Part 2

»Mutta miksi suon poikki ja minkätähden noin paljon työtä?» kysyimme me.

»Senvuoksi että tämä on lyhin tie ja teidän vaivainen ruumiinne varmaankin enemmän väsyisi, jos teidän pitäisi kiertää suo. Paljon työtä», murahti hän jatkoksi luoden halveksivan silmäyksen sypressin runkoon. »Jos te tätä sanotte paljoksi, niin olette vielä vähän tehneet työtä, ja olisi teidän pitänyt jäädä omaan maahanne, jossa kuulemma on miljoonittain narreja, jotka tekevät toisille työtä. Taidattepa olla ylimyksiä, jotka antavat mieluummin muitten hommata puolestaan ja pitävät parempana asettua valmiiseen pesään. Mutta me tulemme teille näyttämään, että ei käy päinsä meillä asettua valmiiseen pesään; — me emme ole Jeaneja, emme totta vieköön! — emme niitä miehiäkään, jotka antavat paronin karkottaa meidät tilaltamme, vaikkapa hän tulisi sadan viidenkymmenen miehen kanssa.»

Vanhusta ahdisti ilmeisesti se ajatus, että me, uudet Bostropp’it, olimme tulleet silmäilemään ensin hänen maataan karkottaaksemme sitten hänet omaisineen. Selvästi sen älysimme, mutta vanhuksen ylpeä käytös, meidän seikkailumme, öinen marssimme ja vaarat, jotka olimme kestäneet, useat whiskykulaukset ja voimakas ateria, jonka olimme nauttineet, kaikki tuo oli herättänyt meissä jonkun verran metsäläisen uhkamielisyyttä, niin että emme välittäneet karkottaa vanhuksen mielestä tuota kummitusta.

»Saammepa nähdä», sanoimme me viivyteltyämme hetken metsäläisen tapaan ja niin huolettomasti, että se olisi hyvin sopinut nelikymmenvuotiselle metsämiehelle.

Varmoin askelin me seurasimme vanhusta, joka kulki edellämme puunrunkoa pitkin. Kun olimme tulleet latvapäähän, loikkasimme poikki puolin olevilta oksilta toiselle rungolle, siltä kolmannelle ja heti neljännelle. Ennenkun olimme tulleet viimeisen latvaan, olimme jo taas lujalla maakamaralla. Vanhus viittasi meitä seuraamaan tähänastisessa järjestyksessä, perätysten, ja me mennä kipitimme toinen toisemme jäljissä puolen peninkulmaa läpi tiheän viidakon.

Lopulta Nathan pysähtyi, kääntyi meihin päin, asettaen rihlansa maahan, ja tuijotti meihin oikein pöllön silmillä.

»Sanokaappa, missä me olemme?» kysyin minä, antaen minäkin kaksipiippuiseni solahtaa maahan ja matkien hänen asentoaan.

Vanhus silmäili minua ja kasvonsa vetäytyivät omituiseen hymyyn. »Louisianassa tietenkin Red River'in, Mexikon lahden ja Mississipin välisillä tienoilla, teidän kuninkaanne asettamien rajojen sisäpuolella, mutta kuitenkin paikassa, minne hänen käsivartensa eivät ulotu, niin pitkät kädet kuin kuninkailla kuuluukin olevan.»

Se äänensävy, jolla hän tämän sanoi, oli niin purevan pilkallinen, että tulin ehdottomasti katsoneeksi puhujaan lukeakseni hänen kasvoiltaan, mitä hän oikeastaan meistä tahtoi.

Hän oli välinpitämättömän näköinen kuten aina. — Tarttuen käsivarteeni, vei hän minut muutamia askeleita sivulle ja osotti erästä tummaa rykelmää, joka oli multavallin kaltainen.

»Taitaa olla jokin intiaanien hauta?» sanoin minä olan yli.

