Part 2
Työ aateloittaa. ei kilvet, kalvat, työ kaikki voittaa, työ alennuksesta arvoon vie, työ mahdottomaan on murtotie, lyö halut halvat.
Työ erheet estää, työ kansan kerää, työn kunto kestää, kun karut kourat maan moukaroi, työn runsautta kun runo soi. ja henki herää. —
Työ siunaa yösi, ain antaa lohdun, kun päättyi työsi, työasees aatosta kunnioi, sun Luojan valkeus vapaaks loi jo kautta kohdun.
Työ eestä maasi, työ vastus vainon, mi onnes kaasi. työ iloks kaikkien ihmisten, työ ensimmäinen ja viimeinen lyö päältään painon.
Työn sukukunta, maat, ahkeroikaa, työn suurta unta, työn, tahdon tarmolle kunniaa, maan vapautta te valvokaa, työn säkeet soikaa!
Oulunkylä 20.5.17.
SIMSON JA DELILA.
Ja Simsonin Delila kiehtoi huoneessaan, hän piti pyhän miehen päätä polvellaan; — »Oi, miss' on voimas, ilmoita se ilokseni, niin sinun kanssas on mun koko sydämeni!» Niin kuiskas sorja Sorekin Delila ain huulillansa petollinen pila.
Sen yön Delilan syliss' Simson hekumoi ja nukkui, viekas portto hiukset palmikoi näin kostain rakkauden vihan työllä, päämiehet ajoi hältä salaa hiukset yöllä, ja Simson, ennen suurna voimassansa, nyt vangittuna heräs unestansa.
Kahleissa Simson vietiin Gasan vankilaan ja soaistiin, mut hiukset kasvoi uudestaan. hän tuotiin templiin, juhlaan filistealaisten, Delila istui siellä kanssa heimon naisten. Ei Simson tiennyt vielä voimastansa kuin vasta herännyt ois unestansa.
Ja papit käski Simsonin nyt soittamaan, hän pilarien luona seisoi kahleissaan, ja papit lauloi: »kiitos, Dagon, jumalamme, maan hävittäjä Simson on nyt vallassamme!» — »Miss' on nyt voimasi», ilkamoi Delila ain huulillansa petollinen pila.
Delilan äänen kuuli Simson soittaissaan ja templin pilareihin työnsi harteillaan: »Oi, Herra, väkevöitä viattoman verta, lyö vihamiehet, auta mua viime kerta!» Taas suurna Simson seisoi voimassansa, kun kansa ilkkui hänen soittoansa.
»Delila, rakkaus on haihtunut kuin yö, nyt kansalles ja sulle koston hetki lyö, mun möit, mut voiman syytä sittenkään et tiennyt, veit suortuvat, et uskon voimaa vienyt!» Ja kaikki kansa nauroi, myös Delila ain huulillansa petollinen pila.
Nyt Simson nousi, tarttui kahteen pilariin, ja huone kaatui, kansa suistui temppeliin, mut uhrimaljan eteen murskaantui Delila huulilla hyhmettynyt, petollinen pila. Niin pyhä oli Simson voimassansa, löi itse sortuissansa sortajansa.
KYLLIKIN VALITUS.
Kalskutan minä kangastain ja katselen pohjan puoleen, suuri mun sulhoni sotaa käy, vielä ei kotiin kulkevan näy, jäin yksin yöhön ja huoleen.
Kirjailen minä kangastain, luon miekkoja, keihäänpäitä, kultia kuun sekä tähtiä yön, henkeni helmiä talvisen työn, kumu kertoo Pohjolan häitä.
Kankaani häikseni häikäisin, on kirjava kankaani päärme, vuode on kylmä ja koskematon. toinen morsian mielessä on, sydän sillä on syötetty käärme.
Katselen minä kangastain, en selviä silmuni päistä, haaveeni sekoo ja hämmentää, kaipaan kotkaani kiitävää, sotilietoa Lemminkäistä.
Kalskutan minä kangastain, kun neijet ne kisaan kiihtyy, kannel kauniisti kilkattaa, en minä tannerta tanhuta saa, minun mieleni murheissa viihtyy.
