Part 2

— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi. Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin. Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —

Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.

En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.

Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.

Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava, levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.

Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun. Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät, tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.

* * * * *

On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä — mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät, lumivalkoiset leningit.

Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden kallis muistopaikka.

Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan 1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen iskenyt miekallaan...

Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa". Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.

Sinä päivänä se alkoi.

Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös, magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit, jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!

Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua poikajoukko viereisen pöydän ääressä?...

Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:

Magyarien Jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!

Budapest 2/8 1902.

PIENI TYTTÖ PIHLAJAN ALLA.

Ruoho vihree pihlajan alla, pieni tyttö ruohossa leikkii, mun tyttön' on niinkuin kukka.

Päivä loistaa kukkien teriin, sirkka laulaa säteissä päivän, sirkka laulaa lystiksensä, mun tyttön' on pieni sirkka.

Sinikelloja, neilikoita, alkemilloja, apiloita, — mikäs sin' olet, sinikello, lemmenkukka? Isän kukka! Mun tyttön' on isän kukka!

Pikku tyttö pihlajan alla, Suomen suvella pihlajan alla, poimios paljo ilojen kukkia, ilojen kukat kuolee! Kerran poimit surujen kukkia, tyttöni, suurien surujen kukkia, — pihlajan oksilta lehdet lentää, Suomen suvi kuolee!

1903.

SINÄ SANOIT...

Sinä sanoit: jo ohi on varmaan suviaamut ja vienoiset veet! Sinä näit vain taivahan harmaan ja ne suuret pisareet, —

ne veet, joita syys luo ilmiin elon kuolohon vihkiessään, ja ne veet jotka nousevat silmiin, kun on orpo ja yksinään — —

Oi niin, oi niin, sinä vieno, sinä kallis ystävyt, nyt kyllä on tummana tieno, kuin kaikk' ois häipynyt!

Mut me talveksi tarhat luodaan suvimuistoista synnyinmaan — Ja kun kerran se kevät suodaan, ah, kuinka me riemuitaan!

Atlantilla 1903.

II.

SANKARI.

Ruoska norja, kulta kiiltävä, korja — — herra herja, vouti julkee — Alla ikehen orja tietä kolkkoa kulkee.

Sydän nuori, sydän uljas kuin vuori sykki lempeä synnyinmaahan, sotisopahan suori — elon uhrata saahan?

Nousi kerran, sorti sortajaherran. — Veri rinnan rakkahan juoksi. Eli sankarin verran, kaatui kansansa vuoksi.

1909.

SÄVELEITÄ.

(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).

Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin, ja äänet ilmassa kajahuu. Ne vierii vienoisina yllä kehtoin, ja hymyyn herää ruususuu. Ne värähtävät vanhan kammioihin, ja silmä himmee kirkkaaks saa, ja sairas herkee onnenunelmoihin, ja orja selän köyryn oientaa.

Mik' on se sävelhely hellä, hurma, se aamunkoiton armas leyhkäys? Mik' on se rajutuuli, turma, surma, mik' on se merten vimma, myrskähdys? Se sävel, joka elon auvot soiden yrmyillen uhkaa tulta, salamaa — mik' on se laulu kumma Kullervoiden? Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal

Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä, hän riemastuupi, laulut kuullessaan, hän sankariks saa suureks — mutta kellä miel' halpa on, hän raukka vaviskaan! Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin, mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi, mi siteet, salvat taittoi, murti muurin, se kehnon korviin turman uhkaa soi.

Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä, niin soitot armaat kuulla saat! Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä, kasvanet varmat, voimakkaat. Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön, käy silloin tietäs uljain päin! Et huku niinkuin halpa unhon yöhön, vaan nouset aina aamun välkähtäin.

New-York kesällä 1904.

EESTÄ VAPAAN KANSANVALLAN.

Muistan ajan, entisajan, muistan kansan kauniin, urheen, kuinka sykki suuret syämet kesken turman, kesken murheen,

Muistan kuinka vuorten lailla vyöryi ylle onnettuudet, muistan ruoskan, sorron ruoskan, iskuin jälkeen iskut uudet.

Kuinka kansaa vainovalta raastoi korppikotkan tapaan. Muistan kuinka kahlett' orjan kiinnitettiin kaulaan vapaan.

Muistan kuinka sorto painaa ikeeseensä kansan niskaa, — mutta muistan, kuinka kansa ylväsnä sen yltään viskaa!

Muistan ajan, entisajan, kuinka kukki kansan kunto, kuinka Suomen sorron sorti Suomen uljas yhteistunto.

