Part 1

TAISTELU PAALUMAJALLA

Kirj.

Charles Sealsfield

Mailta ja meriltä 2

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

Mississipin alajuoksulla oleva Louisianan maa, joka nykyään on osa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, saa kiittää ensimäisestä viljelyksestään ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tämä maa kuului vielä Espanjalle. Siihen aikaan siirtyi sinne muutamia ranskalaisia aatelismiehiä, kreivi Vignerolles ja muuan hänen ystävänsä. He olivat hankkineet lahjoituskirjan suuriin maa-alueihin. Ensiksi ottivat he kuitenkin vain vuokratilan saadakseen kokemuksia istutusten viljelyksessä.

Eräällä metsästysmatkallaan eksyivät kreivi ja hänen ystävänsä paroni de Lassalle, ja joutuivat kauheaan preriotulipaloon. Kun olivat erään joenpolvekkeen rannalla jo melkein tajuttomina tulen ja savun keskellä, korjasi heidät veneeseensä vanha amerikalainen Nathan ja hänen toverinsa.

Kreivi Vignerolles itse kertoo:

Miten kauan tajuttomina makasimme veneessä, en voi sanoa, ehkäpä noin neljännestunnin verran. Vanhus ravisti meidät hereille tajuttomasta tilastamme.

Edessämme oli silmänkantamattomiin sypressisuo, takanamme toisiinsa yhtyvien joenpolvekkeiden laaja pinta, jonka yläpuolelle oli keräytynyt tavaton savukerros sillä tavoin, että me näimme sen alapuolella teräksensinisen veden ja yläpuolella sinisen taivaan, minkä kuitenkin etempänä lounaassa peittivät katseiltamme korkealle pyrkivät savupatsaat. Ainoastaan toisinaan leimahtivat liekit näitten takaa esille, ja mahtavat sypressimetsät olivat kuin tulimeressä.

»Me olemme toki turvassa tulelta?» kysyin minä kauhistuen.

»Turvassa kylläkin», vastasi vanhus, »mutta tulee myöhä, aurinko ei ole enää tuntiakaan taivaanrannalla, ja meillä on vielä sievoinen matka kuljettavana».

»Minnekä tämä tie vie?» kysyin minä.

»Minnekö se vie? Jopa nyt jotakin, minne se vie? Se riippuu teistä. Se kulkee sypressisuon poikki, jos ette pidä kierrosta parempana.»

»Lyhin tie on paras», oli vastaukseni.

»Lyhin tie on paras», toisti vanhus ivallisesti, kääntyen tovereihinsa päin. »Siinäpä näette taas kerran ranskalaisen. Tahdot tehdä hänelle mieliksi, mutta älä luulekaan siinä onnistuvasi.»

»James», sanoi hän kääntyen erään toverinsa puoleen, »te menette edelleen Kilpikonnasuon poikki alapuolelta, me menemme keskeltä.»

»Entäs hevosemme», huomautin minä.

»Teidän hevosenne kulkevat ylätietä, kunnes tuli on aikansa raivonnut. Luulen, että saamme sadetta tänä yönä, ja silloin ne eivät polta kavioitaan.»

»Minnekä me sitten menemme?»

»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan. »Saatte sen kyllä nähdä.»

Me olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempien joenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.

Minä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emme olleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kun nyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerran kysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»

»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, voin teille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita — hyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän, hypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänä törrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä ovat portaat.»

»Siinä tapauksessa kuljemme me mieluummin pitempää tietä hevostemme mukana», arvelin minä. »Mutta missä ovat hevosemme? En näe niitä.»

»Tehkää, niinkuin parhaaksi näette, me menemme. Minun täytyy myöskin sanoa teille, että te tuskin voitte saada suuhunne vuorokauteen mitään muuta kuin putkikasvien lehtiä, jos niitä voitte syödä illalliseksenne, kuten hevosenne.»

»Mutta onko vesilintuja, metsänriistaa?»

»Kyllä sitä on ylenmäärin, jos vain haluatte syödä niitä raakoina, kuten intiaanit, tai jos tiedätte kahden peninkulman piirissä yhden neliöjalankin verran lujaa maaperää tehdäksenne tulta.»

»Joutavia, me menetämme ainoastaan aikaa», murisivat nuoret miehet.