»Niinpä niinkin, te olette arvannut oikein, hauta se on, vaikkakaan ei punanahan, vaan oikean miehen — ei yksikään häntä parempi ole laskenut tätä virtaa alas. Voitte olla oikeassa, että se on kuulunut punanahkaisille, luulen näet, että tätä sanottiin 'Indian Mound'. Ettekö tahdo astua lähemmäksi?»

Me menimme lähemmäksi ja näimme paaluvarustuksen ja sen takana hirsikaton, joka ehkä oli noin kymmenen jalkaa edellistä korkeammalla.

»No mitäs sanotte nyt?»

»Näyttää minusta olevan enemmän tehty puolustusta kuin asuntoa varten.»

Laskettiin sitte maahan tikapuut, joita myöten pääsimme jyrkälle multavallille. Muuan nuorista miehistä aukaisi paaluvarustuksen portin, ja me astuimme tuon omituisen rakennuksen sisempään osaan.

Se oli tehty jotenkin tukevista, veistämättömistä sypressinrungoista. Se oli neliskulmainen rakennus, jossa oli matala puunrungoista kyhätty katto. Se oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja yhtä leveä. Sisäpuolella ei ollut muuta nähtävänä kuin polttamattomista tiilikivistä tehty uuni, ja puinen pöytä, joka oli asetettu pystyyn paalumajan nurkkaan.

»Älkää astuko tälle kummulle», sanoi mies juhlallisesti, »siinä on pyhää maata».

»Pyhää maata?» kysyimme me.

»Pyhää maata, mies! Tämän pöydän alla on haudattuna muuan niin reilu metsäläinen, ettei milloinkaan ole hänen vertaisensa laskenut Mississippi virtaa alas.»

»Vai niin, tässä on hauta», sanoimme me koko lailla hämmästyneinä.

»Hauta on — hänen hautansa — hänen paalumajansa, jonka hän oli rakentanut, jota oli puolustanut. Siinä hän kaatui, hänen verensä kostutti sitä, veriseksi oli hän sen ristinyt jo silloin kun se tuskin vielä oli valmis.»

»Saatte kuulla vielä enemmän tästä verisestä paalulinnasta, saatte kuulla, mitenkä kuusi rihlakyttää piti puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista ja ranskalaista muskettisoturia vastaan.

Me pudistimme epäillen päätämme.

Hän otti meitä molempia käsivarresta kiinni ja vei meidät ulos rakennuksesta. Kun tulimme erääseen kuuden neliöjalan laajuiseen kylkeiseen, pysähtyi hän.

»Pitivät puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista muskettisoturia vastaan», toisti hän varmalla äänellä. »Se oli Asa kolmen veljensä, lankonsa ja serkkunsa sekä heidän vaimojensa kanssa. Hän kaatui kuin mies, kuin aito metsäläinen, kuin kunnon amerikalainen, mutta katkaisi sitä ennen elämänlangan kolmeltakymmeneltäviideltä espanjalaiselta. Tuolla» — hän viittasi puuvillapuitten lehviin, joitten kuun valaisemissa latvoissa todellakin kaatuneitten henget näyttivät harhailevan — »tuolla noitten puitten varjossa he taistelivat, kaatuivat ja sinne he haudattiinkin.»

Yön pimeä, tähtitaivaan hohde, joka valaisi prerioon pistäytyvää metsänkielekettä, synkät varjoisat metsät kummallakin puolen paalumajaa, metsät, joiden laidoille kuu lähetti valoaan — kaikki tämä yhdessä vanhuksen juhlallisen käytöksen kanssa vaikutti meihin vähitellen niin, että seisoimme paikoillamme sanaakaan vastaamatta.

»Niin», toisti hän, nojautuen rihlaansa — »täällä kaatui kolmekymmentäviisi espanjalaista yhtä amerikalaista vastaan.»

»Ja mikä oli tämän amerikalaisen nimi?»