* * *

Näitä muistan — unelmissain väikkyy kaunis kansakunta, kansa kallis, kansa yksi! Miks on kaikki kaunis — unta?

Nousee päivä suosta surun, koittaa kevät kansan vapaan, — mutta veljet veljiänsä raastaa korppikotkan tapaan.

Vasta sirut Suomen sammon kootaan korjuun uljain innoin, — maksettiinko aarre ainut kenties liian halvoin hinnoin?

Suistuu vallat väärän, valheen ilman verta, ilman kalpaa, — miks' on kansan kaikkivalta suurin valta — pientä, halpaa?

Miks, kun rannat rakkaat hohtaa oman onnen säihkees' ihan, — miks, oi miksi kansan kalliin otsat varjoo säihke vihan?

Miks nään kansan sankarmieltä yksin talvein tummain aikaan, — minne kevään vapaan kohtain mielet vapaat, suuret saikaan?

Miss' on suoja Suomen sammon, rivit sankat yksin rinnoin? Maksettiinko aarre ainut kenties liian halvoin hinnoin?

* * *

Oi, — nyt vast' on vapaudelleen kansa vaivat, uhrit velkaa! Siksi työhön joukoin tulkaa, tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!

Työhön, eestä yksi kaikkein, sortoon veljesvihan hallan! Eestä ihmisoikeuden, eestä vapaan kansanvallan!

Työhön eespäin! mielin urhein mailla aatteen, mailla aineen! Ettei koskaan kansa vapaa sortuis alle orjan maineen.

Että kodit korkeneisi pienet, suuret Suomen muuriks, että heikot, halvat nousis yhteistunnoin ylväiks, suuriks!

Siks, oi siks on vaivat tarvis, siks on vielä uhrit velkaa. Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin, innoin uljain kilpaelkaa!

1908.

PAKKASTOIVEITA.

Tää syksy on sairas aika, elo kuoloa kohti riutuen käy. On taivas harmaa, maa märkänä alla, — ja kalsaita kasvoja kaikkialla, ei tuskin kirkasta katsetta näy! On kuin kävis nuorikin alla päin ja velttona henkisi huuruja maan ja valittaisi, vaivaisen hymyssä suu — mut jos tulis tammikuu, ja pakkanen paukkuaisi!

Jos pakkanen paukkuis vimmoin, puris terveeks poskipään! Lois otsihin innon ruusut, ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään, joka uomassaan ei sulkuja väistele ensinkään, käy eespäin vaan, meri ääretön määränä matkallaan!

Jos pakkanen paukkuis vimmoin, ja jäätelis pois lian tympeän tään, joka täyttää maan ja tarttuu kulkijameen, impehen, poikaseen ja vanhukseen, ja kulkevi näin kodin kammioon ja lasten leikintälattiaan ja tahrii pienoisen poikakullan ja vienoisen viattoman tyttökullan.

Jos poistelis lian ja saastaisuuden ja lois ajan uuden! Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis hangille kirkkahille, ja rohkean immen ja nuorukaisen poskille punerville!

Silloin, kun päivyen säihkeessä kilpaisi silmien säihkyt, hankien hohdossa tuntehen puhtoisuus, silloin, kun päilyisi nuorna ja tuoresna poskella verten ja rinnoissa riemujen ruusut, — silloin, silloin säilyisi Suomelle vastaisuus.

III.

GIORDANO BRUNO.

Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi. Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot, sun korviis juhlalaulut orjain soi! Sä luulit: uhris uljas, peloton tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen, sen yhden, sen suuren mi voittava on! Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.

Sä katsot yli joukkojen raivoovain ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin, et maisten tuskais määrää sä mittaa lain, et kiinny edun, onnen arveluihin. Giordano Bruno! Untasi armasta nää, kuin kulkija kaukaisesta maastaan! Giordano Bruno, ah — ken heräjää! — mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.

Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta, ja Campo di Fiorin liekkeihin totuutta yhä polttavi mahtivalta. Giordano Bruno! Vielä joka kerta, kun aate myydään kultaan, maineeseen, kun Caesareilleen orjat vuotaa verta, näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.

Giordano Bruno! Viel' on veli musta, mi kaapuns' alta sinut kiroaa, mi vääryydelle pyytää siunausta ja niinkuin ennen mairii mahtajaa. Giordano Bruno! jalon rovioon kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita, ken totta lempi, kanssasi kulkekoon viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.

Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.