Turhaan ma kalskutan kangastain, en näe minä ystävä-ylkää, surren sukkula loimihin lyö, pitkät on puhteet, synkkä on yö, ei varjot vaimoa hylkää.
Kankaani laskos lainehtii, joko soutaa sulhoni merta, ilta jo ruskon loimihin luo, pilviltä virtaa hurmevuo. ja jo niisille vuotaa verta?
Kauhusta kankaani kangistuu, oi, seiso, seiso jo, pirta. elämän rannalla Kaukoni nään, varjossa valkean joutsenen pään, ja tummuu Tuonelan virta!
Kankaani mustuvi muodoltaan, manan aallot huuhtovat hiekkaa, joutsenen joikuvan kuulin kai, Kaukoni kalmalta iskun sai. mut vielä hän mittaa miekkaa.
Katkesi kankaani langanpää. käy vainaiden valkea saatto, loppuiko lempeni laulu jo, sammuiko armas aurinko, oi, auta, taivahan taatto!
PROMETHEUS.
Mun kytkitte kallioon, te julmat jumalat, te taivaan tulessa päilyvät. kuin taivaan tuulet häilyvät. Mut vielä mä elossa oon! — Ma tahdoin taivaanne siirtää sijoiltaan, pois sukunne tahdoin siirtää, tulikirjaimin taivaalle ylitse maan ma tahdoin lankeemuksenne piirtää.
Ma oisin tulenne ryöstänyt. — Oi, huudanko hukkaan yöstä nyt, ma huudan, ma tahdon kostaa, itse itseni tahdon nostaa, taas valkean välkkyväks tahdon maan, ei enää saa nyt olla yötä, mi ihmiskuntaa painaa, on ikivoima myötä, on liekkinne vain lainaa, mut jälleen mä järkytän taivahan tien, ikiajoiksi silloin valkeanne vien, iki-yössä te itse ilkkua saatte, nyt nukkukaatte!
Te vallan kanssanne jaoitte, mut mulle te kahleet taoille, kun näin, mik' on teissä tyhjää ja tuhmaa, ja mik' on ikuisinta, on vieläkin uskoni otsaa ja uhmaa, soi rajoilta riemua rinta, te ette mun tuliani ryöstä, vaikka voitte mun taasen syöstä maan usvain uumenhautaan ja kytkeä mun rautaan. Mut tulta, tulta ei viedä multa, se yössä ja jäässäkin palaa, se astuu auringon alaa, sen hehku huipuilla hohtaa ja katseenne katseena kohtaa. —
Mun henkeni teitä ei pelkää, en köyristä selkää, voi taivaanne hulme hiiltyä, on itsessäni kipinä, mi tyhjät taivahal sytyttäis. vain kaiken kaaos jälkeen jäis, teitä heikko pelkonne estää, vielä voin minä kironne kestää, sillä olenhan jotain kuin tekin kaiken alkujuurta, kuin tekin suurta, en unta, mut sankari sotain: te itse kammotte kostonne työtä, te itse itkette ikuista yötä, mi syöksee valtanne vaivaan ja kaataa taivaan.
Taas taistelen valtanne vääryyttä vastaan, minä katkaisen kahleeni nytkin, iki-intoni mulla on voimana ainoastaan, minä itse itseni kytkin, mut nyt olen vapaa ma valheistain, maa-emolta jättien taian ma sain, avaruuksihin aatos singahtaa, yli taivaiden kaikkeuspiirin taa, ei aatosta riistetä aivoistain, ikihengeltä iäks sen lahjaksi sain, josta osa ma olin ja ketju ma oon, olen aamusta nouseva aurinkoon kuin kotkana kaartaen ylimmän tähden, kun kerran ma leimuten liikkeelle lähden.