Minua rupesi vähän pelottamaan näitten ihmisten parissa, ja heidän puheensa ei enää minua miellyttänyt, se oli niin säälimättömän häikäilemätöntä. — Katselimme vuoroin vanhusta, vuoroin hänen seuralaistaan. Meillä ei ollut amerikalaisista juuri hyviä ajatuksia, varsinkaan sellaisista, jotka ilman omistusoikeutta olivat tunkeutuneet Louisianan eri osiin. Me olimme kuulleet heitä kuvattavan miehiksi, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmisiä, luottavat vain käsivarteensa, kirveisiinsä ja pyssyihinsä ja asettuvat näin asumaan metsiin. He asuivat, kuten villit eräänlaatuisissa kömpelötehoisissa puisissa hökkeleissä, varastivat karjaa, varsinkin hevosia, elivät maissilla ja suolatulla lihalla, ja olivat villeydessä melkein intiaaneihin verrattavia. — Meille oli kerrottu, että vähän ennen tuloamme Louisianaan muuan näistä puolivilleistä tasavaltalaisista oli kestänyt paalumajassaan hallituksen joukkojen piirityksen. Hän oli uskaltanut tunkeutua Louisianan länsi-alueelle asti, pyydystänyt joukon villejä hevosia, tavattu matkallaan Mississippijoelle sekä ajettu takaa paalumajaansa asti, missä hän oli kestänyt murhaavan piirityksen. — Huhu oli tietysti liioitellut tapauksen. Mutta jos vain puoletkin oli totta siitä, mitä näistä ihmisistä kerrottiin, niin emme me tällä kertaa olleet juuri parhaimmassa seurassa.

Samalla kun nämä huolet toinen toisensa perästä liikkuivat mielessämme, tarkastelimme me vielä kerran tuota miestä ja hänen seuralaisiaan.

Hän oli kuusi jalkaa pitkä, solakka, mutta hänen lihaksensa ilmaisivat harvinaista voimaa, Kasvojen piirteet olivat terävät, varsinkin silmät, joissa ilmeni todellinen kotkankatse. Hänen kasvojensa eleet kuvastivat itsetietoisuutta, samoin kuin koko hänen käytöksensä meitä kohtaan ennemmin halveksumista kuin kunnioitusta. Hänellä oli pukuna ainoastaan nahkapusero vöineen, mihin oli pistetty pitkä veitsi, lyhyet nahkahousut, olkihattu, jossa ei ollut enää lieriä, ja kivääri.

»Mutta missä on Martin?» kysyi yhtäkkiä Lassalle.

»Tarkoitatteko nuorta ranskalaista, joka pyysi meitä ottamaan teidät huostaamme?» kysyi vanhus.

»Häntä juuri.»

Vanhus viittasi savuseinää kohti.

»Tuolta on hän kait löydettävissä.»

»Siinä tapauksessa me haluamme hänen luokseen, — mutta missä ovat hevosemme?»

»Luulen», arveli muuan nuorista miehistä, »että tuo ranskalainen ei tiedä oikein, mitä hän tahtoo. Teidän hevosenne ovat laitumella puolen peninkulman päässä tuolla jäljelläpäin ruohikossa. — Ette kait vaadi, että eläinparkojen olisi pitänyt uida puolen peninkulmaa veneen perässä. Bill on niitä vartioimassa.»

»Ja mitä hän niille sitte tekee?»

»Joe menee sinne veneellä, ja kunhan tuli on aikansa raivonnut, niin näette loput. Ette kaiketi luule, että me teidän hevosianne — —?»

Vanhus ei lausunut viimeisiä sanoja, mutta hänen kasvoilleen vetäysi ylimielinen hymy.

Minä olin tarkannut häntä terävästi, samoin Lassalle. Me vastasimme yhdestä suusta, että lähdemme hänen kanssaan ja luotamme häneen.

»Siinä teette oikein», kuului lyhyt vastaus.

»James!» sanoi hän kääntyen muutaman nuoren miehen puoleen. »Te menette siis Joen kanssa edelleen Kilpikonnasuon alalaitaa, me oikasemme tästä keskeltä. Mutta ei haittaa, jos jo heti täällä varustamme päresoihdut.»

»Päresoihdut?» kysyimme me.

Vanhuksen silmäys näytti sanovan: pitääkö teidän sitte sekaantua joka asiaan? Samassa hän tokasi: »Päresoihdut, ne ovat tässä sypressisuossa samanarvoisia kuin teidän henkenne, vaikka teillä olisi niitä kymmenen.»

