Part 2
He vievät sun kirkkojen pyhättöön ja messujen ääreen lumoo ja uhaten helvetin tulella he vapauskaipuusi kumoo.
Ja henkesi saatua vangikseen sun ottaa he kanssaan työhön, kun tahtovat kaiken taannuttaa ja kansat upottaa yöhön.
Kun työmies raatavi päivin, öin ja rikkaus yksillä pysyy, ja »missä on oikeus, turvallisuus», epätoivossa sorretut kysyy,
kun rikkahat yksin on vallassa, ja mahtavat lakeja säätää, kun raaka voima ja kanuunat valonsankarit tyrmähän häätää,
kun paljon, paljon on vääryyttä, johon kansat, yksilöt hukkuu, sinä aikas' et rientoja ymmärrä, sun henkesi raskaasti nukkuu.
Sinä elelet hurmeessa tuntehen, punot pimeyden tummia vöitä. Kulet välkkeessä valhevalkeiden ja kasvatat kääpiöitä.
Et nouse urhoja kasvattamaan, et sukua suurta jo luomaan, joka yhteis-onnea etsisi vaan ja kurjien huudot huomaa.
Sinä nöyryyttä neuvot lapsilles ja laitat ruuan ja vaatteet, mut' unohdat innon ja uljuuden ja kauniit, kantavat aatteet. —
Mut kerran aika se koittava on, kun hautahan vanhat vaipuu, ja uusi on nainen nouseva, jonka valtahan kaikki taipuu.
— Pois ennakkoluulojen synkkä ies valon henkisen, kirkkaan tieltä. Pois horjuva itsetiedottomuus, kun kutsumus kysyvi mieltä!
Se vaativi mieltä ja sydäntä se tahtoo taistohon naista. Kas, pimeä, kurja on maailma ei Jumalan päivyt se paista.
Mut nähkää, nainen jo valveutuu ja katkoo kahlehen inhan. Ja voimakas, kasvava edistys saa vauhdin uuden ja vinhan.
NAISESTA.
Nainen alistuva, kärsiväinen, taannutettu kautta vuosisatain, nainen, jok'ei järkipisaraistaan rahtuakaan kehitellä koita eikä rohkene ees ajatella eikä tutkistella mitään tahdo, nainen tuo on edistyksen este.
Nainen, jok' on olio, ei muuta eikä kansalaiseks' mieli kasvaa, nainen, joka Saaran lailla yhä Abrahamin eessä liehakoipi tahi Eevan lailla omenoista, syötävistä vainen huolta kantaa tietämättä mitään korkeampaa, nainen tuo on edistyksen este.
Nainen, joka täällä elämässä arkimielin aina taivaltaapi, jonk' on määränpäänä oma hyöty, olkoon vaikka vahinko se toisten, nainen, itsekäs ja umpisielu, nainen tuo on edistyksen este.
Nainen säätyeron, luokkaedun puolustaja itsepäinen, tyly tahi sokaisema uskonvimman, ase jesuiittein vehkeilyissä nainen tuo on edistyksen este.
Mutta nainen puhdas, päivänpaiste, toimekas ja vapaa sielultansa, jonk' on mieli avoin aattehille totuuden on puolustaja uljas, hengen vapauden tunnustaja, nainen tuo on ihanteeni aina.
Edistyksen valpas ompi vahti nainen, miettivä ja rakastava. Hän on unelmani, ihanteeni. — Nouskoon Suomellemme monta moista.
VOI TE RIKKAAT.
Turvaks riistasaalisten loitte lujat vallitukset, vankilat ja kapakat.
Prelaattien suuren lauman paikkasitte paimentamaan kansaa, tuota vintiötä, jonka tyytymätön poru teiltä ruokalevot vie.
Saitte riistaa viljalti, rikkautta runsaan auman, kultakasat kasvoi vaan.
— Jatkui yhä vanha loru: »täällä köyhät kärsikää». — Kapakoissa, vankiloissa oli tungos tuskallinen. — Rauhaa silmäsitte te.
Mutta kerran keskiyöllä nousi orjalauma sankka, raatajien joukko vankka; poru taaskin valtas maan, ja se jatkuu, vyöryks' kasvaa myrskynä jo myllertääpi. — Voi te rikkaat, ihan teiltä kaikki uni karkaa pois.
TYÖMIEHILLE.
Pää pystyssä ja katsehessa raudan kestävyys se miehen käytöstä.
Ja yksi vaan, jonk' eessä kunniata tehtäköön se suur' on ihmisyys.
Pois kullan kumarrus, pois nuoleminen sortajaimme jalkain ja tästä alkain vain tasa-arvo olkoon vaatimus.
Pää pystyssä ei röyhkeästi, mutta arvokkaasti ja suorin kielin käyköön haasti. Pois sanat verhotut ja imartelut hunajaiset, työmiesten huulille ne eivät kelpaa.
Pää pystyhyn myös silloinkin kun toiset taipuu. Työkansa paljaaks riistetty sä uhri järjestelmän julman sä tiedä kautta vankilain ja kidutusten totuus voittaa, ei liehakoitsijain se jälkiä oo koskaan kulkenut.