Mun neroni kapinoi, kuin pitkäisen leimaus soi, tekotemplinne horjuvat pylväät, niin kaatuvat ynseät ylväät, jotka uinuissaan näin unhoitti maan. Eikö kuolo jo korviinne soi, ken tultanne vartijoi? Ken tulenne loi, sit' ei luoda voi. se on alkujen alku, kun viel' oli yö. se on luojansa itse ja luomistyö! Miksei se jo kahleita katko? — Te väistyitte kesken työn, siks täytyy mun tehdä jatko. Ma puhkasen yön ja ma ponnahdan, ma mustan mahtinne paljastan, ma kahleet katkoan ja sieppaan salaman, sen mahtinne muurihin lingon ja myrskyn siivillä singon ylös ylhäisiin taivaisiin, miss' ennenkin taisteltiin iloks maan, iloks ihmislasten ja onnen, ma käyn teitä vasten, minä uuden uskon tuon ja uudet lait minä luon, minä ihminen, jumala minä. Oi, kaikkeuden kaipaus, oi, vapaus, oi, vapaus, ihanuudet ne soivat ijäisinä, minut valosta valheenne esti, jota miljardivuosia kesti. Tilinteon, ajan uuden uksella on nyt hetki tullut tuomion.
Oi, kuulkaa, ette kuulleet te ennenkään tätä tuskaa, mi murtaa nyt kahleet ja jään joka nostaa onnehen oikeuden ja syöksee valtaistuimen, jolla istuu Zeus ja ruhtinoi, mut itseään ei hallita voi. —
Oi, katsokaa, taas ihana on maa. kuin ennen Eedenissä se säihkyy sätehissä. Ma nään sen suuren näyn, ja vapaana ma käyn, ja minne katson, henki heilimöi. ei ihminen nyt enää ikävöi, on peto ystävä, mi äsken löi, maan mato uudeks muodostuu, ja puhuu puu. niin aine henkeen hajoaa, ja kukka sielun saa. on yhtä taivas, maa. kun verho katoaa, lyö esteet altaan ja vie ne valon valtaan.
Te julmat jumalat, te taivaan tulessa päilyvät. kuin taivaan tuulet häilyvät! Joko kuulit siipien suhinaa kun allasi syvällä uinuu maa, suursyyllinen Zeus, yli taivaan käy vapauden valkea koitto, jymyn jyskeessä voimani voitto! Prometheus ma tulen, ma käyn ja te hukutte, kun autuuden kyllyyttä nukutte, voi, teitänne, kuin kulo kulen ja riistän teiltä tulen!
Lammin Kuurikassa syksyllä 1916.
ENTEITÄ.
Maan puoleen korvan kallistan ja kuuntelen, — on niinkuin huokais vanha maa, kun heimot hurmeen vuodattaa, käy eellä enne etäinen. —
Maan puoleen korvan kallistan, ma kuulen sen: jo kopse kaukaa kumajaa, niin vapahtaja ratsastaa, maan vapahtaja valkoinen!
Maan puoleen hurme kallistuu ja liljan luo sen puhtaan lumenloistavan. sen vapauden valkean, mi tuskassamme turvan tuo.
Maan puoleen korvan kallistan ja riemuitsen: iloiten kärsi, isäinmaa, jo taivaanrantaa ratsastaa maan vapahtaja valkoinen!
Huhtikuun alussa 1918.
OI, VAPAA SUOMI.
Oi, vapaa Suomi, oi, kallis maani, jo usko yhtyi mun unelmaani, min lasna näin! Nyt vapaa kantele, soi, sit' ei sortaja kahlita voi, käy, kansani, seppelpäin!
En soita sortoa, soita soimaa, en vainon valtaa, mi kytki voimaa, meit' orjuuttain; nyt aukee alat niin aamunaavat, nyt arpeen hautuvat vanhat haavat, mi vuoti verta ain!
Meit' omat miehemme muille möivät ja omat sudet ne meitä söivät, myös susi sutta syö. mut omat miehet myös kesti sen, mi ain on voittona vapauden, kun täyttyi tilin työ.
Niin sodan, sorron ja surman alla nous tuhatjärvien tasavalta nyt voittamaton, päämäärään suureen sen vie nyt kansojen kuninkaantie, sen alku aamusta on!
Ja Luoja nostaa nyt kansain vaakaa, hän suistaa kaiken, mi meiss' on raakaa, sen nostaa kunniaan, mi meiss' on kuntoa kestävää, ja huuhtoo pois, mik' on pestävää ja tahraa maineen ja maan.