»Mitä te kysytte, mikä hänen nimensä oli? Mitä te kyselette nimiä aivan kuin olisitte hevosvarkaitten kintereillä. Älkää yleensä kyselkö niin paljon. Katselkaa silmillänne, kuunnelkaa korvillanne, mutta pitäkää kielenne kurissa, sillä puilla on korvat yhtä hyvin kuin seinillä omassa maassanne.»

»Anteeksi, ei meillä ollut minkäänlainen loukkaus mielessä», koetin minä rauhoittaa vanhusta.

»Loukkaus mielessä», tokasi vanhus hymyillen pilkallisesti. »Uskon, ettei teillä ollut se mielessä — uskon kyllä. Tahtoisinpa nähdä sen, jonka tekisi mieli loukata Nathania tai tulla liian lähelle häntä tai asettaa joitakin esteitä hänen tielleen. Kyllä vanha Nathan karkottaisi pian häneltä tämän halun, niinkauan kun hänellä on pyssynsä ja tikarinsa käden yltämällä. — Se on varma; — niin on asianlaita kuin sanon. Mies, joka on rakentanut paalumajan, — ja katsokaa oikein tarkkaan, se on perin vähän muuttunut, lukuunottamatta kattoa, joka oikeastaan oli hänen kuolemansa syynä — lepää nyt omassa maassaan ja oli metsäläisten kaunistuksena. Mutta espanjalaiset saivat kalliisti ostaa hänen kuolemansa, ja niinpä on heiltä mennyt halu koskea Asan omaan. He eivät niinkään helposti unohda Asa Nolins’en nimeä!»

»Asa Nolins», huudahdin minä. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut mainittavan tätä nimeä.»

»Vielä opetus», jatkoi hän, välittämättä ensin sanoistani, »jonka hän on antanut teille». Mutta sitte hän sanoi:

»Vai niin, te olette kuullut Asasta, ja mitä?» ja hän kääntyi synkkänä minuun päin.

Tällä lyhyellä väliajalla olin malttanut mieleni, sillä me olimme molemmat alkaneet huomata yhä enemmän, että uusi tuttavamme perin herkästi ärtyi.

»En voi tosin aivan tarkkaan sitä teille sanoa», arvelin minä. »Muistan vain kuulleeni tuon miehen nimen. Mutta olen kuullut niin paljon, että olen unohtanut taas ainakin toiset puolet kaikista noista jutuista.»

»Ymmärrän», sanoi vanhus — »luulen, että ette tahdo sanoa suoraan totuutta, ja se lienee ehkä yhtä hyvä, joka tapauksessa viisaammin tehty. Tahdonpa sanoa teille, mitä olette kuulleet. — Te olette kuulleet, että mies, jonka hautakummun olette nähneet, oli tunkeutunut teidän alueellenne ja sieltä varastanut hevosia. Eikö niin? Ja että hän oli ollut verenhimoinen kapinallinen?»

»Jotain sentapaista, sanoakseni totuuden, vaan en muista aivan tarkkaan.»

»Ja minä sanon teille», sanoi vanhus kiivastuen, — »saavat ampua minut, jos se ei ole kurjaa valetta. Ei ole Asa enempää varastanut hevosia kuin minäkään, joka olen heidän tuomarinsa. Ja minullehan kansalaiseni ovat antaneet tehtäväksi pitää yllä järjestystä. Mitä taas tulee siihen, että hän olisi ollut kapinallinen, niin oli hän amerikalainen, ja tämä ei ole kapinallinen milloinkaan, sillä hän on vapaana syntynyt.»

»Tuomari?» kysyin minä, ollen muka kuulematta puhetta vapaana syntyneestä amerikalaisesta, joka ei voinut milloinkaan olla kapinallinen.

