Part 3

Yks oli veitsi veljeyttä — oi, se särkyi porton pilkkaan! yksi rauta rakkautta — — Tulkoon pilkat Unnon nilkkaan!

Yks oli orjan sisko raukka, surma sorti neidon sorjan — — Tulkoon turma Untamoisen! Syököön surma Unnon orjan!

1908.

OIKEAN VARTIA VALPAS.

Hän huutaa: oikeus antakaa! Hän ärjyy elkein varmoin: vain oikeutt' anoo kansa, maa, ei tyydy alla armoin!

Hän huutaa: herjat, ryövärit, te särvitte kansan verta. Hän pauhaa: peikot, petturit, tilikirjanne tänne kerta!

Kuink' oikeutt' uhmaten kuljettekaan, ma kintereillänne kuljen: on oikeus ohjana kansan, maan, mut mieron tiet minä suljen.

Minä suljen ne kuohut kurjuuden, ja ma kirvoitan, kansa, salpas. Väkivallan ma suistan ja vääryyden, olen kansan vartia valpas!

Salasurmaa sortajan sortaja uus, ja taskuhun työntää markat... Olen oikean vartia valpas, hän huus. Ja tilikirjat on tarkat...

1909.

TUTKIJA.

Päivät rukoeli, palvoi elämältä sanaa varmaa, yöset tuskin tummin valvoi — elo ain' on yhtä harmaa!

Tutki elon arvoitusta, määrää, aihett' ihanteihin, työhön, — yks vain selvis: yö on musta, että päivä päättyy yöhön — —

1909.

PARATIISI.

Astuit uljasn' elon Edentarhaan, poltit polttouhria, intos parhaan, palkkas tieto, että astuit harhaan —

1909.

FIAT JUSTITIA, PEREAT MUNDUS.

Niin, kerran teille ma kostan ja kerran teille ma näytän: ma oikeuden ostan, ja oikeutta käytän!

Ja miss' oli maailman kulmaa, jot' oikeuden ei hurmais huumaus? Ja miss' oli mitä niin julmaa, kuin — vaviskaahan — kuin oikeus?

Niin — pelätkää, te veikot veljeyden, ja varokaa, te raukat rakkauden, ja vaviskaa, te narrit vapauden, on tunti tullut tunnottoman oikeuden!

1909.

SOKRATES TUOMAREILLEEN.

Ateenan miehet! Näinkö tosiaan kuin Anytoksen arvelunne on: mun mielen' tulis kiintää kuolemaan, voi työni saada hengentuomion. Kuin? Teon, aatteen, aikeen valikoisin, jott' elää voisin, häpeän hinnoinkin, Anytos? Niin — ma kuolon näin jo kentill' Amfipoliin!

Ateenan miehet, valiot valtion, jok' isäin teoist' uljaista ylpeilee, maan, missä tiedon, taitehen templit on — Amfipoliissa verta virtailee: mies nuori lehvin vihrein pään koristaa mun rinnallain, kun taistelun helskyy kieli, ei kiinnä kuolo mieltä, mut isänmaa — — Anytos, kautta koiran, mi kevytmieli!

Ateenan miehet! Käskyn jumalain — totuuden, hyvän, kunnon, kansan, maan — ma sydämeeni kunniankäskynä sain. On miehen tapa taistella paikallaan!

Anytos rukka, surman uhkas ei auta. Kentillä Delionin, Amfipoliin Ateenan miesten tuhanten on auennut hauta — Mua isänmaani sortajain kun surmannut ei rauta, ma tyydyn maani mainehikkaan myrkkypikariin!

1909.

HAVATESSA.

Oi miks, oi miks niin vaivoin värähtää tuo ennen unelmissaan ylväs mieli? Miks noin nyt sorasoinnuin särähtää tuo äsken sorja soittojen kieli?

Miks sydämessä syys vain varmentuu, ja kevättoivoin tummuu kajastukset? Miks hivus hieno hiljaan harmentuu, kuin yön ja unhon siintelis ukset?

Oi siks se suru äänen on sortanut, kun kerran kansast' uljaasta unta näin — Oi siks se mure mielen on murtanut, kun haavehista havajan näin — — —

1909.