Tää ei oo unta, on täyttä totta, ei Suomi astu nyt auringotta. käy vapaa maa nyt veljesliittohon kansojen ja kantaa kruunua vapauden, mi vaatii ja velvoittaa.
Se tarmon terästä meiltä vaatii, kun kansa itse nyt lait laatii, kun synnyinmaan nyt rikkiraastajat yön yllytyksihin lyö, kun vaikenee vapaana yö. sekasortoon ne sortuvat.
Oi, Vallat, vaalikaa kansain lasta, on vapaa kansamme vapaa vasta kun itsensä voittaa se voi, kun riidat raukee ja rauhan saa ja iskut iskijä unhoittaa, kun voitettu vaikeroi!
Oi, vapaa Suomi, oi, vapaa maani, jo ihme täyttyi mun unelmaani. min lasna näin. sen uskon kansojen Luoja loi, soi, vapaa kantele, soi, käy, Suomeni, seppelpäin!
Oulunkylässä 6.1.1918.
KUNNIAN KORKEA LAULU.
(Omistettu maastakarkoitetuille.)
Kunnia niille, mi saivat kestää vainojen vaivat, tehkäämme kaikki nyt kunniaa!
Vietihin vankilan öihin parhaat pakkotöihin, onko se kunniaks kansan ja maan!
Kunnia niille, mi kaatui, kirous niille, mi paatui kaupiten ystävän kunniaa.
Häpeäpaalujen lautaan piirtyy ne nimet ja hautaan käyvät ne ilman kunniaa!
Ei saa mielin ja määrin vieras valtias väärin pettäen pilkata kunniaa.
Ei saa enään toiste vallan viekas loiste tahrata kansan kunniaa!
Ei saa pakko ja paino mustien voimien vaino surmaten sortaa kunniaa!
Kunnia niille, mi saivat kestää vainojen vaivat, tehkäämme kaikki nyt kunniaa!
LIPPULAULU.
Nyt liehu, lippu leijonan, maan voiman vapaa vaate maan huomenessa hulmukoon, kun täyttyi työ ja aate!
Sun väris rauhaa lietsokoon, ei vainon, vihan tulta, sun vaakunasi välkkyköön kuin Lapin kirkkain kulta!
Maan vaakuna nyt velvoittaa nyt tartu hengen miekkaan, kun kansan kruunu kimmeltää, lyö luotaan vallan viekkaan!
Ei lippu verta vuotaa saa, vaan niinkuin aamunrusko, niin nouskoon hengenhehkussaan, uus aika, uusi usko!
Sua suojaa vallat vakaiset ja Suomen jalopeura, ja ihmiskunnan ihanteet ja kansas suuri seura.
Ja haudoillamme hohtakoon sun väris, voiton viirit, kun eläköötä juhlien soi kaikki ilmapiirit.
Sun merkeissäsi mentäköön nyt uuden taiston teitä, se riemuamme rohkaiskoon, kun murheet murtaa meitä!
Maan oikeutta valvokoon sun nuori lippukuntas, se vapauttas vaalikoon, sun suurta suvun untas.
Sun luokses laulain kulkekoon maa, kansa kaikkialta, kun mustat mahdit lyöty on ja vääryys, väkivalta!
Ejaa, sä lippu leijonan ja vapaa vuosisata, sun kansas kantaa kunniaan, nyt tehkää kunniata!
PUNAINEN YÖ.
Yön kammo kaartaa mun akkunaani. — Taas veren vallalla vaino saartaa, käy kautta maani.
Ma kuulen yöstä, kun avaan uksen, taas kaiun kaamean verityöstä, yön laukauksen. — — —
Ja pistin väikkyy. käy varjo tiellä. ja hurjan hurtan kyyn silmät säikkyy kuin verta vielä;
Ja hepo laukkaa pois kauas jostain, taas sala-ampujan pyssy paukkaa sen maasta nostain. —
Oi, konnan työnä maa verta vuoti! Oi, sano, rauta, nyt minä yönä käy minuun luoti! — — —
Oulunkylässä 29.1.1918.