»Tuomari», toisti hän, itsetyytyväisesti korostaen puhettaan. »Ette varmaankaan tiedä, mitä sillä tarkoitetaan? — Se on virka, jonka me olemme perustaneet täällä takalistoilla, itse pitäen lainohjaksia käsissämme, antamatta palkattujen tuomarien ja asianajajien mitata oikeutta itsellemme niin ja niin monen dollarin edestä. Saatte tuonnempana tietää enemmän siitä, mutta sitä ennen tulee teidän kuulla Asasta ja hänen paalumajastaan, jonka hän oli ristinyt veriseksi, ja joka on tullut veriseksi.»

»Eikö olisi parasta jättää kertomuksenne toiseen kertaan?»

»Toiseen kertaan?» toisti vanhus. »Kuulkaahan, narrit jättävät toiseen kertaan, viisaat toimivat, kaikelle on oma aikansa; ja nyt on sopiva aika kertoa Asasta, sillä nyt te kuljette hänen maillaan ja teidän tulee kuulla, ennenkun näette; — huomenna ei ole enää siihen aikaa.»

Ja Nathan alkoi kertoa, mitenkä hän ja hänen lankonsa Asa Nolins, mukana muutamia matkatovereita vaimoineen ja lapsineen kulkivat Kentuckystä etelään, mitenkä he laskivat myötävirtaa Mississippiä monesta vaarasta ja vastustuksesta huolimatta ja nousivat sen syrjäjokea, Red River’iä ja löysivät lopulta ihanan maan: tupakka-, puuvilla- ja vieläpä sokerimaankin — ja ihanat vedet!

»Sydämeni sykähti ilosta, sen voitte arvata», sanoi vanhus. »Me panimme kaiken viisautemme liikkeelle ja teimme laskelmia siitä, minnekä voisimme paraiten rakentaa rakennuksemme, aloimme kaataa puita ja tehdä valmistuksia hirsimajan rakentamista varten.

Pian olikin meillä talvivarastot kunnossa ja me asuimme, kaksi perhettä yhdessä rakennuksessa. Olisimme mielellämme rakentaneet vielä kolme hirsimajaa, niin että jokaisella olisi ollut oma suojapaikkansa, sillä tietäkää, että meidän sananpartenamme on: meidän talomme on meidän linnamme. Mutta meidän täytyi ajatella peltojen raivaamista ja perkkaamista — eikä se ollut mikään pieni asia, kun ei meillä ollut ainoatakaan hevosta, vaikka tosin kaksi auraa tarpeineen. Pellot kylläkin raivattiin, ja Asa ja minä otimme rihlamme, me halusimme kuljeskella ympäristöllä nähdäksemme, emmekö voisi saada liikkeelle paria hevoskonia ja lehmää, sillä ilman hevosia, sen huomasimme hyvin, ei voinut ryhtyä mihinkään. Lehmiä me tarvitsimme kolmisen kappaletta ja rahaa meillä oli vielä viisikymmentä dollaria. Me kuljeskelimme noin yli viidenkymmenen peninkulman piirissä, mutta emme tavanneet yhtään istutusta, ja palasimme takaisin, mutta olimme kuitenkin ampuneet pari karhua ja hirveä.

Panimme peltomme kuntoon toiseen kyntöön asti, kalvoimme nimittäin ojat puiden ympäri ja kiskoimme juuret irti. Kymmenen tynnyrinalaa puuvillametsää tuli maissille, noin kuusi tupakalle — ja kaikki oli mallikelpoisessa kunnossa, kyntö vain puuttui.

[Kun metsäalueita tehdään käyttökelpoisiksi, hakataan vain pienemmät puut poikki ja kiskotaan juurineen, mutta isommat ympäröidään noin kolmen neljän tuuman levyisellä ja syvällä piirillä, mikä isketään maahan kirveellä. Puut kuoritaan, ja sitten kylvetään siementä sijaan.]

Naisväkemme ja miehetkin alkoivat jo muokata maata, mikä on yksi niitä töitä, joita me metsäläiset vähimmän siedämme. Se tekee sielun ja ruumiin tympeäksi, kun siinä päivästä päivään et tee muuta kuin kiskot turvetta; — en voinut sitä koskaan kärsiä, ja sehän onkin vain neekerien ja valkoisten orjien työtä.

