, kun turhana tomuna sekasointuni soraan vien, soi uhriksi uskon: on vapaa syntymämaa, ura uus nyt käy yli ikuisen tien!
16.5.18.
JÄLKIHUOMAUTUS.
Useiden sortokauden runojen kärki oli kuvannollisesti tähdätty tsarismia ja venäläistä vainovaltaa vastaan. Sellaisia runoja ovat »Tuomiolla», »Kiinalainen uni», »Prometheus» y.m.