»Omituinen puhetapa on näillä miehillä», kuiskasi minulle Lassalle.

Vanhus iski tulta ja sytytti päreen, joita oli otettu veneestä. Hän sytytti toisenkin, katseli vielä kerran joen polvekkeeseen, sitten veneen jälkeen, joka alkoi jo hävitä näkyvistä kaislikonreunassa, ja lähti liikkeelle.

»Kirottu espanjalainen suo», murahti hän, »kunpa se olisi kunnolleen amerikalainen eikä pettävä espanjalainen, niin se kestäisi kuin rehellinen mies ainakin, kunnes olette käyneet siihen käsiksi, eikä pettäisi ja vetäisi teitä mukanaan päätänne myöten, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen jalan päässä jalkapohjista.»

»Seuratkaa minua askel askeleelta», sanoi hän kääntyen meihin, »ja sinä, Jonas, pidä silmällä molempia ranskalaisia, äläkä odota siksi, kunnes näet heidät rintaa myöten liejussa.»

Meistä ei tuntunut varsin rohkaisevalta kuulla näitä perin vähän lohduttavia neuvoja, mutta kooten kaiken rohkeutemme astelimme vanhuksen jäljissä.

Olimme kulkeneet noin viisikymmentä jalkaa suota. Tähän asti oli aurinko valaissut kulkuamme. Sypressit olivat noin kymmenen tai viidentoista jalan päässä toisistaan, ja niitten mahtavat rungot kohosivat viidenkymmenen jalan korkeuteen, missä leveät, sateensuojan kaltaiset oksat tuuheina levenivät, runko rungon, latva latvan vieressä rivittäin, niin että suo muistutti ääretöntä suojakatosta, jonka läpi ei yksikään auringonsäde voinut tunkeutua. Me näimme vielä, mitenkä taivaanrannalla tuikahtelevat valonsäteet kiistelivät hämärän kanssa ylivallasta, vähitellen vain välähdellen pimeässä ja lopulta häviten yön helmaan. Mikäli päivänvalo väheni, sikäli paksummaksi, tukahuttavammaksi ja lopulta aivan saastaiseksi tuli ilma suolla. Meidän päresoihtumme, jotka ensimältä loimusivat niin kirkkaasti, himmenivät himmenemistään, kunnes ne viimeiseltä näyttivät vain välähtelevän silmissämme kuin virvatulet.

»Niin, niin», puheli taas vanhus, »yksi yö tässä suossa voi istuttaa ruumiiseenne myrkyllisen taudin; — Mitä yö? Puolituntinen voisen tehdä, jos teillä vain on kolmekin huokosta auki ruumiissanne. Vaan ei hätää, preriotulipalolla on hyvätkin puolensa, se kuivaa hien, sulkee huokoset.»

Ja näin itsekseen puhellen kulki hän edelleen valaisten ensin ja sitten koetellen jokaisen rungon, jolle hän jalkansa sovitti. Tämän kaiken teki hän niin taitavasti, että selvästi huomasi hänen kulkeneen jo useinkin tätä samaa vaarallista tietä.

»Seuratkaa vain aina jäljissä», mutisi hän taas, »mutta tehkää itsenne kepeiksi, te ranskalaiset, niin kepeäksi kuin vain ranskalainen voi, pidättäkää hengitystä. — Katsoppa tuota pökkelöä.»

»Kas vain, Nathan!» huusi hän itselleen, »kas vain. Olitpa vähällä hölmistyä. Niin vanha suonpolkija kuin oletkin, olit jo pitämäisilläsi kuusitoista jalkaa pitkää alligatoria mätänevänä puunrunkona.»

Vanhus oli kohottanut jalkaansa ja ojentanut sen, mutta epäillen vielä töykännyt puuksi luultua kiväärinsä perällä: puupökkelö oli livahtanut tiehensä, ja vanhus lennähtänyt kiivaasti minua vasten, jolloin olin vähällä horjahtaa suohon kapeilta portailta.

»Senkin lurjus!» huusi hän aivan säikähtyneenä, »luuletko sinä voivasi vilpistellä hävyttömyyksilläsi kunnollisille ihmisille?»

»Mikä siellä on, vanhus?»

»Mikäkö on?» matki hän vetäen tupesta pitkän jahtipuukon, »ei mitään muuta kuin että muuan ailigatori — mutta tuollahan sen näette.»