Meillä oli siis pari tynnyrinalaa maata ja olimme suorittaneet oikein hyvällisen joukon todellista neekerityötä ja olimme taas paraillaan pellolla, kun äkkiä kuulimme kavioitten kopsetta ja näimme neljän ratsastajan ajaa karauttavan preriolta tänne päin. Heti kun he huomasivat meidät, pysähtyivät he aika lailla säikähtyneinä ja alkoivat puhella keskenään. Heillä oli muassaan myöskin muutamia komeita susi- ja lintukoiria. Silloin sanoi Asa: 'Olisipa nyt mainio tilaisuus saada pari hevosta. Saa nähdä, eikö kaupat suju.'

Asa menee heidän luokseen ja tervehtii heitä, sillä Asa oli vapaussodan aikana palvellut sotamiehenä Lafayette'n joukoissa — ja kysyy heiltä, eivätkö he tahtoisi laskeutua selästä ja pistäytyä sisälle.

Mutta samassa kun Asa näin kysyy, otamme me rihlat esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoa vasten nojaamaan, sillä tietänette, että metsäläiset eivät saa milloinkaan laskea pyssyjään kauaksi luotaan — ne ovat heidän uskollisimmat ystävänsä varman käden ja tarkan silmän kanssa.

Tuskin ovat kreolit nähneet pyssymme, kun he jo kannustavat hevosiaan kovasti säikäyksissään! [Kreoleiksi kutsutaan uutisasutuksella syntyneitä puhdasveristen europalaisten jälkeläisiä.]

'Älkää peljätkö', huutaa Asa, 'olette rauhallisten ihmisten parissa, pyssyt meillä on käsillä karhujen, susien ja punanahkaisten varalta, mutta ei kristittyjen ihmisten.' Nämä sanat rauhoittavat heitä, he laukottavat taas meitä lähelle, ja me laskemme pyssyt maahan. He laskeutuvat hevosten selästä ja astuvat Asan rakennukseen.

He katselivat ensin ihmetellen ympärilleen. Asa toi heille pullon erinomaista viiniä. Ja kun he sitä maistelivat hetkisen, tuli heidän sydämensä kevyeksi. Rakel paistoi hirvenpaistia, ja me pyysimme metsämiehiä syömään, mihin he kylläkin suostuivat. Syödessä kysyi Asa heiltä, eivätkö he haluaisi vaihtaa hevosiaan välkkyviin espanjalaisiin dollareihin.

Kuullessaan mainittavan espanjalaisia dollareita, loistivat heidän silmänsä ilosta, sillä ne olivat siihen aikaan ja ovat vielä tänäpäivänä harvinaista tavaraa maassa. He kysyivät, montako dollaria Asa antaisi hevosesta.

Ja Asa sanoi: 'Tuosta ruskeasta, jolla te ratsastatte', hän puheli heidän johtomiehensä kanssa, 'kaksikymmentä dollaria, ja tuosta toisesta ruskeasta, jolla on valkoinen sukka jalassa, viisitoista.'

Ranskalaiset mongersivat melskaansa ja sanoivat lopuksi, että Asa saisi nuo kaksi hevosta neljälläkymmenellä dollarilla.

'Kolmekymmentäviisi', sanoi Asa, 'ei penniäkään enempää.'

'Siis kolmekymmentäviisi', sanoivat espanjalaiset tai ranskalaiset, mitä lienevätkin olleet, luulen, että olivat kumpiakin. He puhuivat molempia kieliä. Tahtoivat saada laskettuina rahat käteensä, ennenkun antaisivat hevoset, mutta me emme suostuneet siihen.

'Meidän täytyy ensin saada hevoset', sanoimme me ja menimme ulos. Ulkona ei heidän johtomiehensä tahtonut antaa ruskoa, ja se suututti meitä. Vihdoin viimein ottivat he rahat, kun huomasivat, että tosi oli kysymyksessä.