JUMALA-AJATUKSIA.

Sä etsit kirjoista Jumalaa, ja se Jumala on ihan kumma: hän vihastuu, hän rakastaa, hän koston liekkinä leimahtaa; hän isä on ja tuomar' tunnoton: kun rikkoi yksi, hän kosti toisen; hän riisti äidiltä esikoisen; hän siunas nöyrät ja oikeat, hän johti sodassa armeijat; hän syntiä suurta soi anteeks monta, hän tuhosi tuhat viatonta. Hän on halpa ja jalo, hän on pimeys ja valo, hän on hyvän ja pahan summa.

75

74

Mut jos jumala on suur', niin hän ei ole Odin, ei Tor, ei Jehova, Zeus, ei Ammon. Ne on valtoja kauhun ja kammon. Jos Jumala on suuri ja rakkaus, niin rakkaus ei ole viha, ja jos Jumala on hengen puhtaus, niin henki ei ole liha.

Ken Golgatan kummulla anteeks pyys, kun rakkaus ristillä surmattiin, ei Valta hän ollut, ei Ylhäisyys, ei vyötetty miekkahan, mantteliin, ei riistänyt äidiltä esikoista, ei huolinut urhoista, armeijoista, ei ollut hän Jehova suur', ei Odin, Zeus, ei Tor...

1901.

JOULULAULUJA.

1.

Joulu armas on joutununna, joulu-ilta kulta. Himmeli heiluu pöydän yllä, kynttilöiss' on tulta.

Piltti pieni on seimessänsä, uinuu ruusuist' unta. Ilma on kylmä, yö on musta, ikkunoiss' on lunta.

Piltti pienoinen hymyhuuli kuiskii maahan rauhaa. Ulkona vinkuu vinha tuuli, merten aallot pauhaa.

Kuiski rauhoa, piltti pieni, kuiski, kultahapsi, — että sen kuulis suuri luoja, kuulis ihmislapsi!

2.

Ja neitsyt pikku poijuttansa povellensa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

1901.

MAAILMAN GOLGATALLA.

Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas he tahtovat heitänsä nostaa. Ja sun valtas ja voimas ja kunnias he tahtovat kullalla ostaa. Ja Jumalan armoa julistain he kulkevat maita ja merta, mut sun armos he mittovat miekoin vain ja tiensä tihkuvat verta.

Ja orjainsa lyömistä tiilistä he pystytit templit ja pylväät, ja kulta- ja hopeahelyillä he peittivät alttarit ylväät. Ja he panivat papit ja tuohukset sun nimeäs vartioimaan, ja kirkon kirot ja autodafet, ja käskivät kellot soimaan.

Mut oman valtansa vartiaks he alttarin ylle sun naulaa. Ja ne hymnit Herran kunniaks ne itsellensä he laulaa. Ja kansat on yhtynyt kuoroihin: "Tiet, portit laveiksi luokaat!' Mut kultaristillä alttarin sinä värjyt ja huudat ja huokaat.

Ja mä näen sun surusi kyyneleen läpi juhlasuitsujen sauhun, ja mä kuulen sun äänesi sortuneen yli Kyyrie-eleeson-pauhun: "Oi isäni, miks ylenannoitkaan minut maailman Golgatalle, vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan, ja pilkan ja pistojen alle!"

1900.

VUOSSADAN HAUDALLA.

Jää hyvästi, vuossata oikeus, jo voittaa valhe ja väärä. Jää hyvästi, vuossata vapaus, on suuri sun orjais määrä.

Jää hyvästi, vuossata rehellisyys, jo valmis on valtavaras. Jää hyvästi, vuossata veljellisyys, jo nyt kulta on kunnia paras.

Jää hyvästi, vuossata rakkaus, kas britti kuin buuria halaa! Kun horjahti pienen oikeus, sydän suurten säälistä palaa.

Jää hyvästi, vuossata valistus, sun valonas on järki. Jää hyvästi, vuossata armahdus, sun armos on keihään kärki.

KAY TYÖHÖN.

Olit, vuossata, suureksi syntynyt, oli lahjojas tieto ja taju, mut ei tuoksu sun kummullas kukkaset nyt, vaan kamala kalman haju.

Käy työhön, työmies, uutteraan, käs' veljen käteen liitä! Kaikk', kaikki työhön tarvitaan, ei yhden voimat riitä.

En huoli sun halvasta loistostas, en kurjasta kunniastas. Mä kylmänä seison haudallas, ja katselen kaihoten — lastas!