Ja pökkelön sijasta, joka oli hävinnyt, ammotti edessämme alligatorin kita.

Minä kohotin pyssyäni.

»Älkää ampuko, munsööri», kuiskasi minulle vanhus, »älkää ennen kuin on pakko! — Te ette ole yksin täällä. Näin sen pitää käydä», sanoi hän kyykistyen hitaasti ja työntäen pitkän puukkonsa pedon silmään. Se paiskeli häntäänsä, niin että musta suolieju räiskyi päällemme.

»Tästä saat», sanoi vanhus nauraen, »ja tästä — ja tästä», ja petoa, joka kiemurrellen yritti siepata hänet suuhunsa, iski hän vielä muutamia kertoja kaulaan ja kylkiluitten väliin.

Sitten pyyhki hän veren veitsestä, pisti sen vyöhönsä ja katseli ympärilleen.

»Tuolla pitäisi olla jonkun puunrungon, — en ole toki ensi kertaa tällä suolla. Mutta tuossahan se onkin, runsaasti kuusi jalkaa pitkä. — Nyt, ranskalaiset, ovat teidän tanssikoipenne jonkun arvoiset.»

Näin sanoen hyppäsi hän yhdellä loikkauksella sille, mitä hän kutsui puunrungoksi.

»Herranen aika, mies! Minä näen veden kimmeltävän, oletteko te pystyssä?»

»Vai veden kimmeltelevän! Se mitä te luulette vedeksi, on pari vaivaista käärmettä — kunnollisia mokassini — mutta väärennettyjä kongokäärmeitä — ne tahtovat myöskin elää, ovat hyvää ruokaa meidän sijoillemme. Lähtekää nyt liikkeelle.»

Hätä antoi minulle voimia! Painoin vasemman jalan niin lujasti liejussa huojuvaa puuta vasten kuin vain voin ja hyppäsin sitte yli.

»Hyvä!» myhähti vanhus. »Nopeasti ylös, ja toinen munsööri myöskin, että päästään eteenpäin. Vielä pari tällaista paikkaa, ja matka sujuu paremmin.»

Niin me mennä komppuroimme edelleen askel askeleelta, nostimme toista jalkaa, asetimme sen kevyesti maahan, mutta vedimme heti takaisin, kunnes luulimme löytäneemme kestävän maaperän. Kiväärillämme töykkäsimme samalla puunrunkoja. Neljännestunnissa olimme tulleet ihmeellisen taitaviksi, mutta hätä opettaa kömpelönkin tanssimaan. Ja täällä oli hätä. Sypressisuota ulottui noin neljä tai viisi peninkulmaa pitkälle joenpolvekkeen vartta. Se oli syvä, täynnä mustaa mutaa, jota peitti paikoin likainen, paikoin kirkkaanvihreä hyllyvä kerros köynnöskasveja, lianeja ja sammalta, jotka kaikki olivat verhonneet allensa suon ja puunrungot. Näitä runkoja ei tosin ollut säännöllisesti, mutta kuitenkin niin, että huomasi ihmiskätten olleen täällä toimessa.

»Sanokaa», kysäsin minä, »eikö tästä näytä kuitenkin kulkevan polku, sillä —»

»Vaiti», tiuskasi vanhus, »kunnes olemme varmalla pohjalla, vaiti jos henkenne on teille kallis. Älkää välittäkö käärmeistä, vaan astukaa jäljissäni.»

Mutta heti kun taas ojensin jalkaani eteenpäin ja olin asettaa sen päresoihtujen himmeästi leiskahtelevassa valossa vanhuksen jalansijaan, nousi noin neljän tuuman päässä jalastani puunrungon yli hirveä alligatorin kita esille liejusta ja iski nopsasti minua kohti. Ennätin laukaisemaan kiväärini pedon säkenöivään sisiliskon silmään. Alligatori ponnahti taaksepäin, karjasi kovasti, viskelihe raivoisasti muutamia kertoja mudassa, mutta upposi lopulta.

Vanhus oli vilaissut taakseen, ja tyytyväinen hymy kuvastui hänen avoimen suunsa ympärillä, mutta minä en kuullut, mitä hän sanoi, sillä kapina, joka nyt syntyi joka puolella, oli niin hirvittävä, että se aivan huumasi minut hetkeksi.