Mutta nyt älysimme mekin, että he eivät olleet sellaisia miehiä, joiden kanssa kunniallinen mies mielellään tekee kauppaa. He tulivat takaisin tupaan meidän mukanamme muka juomaan harjaisiksi pullon viiniä.

He joivat yhden pullon, ja useampia seurasi tätä kunnes he tuskin enää voivat seistä pystyssä. Lepertelyistään ymmärsimme, mitenkä he eivät nähneet sitä erikoisen mielellään, että me olimme tänne asettuneet asumaan, metsästäjiä muka tulisi liian paljon.

Me sanoimme heille, ettei metsämiehiä olisi milloinkaan liiaksi, sillä vielä on tarpeeksi karhuja, susia, panttereita ja hirviä. Kuta pikemmin nämä häviäisivät, sitä parempi se olisi maalle, joka ei ollut luotu metsästysalueita varten, vaan tuottamaan puuvillaa, sokeria ja maissia.

He mutisivat jotakin keskenään puhuen omaa ranskalais-espanjalaista mongerrustaan, ja murahtivat ajaessaan kaksi yhden hevosen selässä, että he tulisivat pian tapaamaan meitä toistamiseen.

Mutta Asa, joka katseli heidän menoaan pudistaen päätään, sanoi: 'Kuulkaa, miehet, nuo ovat n.k. kreoleja, se on, heissä on kolmas osa espanjalaista, kolmas osa ranskalaista ja loput intiaanien verta. Heillä on senvuoksi kaikki kolmen kansan pahat kurit veressään, ja saattepa nähdä, he tekevät meille vielä perästäpäin jonkun koiramaisen kepposen.'

'Mutta minkä kepposen he voisivat tehdä?' kysyi Rakel.

'Sitä en vielä tiedä, mutta yhtä varmaan kuin valtioissa löytyy maavouteja, löytyy täälläkin sellaisia maanvitsauksena, vaikkakin niillä voi olla toisellaisia nimiä.'

'Mutta kun ei nyt kukaan ole anastanut omakseen meidän maa-aluettamme, ja me olemme ensimäisinä pystyttäneet tänne majamme?'

'Niin kuuluu se oikeuden mukaisesti meille', sanoi Asa, 'mutta minua aavistuttaa. — Paina mieleesi, niillä on paha mielessä noilla.'

'Niin kylläkin, Asa', sanoin minä, 'ja joskin he eivät tuo hyvää mukanaan, niin eivät he sitä itselleenkään saa. Voimme mekin olla myrkyllisiä, Asa', sanoin minä, 'myrkyllisiä kuin kongokäärmeet, enkä minä pelkää kymmentä tuollaista kreolia. Olen kylläkin nähnyt ja kuullut omin korvin puhuttavan, että he ovat joutavia miehiä, jotka pitävät yhtä huonosti sanansa kuin neekerit Kentuckyssa. Onhan meillä nyt hevoset ja voimme panna peltomme lainmukaiseen kuntoon.'

'Sen voimme tehdä', sanoi Asa, 'ja käymmekin heti siihen käsiksi, mutta hevoset näyttävät vielä olevan nuoria, ei liene pitkä aika siitä, kun ne ovat pyydystetyt prerioiltaan.'

Ja niin olikin. Saimme panna pari päivää valjastamiseen ja taltuttamiseen, ennenkun ne oppivat vetämään suoran vaon. Mutta työ sujui sitten sitä nopeammin. Me olimme muokanneet ainakin kymmenen tynnyrinalaa maissi-aikaa varten ja noin kymmenen virginiakasville, ja olimme juuri aikeissa ojittaa noin parinsadan puuvillapensaan ympärystät hävittääksemme juuret, orjantappurapensaat ja köynnöskasvit ja kylvääksemme vielä jonkunverran maissia ja Virginiaa, kun jouduimme vähän harhaan koko yrityksestämme.