MIKSI KYSYT?

Oi kuin kulku ihmiskunnan alla aikain on niin kumma: kautta öiden, auringoitten, varjot, valot elon summa.

Oi kuin kulku ihmiskunnan on niin kumma, on niin vaikee: yhtähäll' on riemut rikkaat, kahtahall' on huoli haikee!

Oi kuin elon arvoitukset on niin oudot selvitellä; yks on orja, yks on vapaa, ilo, onni — kellä, kellä?

Miks on yksi ylväs, jalo — Omin ehdoin ottaa, jakaa? Miks on kaksi mieron teillä, alla armoin maassa makaa?

Miks? Niin miksi — tutkit turhaa, selvitellä itse voit sen: ken loi varjot, valon elon, orjan, vapaan? Itse loit sen!

1909.

V.

VANHA MÖKKI.

Kun sinut muistan, niin jo värähtää sielussain omituinen onnen soitto, järvellä aallot armaat läikkyää, ja pihamaalla perhot väikkyää, ja kallioilla hehkuu aamun koitto.

Ja aamuruskon säihke kirkastuu, ja mökistäni saapi kultalinna, min pihall' leikkii prinssi hymysuu, ja kuningatar kaunis kumartuu sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.

Ja min' oon hohtolinnan prinssinen, ja kuningatar se on äitikulta. Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken? Ja sois mun nähdä välkyn silmien, tuon välkyn äidinrakkauden tulta!

Oi, sinne kotopirtin hämäriin, ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle, joss' äidin silmä valvois nukuksiin! — Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn', ja isä, äiti viety mullan alle.

TOIVIORETKI.

Me kuljemme kirkkotiellä, kun aamu on kirkkainnansa, kun kaikki on hiljaa siellä, ja kun poikessa viel' on kansa.

Me siirrymme hautausmaalle, siell' lemuu ruusujen tuokse, ja istumme pihlajan alle tuon vanhan ristin luokse.

Ja kuolemanristin juureen ma vaivun elohon omaan, ma haivun onneen suureen ja kaihoon sanattomaan.

Ja mist' on riemuni siellä? Ma sylihin lastani suljen. Ja mist' olen murhemieliä? Ma isäni haudalla kuljen.

Z. TOPELIUKSELLE.

(Kuolinsanoman tultua).

Kuningassurussansa ihanteen maailma seisoo nyt, ja runotarten kansa on harsoin peittäynyt. Ja aatteiden impein on silmät kyynelin välkkyelleet, ja kauneuden impein on kaipiolaulut helkkyelleet, ja ääressä paarien verhotuiden on kuoro impien itkusuiden, rakkauden impein.

Ja oksalla ylimmällä nyt Sylvia siipehen painaa pään, on kaihomieli hällä, hän kaipaa ystävätään. Ja kukkaset Suomen on murheissa mielin, kun hoitaja kuoli, ja kesäyöt Suomen on kuin olis niidenkin väikyssä huoli. Ja tuhanten rantojen partahilla on kuin olis mielillä murheisilla siniveet Suomen.

Mut urhoin vuosisadat kiitostas kantaa maineistaan, ja Suomen vuoksein radat vapaista laineistaan. Ja nuorien kiitos on kiitos suurista aattehista, ja pienoisten kiitos on kiitos riemuista puhtoisista. Ja ääressä paarien kallihitten soi suista satojen, tuhansitten kansasi kiitos.

JUHANI AHO.

(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).

Sä ethän paho, Juhani Aho, kun piirsimme tuohon kuvan? Ei palstan täytteeks, mut miehen näytteeks, ja pyysimmehän me luvan.

Niin — näytteeks miehen, mi kansan tiehen loi viitat katajasta. On oksat suuret, ja huimat juuret; ne viitat on viittoja vasta!

Ne siintävät julki, ja ne suoraan kulki päin korpea, suota ja selkää; on määrämme loitos, lie raskas se koitos — mut eksymist' emme pelkää,

kun viitat on vankat, ja vartiot sankat, ja tulet kukkuloilla. Jos herpoisi työkin, ja jos yltäisi yökin — me jatkamme aamun koilla!