HAKKAA PÄÄLLE!
Hakkaa päälle, pohjan poika, puukollasi päihin lyö, yltä, alta hyökkää, heitä vierasvalta rajan taa ja täytä työ!
Iske, että tanner tärskyy, että kalman kalpa soi, tuho torju, meidän mies ei hurttaa horju, meit' ei vieras voittaa voi!
Hakkaa päälle, anna tulla, raisut rivit rynnätkää, ryssäin saasta iäks itään syöskää maasta, ettei jälkeäkään jää!
Vilppulan ja Raudun urhot, karskit kempit Pohjanmaan, Hämeen hurjat lyökää kavaltajat kurjat, että kaikuu kautta maan!
Hakkaa päälle, pohjan poika, hakkaa maahan muiston ties kuinka kestäin, ylivoimain vaarat estäin voitti sorron Suomen mies!
Hakkaa päälle, pohjan poika, kaikki murra, maahan lyö, hakkaa, hakkaa eestä Suomen rauhan rakkaan vuosisatain suurin työ!
Oulunkylä 17.5.18.
JAKOBIN PAINI.
Läks poika taaton tuvasta päin laajaa Pohjanmaata kuin muinoin Suomen sotilas läks taistoon, taatan taata.
»Oi, kurja poika!» kirot soi, »nyt nostat kilven nurjan maan, kansan voimaa vastahan, siks vannon vihan hurjan!»
»Nyt vieras kansaa kiihoittaa, siks, isä, taistoon lähden, maan oikeuden onneksi, maan vapauden tähden!»
Maa Vilppulassa voiton sai, jo oli taisto laannut, kaks miestä yössä kamppaili, on isku iskun saanut.
Ne käy kuin karhut kamppailuun, kuin uros suojaa lastaan, kaks suomalaista sitkeää, mies omaa isää vastaan.
Soi sama sota suonissaan, yks veri yhteen vuotaa, ne syöksyvät kuin syleilyyn, taas lyö ja heittää luotaan.
Ne iskee Jakob-painiaan kuin vasten Jumalaansa, niin kaatua ja kuolla voi työn eestä, eestä maansa. — — — — — — — — — —
Yö vapauden vaikeni: — »Ken oot... et voimaas säästä?» — — »En... ennenkuin sa siunaat mun, sua, poikani, en päästä!
Ma Kainin turhan taiston näin, päämiehet petti, kurjat, maan omaa verta vastahan on nousseet kilvet nurjat!
On vapahdettu sieluni, maan miehet viety' harhaan, näin osan omaa itseäin, näin sielus palon parhaan!
Ma aseen lasken, auraan käyn, nyt työtä huutaa maamme, nyt veljet voittoon yhtykööt päin vanhaa vainojaamme!
Tää suuri päivä siunatkoon maan suvun sovinnotta, näin rauhan löin kun rynnätään, ei meitä kukaan voita!»
Nuor' urhon silmä säteili nyt alla aamuruskon, hän isän syliin syöksyen sai niinkuin uuden uskon.
Ja isä itki iloissaan pois vihan hirmunhäivän, kuin pojan sankarsyntymää niin siunas hän sen päivän.
24.4.18.
POIS VIERAS VALTA
Viel' on kuin musta varjo yön lankeisi tielle vapauden ja kautta kuolon, tumman työn ne tahtois surmaan suistaa sen.
Viel' öiset mustat mahdit saa rantaimme rauhaa rikkoa, yön muukalaiset mellastaa ja takoo meille kahleita.
Viel' on kuin sorron soitto sois, pääkalloliput liehuu öin, maan tavoin taikka maasta pois kyyn kansa kirouksen töin!
Nyt pimeet pataljoonat voi maan kodit ryöstää raivoissaan, maan nuoret neitseet vaikeroi, ja idän taudit tahraa maan.
Suukapuloin ne tukkis suut, ne isät, lapset tyrmään tois, ne nostais meille hirsipuut, maan murhaajat maan päältä pois!
Ne maassa mässää, juo ja syö kuin maamme porton pirtti ois. maan tavoin taikka maahansa ne menköön meidän maasta pois!