Olipa Asa sittenkin aavistanut oikein. Nuo kreolilaiset hurtat olivat ennen niskassamme kun odotimmekaan. Olimme parhaillaan viidakossa työssä, vähän matkan päässä kirves kädessä, kun Jonas tulee juosten: 'Miehet, ettekö kuule mitään? Punanahkaisia!'

'Punanahkaisia!' huusimme me. 'Mitä ihmettä ne meistä tahtovat, ei toki päänahkojamme? Mutta jos he niitä haluavat, täytyy heidän nousta aikaisin aamulla.'

Otimme kuitenkin pyssyt esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoja vasten, ja kapusimme mäen rinnettä ylös, missä talomme olivat taaempana. Ja aivan oikein. Me kuulimme ääniä ja näimme myöskin tuossa tuokiossa noin neljä- viisikymmenen miehisen ratsastajajoukon, joka hurraten ja huutaen tulla karautti meidän viljelyksiämme kohti.

Silloin sanoo Asa: 'Nathan, eivät ne ole punaihoisia, ne ovat nuo kirotut kreolit, jotka tulevat tänne seurueensa kera. Ne näyttävät olevan oikein roskaväkeä, käyttäytyvät kuin olisivat humalassa.'

He melusivat ja huusivat kuin peikot ja karauttivat meitä kohti. Kun he olivat vielä noin viidenkymmenen askeleen päässä meistä, astui Asa esille.

Silloin oli yksi jo valmiina puhumaan, ja huusi: 'Tuossa hän on, hevosvaras, petturi, joka vei minulta ruskoni.'

Asa ei vastannut mitään näin raakaan puheeseen, vaan katseli heitä ja odotti, kunnes tulisivat lähemmäksi.

Ja he tulivatkin lähemmäksi, — ja yksi heistä kysyi: 'Kuka on täällä esimiehenä?'

Asa pudistaa päätään ja vastaa: 'Täällä ei ole esimiestä, täällä on kansalaisia, ja ne ovat kaikki toistensa vertaisia.'

Mies sanoo: 'Te olette varastanut tältä hra Groupier'ta hänen hevosensa, teidän täytyy antaa se takaisin.'

'Onko siinä kaikki?' kysyy Asa.

'Ei kaikki', sanoo mies. 'Sitten täytyy teidän lähteä täältä pois. Kuka on antanut teille luvan metsästää näillä mailla?'

'Luultavasti sama, joka on antanut sen teillekin', sanoo Asa tuolle miehelle, joka rupesi hyvin koppavaksi.

Kylläpä kreolit hämmästyivät tästä vastauksesta, ja toiset huusivat: 'Meillä on metsästyslupamme ja lahjoituksemme hänen ylhäisyydeltään kenraalikuvernööriltä'; toiset taas: 'ja meillä Hänen Majesteetiltaan, suurelta Espanjan kuninkaalta.'

'Ja me emme tahdo', huusivat kaikki, 'että vieraat ovat täällä tiellämme meidän omalla metsästysalueellamme. Karhut tulevat yhä harvinaisemmiksi, samoin kaguarit ja hirvet, puhvelit ovat tykkänään siirtyneet muualle.'

Ja kreolit hyppyyttivät hevosiaan sinne tänne aivan kuin humalaiset.

Mutta Asa sanoo: 'Kuta pikemmin karhut, sudet ja kaguarit karkotetaan muille maille, sitä parempi on se meidän maallemme. Maa ei ole karhuja ja susia varten, vaan ihmisiä.'

Kreolit sanoivat: 'Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta metsästää täällä, vaan pitää teidän pötkiä tiehenne.'

Silloin kysyi Asa, kuka heidät oli valtuuttanut karkottamaan hänet.