Tuhannet, kymmenet tuhannet alligatorit, rupisammakot, yöpöllöt ja havukat, jotka asustavat liejussa ja sypressien lehvissä, kajauttivat nyt ilmoille äänensä, karjuntansa ja voihkinansa sekä alkoivat kapinoida. Kirkuen työntyivät ne lymypaikoistaan esille, piirittivät meidät ja lensivät päittemme ympäri. Me vedimme puukot tupesta suojellen käsillämme päätämme ja silmiämme, mutta meidän hetkemme olisivat olleet luetut, jos ei —

Kauheassa eläinmaailman kapinassa kajahti pamaus ja heti toinen. Eläinten raivoaminen muuttui samalla ulvovaksi ja valittavaksi. Ne tulla töksähtivät vielä eräitä kertoja meitä kohti, sitten kaartelivat ne suurissa ympyröissä ympärillämme, lopulta vaimeni kirkuminen ja karjuminen. Meidän soihtumme olivat sammuneet. Me seisoimme siinä sysipimeässä yössä.

»Vanhus, Jumalan tähden.»

»No, oletteko vielä elossa?» naurahti vanhus niin omituisella äänensoinnulla, että minua hirvitti — »ja teidän ystävänne? Enkö minä teille jo sanonut, että emme ole yksin, nämä pedot puolustautuvat myöskin, kun heitä ahdistaa lymypaikoissaan. Yksi ainoa laukaus on kylliksi saattamaan teidän kimppuunne koko viheliäisen joukon, mutta ne saa kylläkin taas järkiinsä, jos näkevät, että tosi on kysymyksessä. Tavallisesti saa kaksi peräkkäistä niitä kohti ammuttua laukausta ne ymmärtämään, että ovat vain typeriä, kirkuvia elukoita.»

Samalla kun vanhus puhui näin, iski hän varovasti tulta ja sytytti yhden päresoihdun.

»Onneksi on meillä täällä vähän leveämmälti jalansijaa», naurahti hän, »Ja nyt eteenpäin. Aika on täpärällä, aurinko on mennyt mailleen, huomaan minä, ja meillä on vielä sievä taival edessämme.»

Ja hän painoi taas edelleen, askel askeleelta, mutta sellaisella varmuudella, että se joka askeleelta antoi meille enemmän luottamusta tähän mieheen.

Lienemme näin jatkaneet kulkuamme puolen tuntia, kun yhtäkkiä meille tuikki vastaan heikko, kelmeä valo.

»Vielä viisi minuuttia, ja me olemme perillä, mutta olkaa varoillanne: tämän kirotun espanjalaisen sypressisuon reunoilla oleskelevat mieluimmin nuo hirtehiset, alligatorit, samoin pitävät eräänlaiset kilpikonnat lujasta maaperästä.»

Innokas kun olin pääsemään viimeinkin varmalle maakamaralle, en totellut enää vanhuksen sanoja, ja kun porraspuutkin olivat täällä lähempänä toisiaan, astuin vanhuksen edelle. Yhtäkkiä tunsin puunrungon, jolle olin asettanut jalkani, pettävän. Minulla oli aikaa vain senverran, että huusin pysähtymään, mutta samassa olinkin vajonnut kainaloita myöten liejuun.

»Kas niin, tahdoitte ranskalaisten kevytmieliseen tapaan kulkea kerran omaa tietänne», puheli vanhus hypäten eteen ja tarttuen minua tukankiehkurasta kiinni.

»Olkoon tämä teille varoitukseksi, munsööri.»

Näin sanoen veti hän minut takaisin puunrungolle.

»Katsokaapa», sanoi hän. Ja todellakin erotin useampia alligatoreja, jotka olivat syöksähtäneet paikalle.

Minä en kyennyt saamaan sanaakaan suustani, kopeloin whiskypulloa.

»Ottakaa kulaus sydämenvahvistukseksi, tai älkää ottako, odottakaa siksi, kunnes olemme Palmetossa, Levähtäkää — tointukaa — antakaa sydämen tykytyksen mennä ohi. — Kas niin, hyvä ranskalainen ystäväni — jos teette vielä muutamia retkiä vanhan Nathanin kanssa, niin sen minä sanon teille, että teistä tulee aivan toinen mies. Mutta tulkaa nyt.»

Me astelimme nyt lopultakin suon laitaa kohti. Kirkkaassa kuutamossa näimme huojuvan palmukentän, jonka tuhannet rungot kohisten ja aaltomaisesti taipuen tervehtivät meitä. — Hengitimme kevyemmin.