Viel' urhot astuu aseissaan, ei vaino maamme voimaa vie, kun Pohjan kansa ryntää vaan, ei estä mikään mahti, tie!
Käy taistoon sarja sankarten, ken meidän muurit murtaa vois, pois sutten suku saastainen, pois vieras väkivalta, pois!
Oulunkylä, tammik. alussa 1918.
PÄÄMIEHILLE.
Päämiehet, kavaltajat kurjat, valat vannoen vastatkaa, soi korviinne huudot hurjat, teitä syyttävi sorrettu maa!
Te johditte joukkonne harhaan, veli veljeä vainoten lyö, sota suistavi parven parhaan, veriuhri on Kainin työ.
Te veitte sen taistohon turhaan, oman valtanne voitoksi vain, tie käy nyt ryöstöön ja murhaan ohi oikeuden sekä lain.
Vihamiehen aseilla veitte te valkean vapauden, vihamiehen lahjoilla teitte sen orjaksi sortajien.
Päämiehet, maanne te möitte idän juudaanpenninkiin, sydäniskun te rintaamme löitte, valon vartijat vangittiin.
Maa huutaa ja nälkähän nääntyy, vihan vaivoissa vaikeroi, ase ostettu vastaanne kääntyy, omat orjanne nostaa sen voi.
Pahan palkkanne saatte te nostaa tilityksessä tuomion yön, omat joukkonne johtonne kostaa, oman kansanne kuolemantyön.
Päämiehet, te maan punatsaarit. vapaus yhä voittava on, on palkkanne petturin paarit ja kuolema kunniaton!
Oulunkylä, helmik. 1918.
KALMAN KENTÄLLÄ.
Ken kalmankenttää kulkee, kun päättyi taiston työ? Mies maassa silmän sulkee ylt'ympärillä yö. —
Käy ristinsisko yöstä, yön hurmahenkinen, ja atulansa vyöstä hän vetää väijyen.
Hän joukkojansa johti ja ryssät pakoon löi. kun armas pettää tohti ja kalliit sanat söi.
Mies surmas muukalaisen mi leikiks lemmen löi, siks kosto valtaa naisen, hän etsii, epäröi. —
Mies horroksista havaa, ken armas astuu luo —, kuin varjo viitan avaa ja haavaan siteen suo?
Ei! Hurjat silmät hohtaa nyt häntä vastaan vain, niin katse katseen kohtaa, kaks voimaa vastakkain.
— »Sä täällä kanssa ristin — näin päättyi tänne ties, on turvas punapistin. oon vankis», virkkoi mies.
— »On palkka pantu päästä, päämiestä sua ma hain, en vihollista säästä, kuin lemmin, vihaan vain.
On kunniani kostaa työt viekkaat valkoisten, maan verivaate nostaa, käy voima voittaen!»
— »Kun toinnun, taistoon lähden, mua päästä pakohon, mua säästä kansan tähden, se suurin voittos on!»
— »En säästä, en sua auta, nyt täyttyy turman työ, meitä eroittaa nyt hauta, nyt viime hetkes lyö!»
Ja porton katse kiiltää, hän tarttuu atulaan, ja valtasuonen viiltää hän hengenhurmassaan.
Mies kuollen katsoi tähtiin, pois sammui sankari, mut konnan työ se nähtiin, ja pyssy pamahti.
Ja neidon rintaan luoti lens yöstä singahtain, niin veret yhteen vuoti syyt, surmat sovittain.
Yötulet tuikki jostain, ja tähti lensi pois, kuin taivas teon kostain niin sallinut sen ois.
Huhtik. 1918.
HÄMEEN-RYKMENTIN MARSSI.
Taistohon vastaan valtoja halpoja käymme ja kannamme kirkkaita kalpoja.
Maatamme puoltain, kun aika on ankarin. Hämeestä huudamme sarkaisen sankarin.
Kynnämme kuoleman kenttien sarkoja, jääkärijoukossa ei ole arkoja.
Raisu on katseemme, jäämit on jäykkiä, meit' ei voi pelkurit pelvosta näykkiä.