He hätkähtivät tämän kuullessaan ja mutisivat keskenään. Nyt huomasi Asa kylläkin, ett’ei heillä ollut mitään valtuutusta, eivätkä olleet viranomaisia, vaan liittoutuneita naapureita, jotka tulivat ilman valtuutusta ja luulivat voivansa ajaa meidät käpälämäkeen.

He kysyivät vielä toistamiseen, oliko meillä lupaa asettua tänne ja rakentaa asuinrakennuksia ja raivata peltoja.

Asa sanoo silloin heille, ettei heidän pitäisi antaa hiustensa harmaantua senvuoksi. Hän oli asettunut tänne asumaan muutamien maanmiesten kanssa ja tulisi pitämään huolta siitä, että lupakirja on.

Mutta he sanoivat ilmoittavansa asiasta Natchitoches’in käskynhaltijalle ja tuomarille, ja ties kenelle, että me olemme luvatta asettuneet tänne, ja silloin saisimme katsoa eteemme.

Sitten sanoi Asa heille, että he voivat mennä ja ilmoittaa hänen puolestaan vaikka itse paholaiselle, mutta heidän pitäisi tehdä se pian. Jos näet he näin suututtavat häntä, niin hän näyttää heille, etteivät he ajattele enää takaisin tuloa.

Silloin huusi tuo kreoli, jonka nimi oli Groupier, että hänen täytyy saada hevosensa.

Asa sanoo: hän saa kyllä sen ja molemmatkin, jos hän antaa takaisin kauppasumman, kolmekymmentäviisi dollaria.

Kreoli vastaa, ettei ollut niin paljon, ainoastaan viisitoista.

Asa huusi meidät luokseen, me olimme näet pysytelleet noin kolmenkymmenen askeleen päässä puuvillapensaiden takana. Me astuimme nyt pyssyt käsissä joukkoa kohti. He näyttivät vähän noloilta, kun he näkivät meidät valmiina laukasemaan, katselivat toinen toisiansa ja vetäytyivät taakse päin.

Mutta Asa sanoi aivan levollisesti — hän puhui jotensakin sujuvasti ranskaa, oli näet ollut vapautussodassa Lafayette’n armeijaosastossa —: 'Hyvät herrat, ette ole tulleet tänne kohteliaitten miesten tavoin, te olette antaneet tuon miehen vetää itseänne nenästä, huomaan minä. Tässä on viisi maanmiestäni, kysykää heiltä kaikilta, eivätkö hevoset ole kunnolleen myödyt, ja rahat, nimittäin kolmekymmentäviisi dollaria, kaksikymmentä yhdestä, viisitoista toisesta, maksettu asianmukaisesti ja kaikki tapahtunut järjestyksessä.'

'Larifori', huusi kreoli, 'Larifori. Te ette saa pilata täällä meidän metsästystämme ja rakentaa taloja. Minä ilmoitan Hänen Ylhäisyydelleen kuvernöörille ja Natchitoches’in käskynhaltijalle, kaikille minä sen ilmoitan.'

Mutta tiedättekö, kreolit, jotka näyttivät jo tulevan järkeviksi ja rauhallisiksi, olivat aivan sekaisin päästään, kun Asa puhui. He kirkuivat ja tekivät liikkeitään niin surkean näköisinä, ja ajaa karauttelivat edes takaisin. Heiluttelivat pyssyjään kuin intiaanit ja huusivat hurjasti: meidän piti muka mennä tiehemme, he eivät muka tarvitse amerikalaisia, osaavat kyllä itsekin pyytää otuksia. Lähteä meidän piti heti — tahi —

Nyt raivostuimme mekin, Asa ja minä, ja Asa huusi, että heidän tulee paikalla pötkiä tiehensä. He eivät käyttäytyneet kuin herrasmiehet, vaan kuin roskaväki, jonka hän karkottaisi luotaan piiskalla. Heidän olisi parasta mennä eikä ärsyttää häntä myrkylliseksi, muuten saavat he sitä katua lopun elämäänsä.