Käy työhön, työmies, kiireimmin, äl' uuteloita vuota! Äl' usko armo-antimiin, mut omaan voimaas luota!

Käy työhön, työmies, suorin tie on aineen tie — mut malta: on valtaa kaks: yks kullan lie, mut hengen ylivalta!

Ne raukes kätten raadannat, ne vaikeni kuin vaate, mut sun on määrät korkeemmat, on ihanteet ja aate.

Ja ihantees on ihmisyys ja aattees hyvän voitto, ja vapaus ja veljeys ja onnen aamunkoitto.

Käy työhön, kanssas uskallus, ei syitä sulia pelkoon, ja rakkaus ja oikeus sun työtäs ohjaelkoon!

Siis työhön! Työssä luottamus, ei syitä sulla pelkoon, ja yhteis-onnen oikeus sun työtäs siunaelkoon!

1902.

SNÖFRID.

(Viktor Rydberg).

On ilta ja myrsky on raivoissaan, hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan: "Gunnar, tule pois, tule leikkihin laineitten! Jos mieles on lämmin, lähde vaan, jos uljuutta pojall' on rinnassaan: tule keinuhun keijuisneitosen! Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan, Gunnar, niin soudamme onnesi saarillen."

Se oli Snöfrid. Nähnyt joskus metsän pimennoissa oli hän keijun, kaikkein armaimman, nähnyt sinisilmän loistavan, valko-otsan kultakiharoissa. He rientävät pois ja käsikkäin he yhdessä kulkevat rantaan päin... "Snöfrid, olet kaunis, sä hopeahelmainen!" Nous kuu yli metsien synkeäin, punapalona pilvistä väikähtäin, ja immyt jännitti purjehen, veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin. "Snöfrid, me laskemme laineilla, morsiamein!"

Vierell' impi kuulee kuinka tuulet tarinoivat, uneksien kuuta katselee; ympärillään aallot yrmyilee, ympärillään myrskyn viimat soivat.

Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa, yks' niemi korkea kohoaa. "Gunnar, me seulomme kultaa kiiltelevää", noin kääpiöpeikot houkuttaa, ne viittovat vuoren onkamaa: "Tule, poika, onnesi etsintään! Et köyhänä, halpana olla saa! Gunnar, myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"

Ja ilmat inkuu ja salamoi, Ja vastahan hyrskyt hirveät soi. "Gunnar, ne on julmat joukkiot Utgärdin!" Ja torvet ja liput ja säilät soi, väkivaltaa ne kiljuen kunnioi, min Midgård on kietonut kahleihin. "Myös sielusi meille, niin muisto loi, Gunnar, nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"

Tuli lahti, loistossa kuutamon, siell' aalto on uupunut lepohon. "Gunnar", niin vietteli ään, "tule lahdellen! Tääll' lehdon helmassa mökki on, tääll' uskollisuus on horjumaton, tule, löydät kaislan niin rauhaisen sylin vienon ja kullan kainalon, Gunnar, elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"

Mut korkeena nousi keulassa Snöfrid: "Paremp' on urhon jalo köyhyys, kuin lepo kurja ääressä kullan.

Paremp' on pilkattu hyvälle kuolo, kuin maine, voittama itsekkyyden. Paremp' on halaus vaaran kuin rauhan. Mun jos valitset, valitset myrskyn.

Sillä raskaan sankar'-elon runot kuuluu: miekkaa kantaa turmaks peikkoin, verens' antaa eestä heikkoin, valitust' ei, vaivaa vainen, taisto toivoton ja kuolo unhoksiin.

Siin' on elon tosi sankarmaine. Ellös mieli onnen saarihin!" Sitten sumuun katos keijukin. Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.

* * *

Gunnar! Poika! Mont' on tietä, kunnes aukee hauta; sun jos ties on taistelijan tie, koetusten, tuskain tuimain kautta epäilyksen sumuun sun se vie. Yksin, vertyin kamppailla hän saa, ken taistoon läksi puolesta tään maailman pieninten, ja min ehti taivasta lähemmäksi, raskaamp' yhä kulku on askelen.

Vaan jos, poika, uskolliseks elos unelmille jäät, niin joskus keiju kohtaa taas, vie sun vielä metsään leikkisille, laulaa sulle lohtulauluas, avaa sulle tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse, kun sa taisteluista palannet Idanurmikolle, nornain luokse, joill' on elon taulut kultaiset.

1903.

BERTRAN DE BORN.

(Ludvig Uhland.)