Pian tapasimmekin jo taas Nathanin pojat. He olivat kaataneet hirven. Sen he valmistivat ruuaksi. Kaikki koettivat pitää puolensa syödessä.

»Vai te olette saaneet lahjoituksen?» kysyi vanhus lopulta.

»Niin, hyvä Mister Nathan.»

»Ja valtuuden valita itsellenne palasen maata Louisianasta?»

»Oikeastaan ottaisimme sen mieluummin Techjoen varrelta, mutta jos minun suoraan täytyy tunnustaa, niin —»

»Niin ette», sanoi vanhus, »juuri välittäisi valita juuri sitä paikkaa, joka näyttää teistä edullisimmalta.»

»Sillä edellytyksellä, että se ei ole vielä annettu anteeksi», pistin minä väliin.

»Mitenkä te käsitätte sen? — Taidatte tarkoittaa, että espanjalaiset viranomaiset ovat antaneet sen anteeksi?»

»Tai myöskin entinen tämän maan omistaja, Ranskan valtio», lisäsin minä. »Sillä nämä molemmat, tietääkseni, ovat ainoat, joilla kansanvälisten lakien mukaisesti on ja on ollut käytettävänään lahjoittamisoikeus.

Mies pudisti kieltävästi päätään.

»Jos siis joku vanhan maailman kuningas suvaitsee lähettää tänne jonkun lakeijansa mukanaan likainen lippu, ja tämä näkee hyväksi pystyttää rievun jonkun mädänneen puuvillapökkelön päähän, niin luuletteko te tosissanne, että tämä 'hökötys' antaisi tuolle kuninkaalle oikeuden nimittää omaisuudekseen noin parin sadantuhannen neliöpeninkulman suuruisen maa-alueen ja lahjoittaa siitä sekä jakaa sitä oman ja sotamiestensä mielen mukaan?»

»Jos kuningas tai hänen hallituksensa on saanut omakseen maan teon kautta, jota te nimitätte hökötykseksi, nimittäin perustamalla kaupunkeja, uutisasutuksia ja linnoituksia, niin silloin vastaisin myöntävästi», sanoin minä päättävästi.

Vanhus loi läpitunkevia katseita vuoroin minuun, vuoroin Lassalleen.

»Sitä ei epäile kukaan», vastasi hän paljon maltillisemmin, »että kaupungit ja linnoitukset myöntävät omistusoikeuden. Ei kukaan tahdo kieltää omistusoikeuttanne Neworleans’iin ja molempiin joenrantamaihin aina Baton Rouge’en ja Point Coupe’en asti. Mutta väitättekö, että kuninkaallanne olisi oikeus hallita sellaisiakin maita, jonne ei hän itse eikä yksikään hänen alamaisistaan ole jalallaan astunut?»

»Jos ne ovat hänen linnoitustensa ja uutisasutustensa rajojen sisäpuolella, niin väitän sitä.»

»Olette lyhyt», sanoi vanhus, joka oli noussut seisaalle keskustelun aikana ja iskenyt tuimasti luodikkonsa perän maahan, »hyvin lyhyt — ja yhtä hyvin ja lyhyesti voitte te julistaa maamme lahjoitukseksi ja karkottaa kunniallisia ihmisiä heidän maastaan.»

»Mitä teille juolahtaakaan yhtäkkiä mieleenne, vanhus? Kuka on antanut julistaa itselleen lahjoituksena teidän maanne?»

»Olette ranskalainen, teillä on liukas kieli, ja niin oli muutamalla paronillakin, jonka nimi oli Bostropp. Mutta älkää kulkeko hänen jäljissään.»

»Mitä on paroni Bostropp sitte tehnyt?»