Auroilta astumme, ryskävät rautamme, taistelun tanner on haaveiden-hautamme.
Aunuksen. Kuolan me vapaaksi saatamme, rajoilta rajoille varjellen maatamme.
Riemuten riennämme surmien soittohon, miehestä mieheen ja voitosta voittohon!
Valkean Suomen vapaus on huolemme, Suomemme puolesta kaatuen kuolemme!
17.5.18.
VELTON VANJAN SODANKÄYNTI.
Sankariruno.
Ja veltto Vanja, kerskusuu, läks Saksan suuriin sotiin, niin astui poika Puolaa päin, jäi kylvämättä kentät näin, jäi musta mutsi kotiin. —
Hän vannoi valat mamkalleen ja ryssän russakoita toi tuomisina rensseliin kuin marssis suoraan Perliiniin nyt syömään makkaroita.
Ei syönyt koskaan makkaraa, ei nähnyt saksanmiestä. hän tappoi aikaa, tappoi täin, joi, mässäili ja paisui näin ja taisi suuta piestä.
Hän Puolanmaassa mellakoi, niin surmas kerran porsaan, ja iski halki kaalinpään kuin Don Quijote myllyjään ja ampui ohi sorsaan.
Niin tsuhnain maahan muutti hän, nyt sota-onni koitti, nyt viimeinkin hän voiton sai. hän sotasaaliks Fiian »nai», myös varustukset voitti.
Nyt oli miestä mielestään, kun välkkyi vyöllä piikki, hän kruunun kassat jakaa ties, tavaaritsa, svapoodan mies ja potra polseviikki.
Möi limppujaan ja lamppujaan. niin kihlat, kullat osti, ja muutti mieltä joka yö, ei maistunut nyt mikään työ, siks suuren sodan nosti
hän vastaan koko maailmaa ja anarkistiks muuttui, hän ryösti puodit, varkain vei. ja ampui ilmaan, hyppi, hei, ja syyttömille suuttui.
Hän veljeili ja vehkeili ja vaihtoi viinaa limppuun, hän hylkäs Fiian, muita nai, mut Vilppulassa selkään sai, kun hyökkäs Suomen kimppuun.
Hän pötki pyhään Venäjään ja jätti Fiia Laineen, myös pienen pantin lemmestään ja naisten itkut mennessään ja suuren sotamaineen.
Nyt Vanja paahtui pankollaan, löi harvat hampaat naulaan ja Fiiaa muisti murheissaan, mut ennenkuin sen arvaskaan lens Fiia Vanjan kaulaan.
Mut mutsi leipäluudallaan nyt ajoi Fiian yöhön ja Vanja auttoi armastaan, nyt selkään sai hän vuorostaan ja työnnettihin työhön.
Nyt Vanja kylää kyyryilee. juo krouvin kurjaa votkaa, hän näyttää verinaarmujaan ja kerskaa Saksan-voitoistaan ja kehuu Vennään kotkaa. —
MORITURI TE SALUTANT!
Punapyövelit raivoten ratsastaa: — »ei valkeat vangit armoa saa! ken ei taistoon käy, saa tuomion! — Ken taistohon käy, myös kuoleman on!» — »Likemmäks, sua. Jumala, turvasi tuo, apu ainoa, armosi suo!»
Niin vangit ne veisaten vaikeroi, ei ykskään käskyä täyttää voi, punaportot vuoteilta kiljahtaa: — »alas armotta laulajat laukaiskaa!» »Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo, apu ainoa armosi suo!»
Kädet taivasta kohden ja polvistuen ne avaa rintansa luodeillen, kun yhteislaukaus turman toi, vain voimakkaampana virtensä soi: Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo. apu ainoa, armosi suo!
— »Päämiehet, te aseenne laskekaa, työn kostaa taivas ja syntymämaa, vapauttamme ette te murtaa voi, on kanssamme Hän, joka kansat loi! Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo. apu ainoa, armosi suo!»
Punapyövelit vain yhä raivostuu: »siks kunnes on vaijennu! viimeinen suu, ei armoa anneta, ampukaa, niin vapaan matkan ne taivaaseen saa!» Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo, apu ainoa, armosi suo!