Kalliolla sauhut suitsee Autafortin raunion. Eessä tuiman kuninkaansa linnan herra kahleiss' on: "Sainkos sun, mi miekoin, lauluin kiihdit kansat kapinaan, joka lapset viekottelit isän sanaa uhmaamaan?

Seisot siinä sä, mi kerskuit sankarsielus oivaltain, ettet koskaan henkes voimaa käytä muuta puolet vain? Nyt ei puolet sulle riitä, koko henkes tarpeen ois, että linnas jälleen nostais, kahlerautas katkois pois!"

"Niinkuin lausut, kuninkaani, eessäs on Bertran de Born, hän, min laulust' yltyi liekkiin Perigord ja Ventadorn, hän, mi piikki pistäväinen silmiss' oli valtiaan, min vuoks Sunkin lapses kantoi vihaa isän, kuninkaan.

Tyttös saliss' ylvääss' istui morsianna herttuan, lähettini silloin hälle lauloi minun lauluan', lauloi minun ikävistäin immen kerran ylpeilleen, kunnes valui morsiusvaulat kyyneleitä tulvilleen.

Varjoss' alla öljypuiden parhain poikas uneksuu, kun hän kuulee sankarlaulun, havauupi, hurmautuu. Sukkelaan on ratsu valmis, ja ma kannoin lippuaan, kun hän sortui Montfortilla surmannuoli rinnassaan.

Verin helmaani hän vaipui; ei se teräs ollut, oi — ei, mut sinun kiroukses hälle kuoloon tuskat toi. Mielii vielä kätees käydä, mut on välill' ulappaa; kun ei sinun kättäs yllä, minun silloin puristaa.

Siit' on, kuin nyt Autafortin, multa voimat murtuneet; murtui kaikki, murtui puolet, särkyi kielet, kanteleet. Käden voit nyt kahlein kiertää, kun on henki hervoton; surulauluun yhteen vain se vielä kerran noussut on."

Vaipuu otsa valtaherran: "Poikani sä viettelit, tyttäreni syämen hurmoit, minunkin nyt liikutit. Salli käden kättä puistaa, kautta kuolleen ystäväs! Kahleet pois! Ma tuulahduksen tunsin sinun hengestäs."

IV.

RIKAS MIES.

Hän ainehen hiekasta hikipäin hopeita ja kultia kaivaa, ei muista hän uurteit' otsallaan, ei muistele vuosia, vaivaa.

Jo ammoin hän unhotti aatteet pois, hän niitä kuin peikkoja lymyy, ja ihanteet häntä inhottaa ja isänmaalle hän hymyy.

Hän on Raamatun kertoma rikas mies — kuin hänkin kait kerta hän kuolee — ja Latsarit portilla värjöttää, ja koirat haavoja nuolee.

Mut joskus on hällä jo päällä maan, juur' kun kiirein hän kultia kaivaa, niin polttava tyhjyys tunnossaan kuin kituis hän helvetin vaivaa.

Ja silloin hän huutavi äitiään, ja hän tuntee tuskan ja surun, ja hetkessä vuoden hän harmentuu, — ja Latsarit saavat murun.

1899.

VIA DOLOROSA.

Kyllyyttä, loistoa — tuskaa ja taistoa.

Konnuutta nurjaa — kostoa hurjaa.

Armoa hiven — tunnettuutta kiven.

Yhteiskunta korja — herra ja orja.

Ylimmät ja halvat — ken nosti kalvat?

Ken nosti kalvat Spartakon tapaan? Milloin kirpos orjan kirot ohimoilta vapaan?

— — Kalpa ja pistin? Spartakot rippuvat surmapuilla ristin —

ERI PELIÄ.

Pois pellolta, minun on mantu ja maat, pois vaolta vapaaherran! Mihin vie tämä peli, te peijakkaat? hovin tuomio tullut on kerran.

Mut torppari tuumii tuskissaan ja inttää hiukan verran: niin että kuka ne kukkimaan sai vainiot vapaaherran?

Niin, minä ne touvot keväin tein, ja kylmillä kynneskelin, ja minä ne syysviljat herroille ve'in, kun parooni hävisi pelin...

1909.

KULLERVO.

Poika kasvateltu kaltoin, ollut orjantöissä Unnon, vaivaeltu, vitsoteltu, tuosta saanut tuiman tunnon.

Ollut, orpo, orjantöissä, vailla hoivaa heimon, taaton, seura sutten Unnon soilla, yksin, isän-, äidinmaaton.