»Mitäkö hän on tehnyt? Tahdonpa kertoa teille, mitä hän on tehnyt. Hänkin antoi hallituksen lahjoittaa itselleen maa-alueen, joka käsitti noin viisikymmentätuhatta tynnyrinalaa ja ulottui Arkansas jokeen asti. Mutta hän ei tyytynyt maihinsa, jotka yhtäkaikki ovat mitä kauneimmat. Olipa muuan uutisasukas hänen maa-alueensa rajalla, nimeltä Jean. Hyvä, uutisasukas oli hiki otsalla laittanut itselleen istutuksia ja hoitanut taloutta vaimonsa ja kymmenen lapsensa kanssa ja oli tehnyt sen hyvin. Tulipa eräänä päivänä tuo kirottu paroni, hän näkee istutukset, ja heti panee hän Neworleans’issa koneensa liikkeelle. — Jean raukan täytyy mennä tiehensä, vielä kerran salolle, hänen täytyy luovuttaa istutuksensa paronille, joka tahtoo toteuttaa ties minkälaisen paroni-aatteen näillä istutuksilla. Kaksi vuotta sen perästä oli tuo seikkailija mennyt vararikkoon, hänen täytyi paeta maasta tuulella ja tuiskulla, mutta istutukset otettiin kuitenkin Jean raukalta. — Nyt ovat rakennukset raunioina ja karhut temmeltävät siellä. — Olisinpa minä ollut Jean, kuulan olisin antanut paronille istutusten asemesta.»

Ja samalla kun tuo mies näin puhui, nosti hän rihlansa ampuma-asentoon.

»Mitä paroniin tulee, niin en voi enkä tahdokaan ottaa häntä puolustaakseni», sanoin minä antamatta tuon liikkeen hämmästyttää itseäni. »Jos tapaus on ollut sellainen kuin te sanotte, on hän menetellyt kevytmielisesti, tunnottomasti.»

Vanhus teki lähtöä, mutta pysähtyi kuitenkin ja kuunteli olkansa ylitse. Hän seisoi hetkisen miettien, samalla kun hänen poikansa viskasivat olalleen hirven lonkka- ja selkälihat sekä kirveet ja näyttivät aikovan seurata häntä.

Me seisoimme ääneti.

»Ettekö tahdo tulla meidän mukana?» kysyi vanhus.

»Emme tiedä, onko se teidän mieleenne.»

»Sanat eivät ole nuolia, mies hyvä. Joka kansassa löytyy hyviä ja huonoja. Tulkaa, sillä täällä ei teidän kävisi hyvin.»

Me seurasimme.

Tie tai pikemmin suunta, jota aloimme kulkea — sillä tiestä tai polusta ei ollut jälkiäkään näkyvissä — vei prerion yli, sitten metsän läpi. Kuljimme sen perästä tiheikön läpi, joka teki viimeisen lopun vaatteistamme. Sitten menimme edelleen n.k. aaltomaan, aallon tapaisten mäkien poikki. Mäiltä selvästi näimme preriotulen. Ruokoin rätinä, oksien räiskynä ja puiden romahteleminen kuului jaksottain tuulen mukana, mutta me olimme jo siihen kokolailla tottuneet.

Olimme kulkeneet muutamia peninkulmia maita ja mantereita, kun maaperä tuli pehmeäksi ja näkyi merkkejä siitä, että suo oli lähellä. Kävelimme niin pitkälle kuin maa meitä kannatti ja pysähdyimme lopulta suon laitaan. Sanaakaan sanomatta nakkasivat James ja Joe taakkansa selästä, ottivat esille kirveet ja alkoivat kaataa lähellä olevia sypressiä. Lassalle ja minä seisoimme ääneti odottaen, mitä tapahtuman piti, ja ihmetellen, mitenkä erinomaisen helposti metsäläiset kaatoivat puita. Se oli enemmän leikkiä kuin työtä. He heiluttivat kirveitään yhtä kevyesti kuin me miekkaa, ja säännöllisesti ja tahdissa! Ei viittä minuuttia, kun neljän tai viiden jalan paksuinen runko romahti maahan ja vaipui latva edellä suohon. Heti kun sypressi oli kaatunut, hyppäsivät nuoret kirvesmiehet rungolle ja karsivat yläpuolelta oksat latvaan asti, niin että puu tosin oli suossa, mutta kuitenkin suuremmalta osalta pinnalla. Sitten alkoivat he kaataa toista, kolmatta ja neljättä — puolessa tunnissa olivat nuo neljä metsäläistä kaikessa rauhassa tehneet työn, johon neljältä ranskalaiselta olisi mennyt ainakin päivä.

Me olimme katselleet ihmetellen ja kysyimme nyt, mitä tämä kaikki merkitsisi?

»Saatte sen pian nähdä», arveli vanhus, joka katseli synkkänä suohon nojautuen pyssyynsä. Hän heräsi kuitenkin synkistä aatoksistaan, kun kuului Jamesin ääni: »Valmis on.»

»Nyt tulkaa, Ranskan pojat», sanoi vanhus.