Pää pystyssä, et oikeutta pyytämällä saa sen saamiseen on toiset keinot.
Työkansa Suomenmaan sä lausuntosi laske vaakaan, kun kaikki verhottu on myrskypilviin, ja kasvaa sekasorto, mielivalta, jonk' eessä ryömiminen tavaks' tulee.
Pää pystyhyn jok' ainoalla, jota ryysyt verhoo, ja jolta koti autioks' on lyöty. Jo koittaa täytyvi sen tilipäivän, joka sortajalta lyö murskaks istuimen ja sijaan nostaa lait uudet, pyhän kansanvallan tuon ainoon oikeuden tukipylvään.
Työkansa Suomenmaan vuossatain kahlehet sä ratko, katko ja voittos voita. Yks' vain sun töittes olkoon mitta, määrä: Suur ihmisyys.
VASTAA KÖYHÄLISTÖ.
Yhä vielä odotatko, että rikkaat etus vaalii. Yhä vielä kumarratko luona kurjan ryöstösaaliin. Vieläkö sä nöyrin niskoin sortajasi kättä nuolet, kuljet työlähästi kiskoin elos taakan, tuskat, huolet?
Aika sulta tutkii tuota vastaa toki lailla miehen, nouse, itsellesi luota suoriudu taiston tiehen. Nouse, sotisopaan pue, rivit kuntoon pian suori. Hengen eväät, ota, lue, olkoon tahtos' kuni vuori.
Köyhälistö sanas anna, astu kansain veljestyöhön. Lippus' korkealla kanna, paistakoon se ajan yöhön!
TE UUSI JÄRJESTELMÄ LUOKAA!
Kun kiskurit kultia kerää ja saiturit laskee pennejänsä ja »oma etu» kaikille tärkeint' on, niin kamala, inha todellisuus näin haastavi kieltä lahjomatonta: tää järjestelmä ihmiset turmelee, se heidät kurjiksi mammonan ritareiksi vihkii ja katso: he sielunsa mustan tyhjyyden alle loistavan narrikaapun verhoo. Ja he helisevin puhein sulle kokevat tekeytyä ihmisiksi, vaikka siloitetun naamarin takaa pedon hampaat esille pilkistää.
Kun kykyjä lahjakkaimpiakin olemisen ankara taistelu leipäsoturin surkeaan tehtävään ajaa, ja kun ajattelijan tai taiteilijan, jok' ol' luotu joutsenlentoa varten elo kuorma-aasiksi valjastaa niin eikö tämä ole sen häväistystä, mik' on ihmisessä jaloa ja suurta eikö ole se henkemme ristiinnaulitsemista.
Kun häikäilemätön keinottelu tahi kunniaton ryömiminen vie konnia vallan ohjaksiin, niin onko niitä järkeväksi katsottava, jotka tätä järjestelmää alistumiseliaan tukevat. Ei, ne raukoiksi leimata uskallan nuo »kiltit» »siivot» kärsimyksen ihmiset, jotka kallella päin itseltään kaulaa poikki leikata antavat
Pois raukkamaisuus siis. Teille te pilkatut orjat, te lyödyt ja häpäistyt, teille mä huutaa tahdon: Ylös nouskaa jo, nouskaa taisteloon ihmisyyden puolesta, nouskaa yhteiskuntaa uudistamaan ja vanha järjestelmä kumoon lyökää.
Ylös orjat siis, itse te itsenne nostakaa, ja teidän nousemuksenne kautta koko ihmiskunta terveeksi tulee. Ylös kolkon kohtalon orjat te vaatikaa ihmisyys arvoonsa, te pelastakaa maailman Golgatalta pistoista ja purevasta piinasta ihmisen pyhin, korkein olemus. Te orjat, te luokaa uusi järjestelmä, jossa veljeys voidaan toteuttaa ja kohottaa ihminen kohti ihannetta suurta ja ylevää.
KAVAHDA!
Kyliltä, kujilta huuto soi markkinaromua kauppaillaan. Liikkuvat tutut parisniekat kukin kiittäen rihkamiaan.
Salissa herrat huutokauppaa ohjelmillaan kilvan käy. Kukahan houkka tyhjiä sanoja kalliilla hinnalla sieltä ostaa?
— Karjalan kansa kavahda, ettei osalles romuja lankeis!
Viipurin markkinoilla 1907.
VASTA SILLOIN.
Jos aatteen puolesta taistelet ja tunnuslausees on tieto ja työ kera sorretun kansan ryntäilet, ett' valkenis köyhien synkkä yö ja tunnustusta sa tuosta saat, et viel' ole karaistu et.
Ja jos »porvarit» vainoten huutaa näin: »sä turmioks' kansan puuhailet sinut parast' ois viedä tyrmähän päin». — Et viel' ole karaistu et.
Mut jos taistelet aatteen puolesta ja täytät paikkasi, pois et jää, saat kokea kun omista joukoista sua koittavat kilvan kivittää ja tuotakin tyynenä katselet. — Tuo vasta sun karkaisee.
MUINAISUUTTA TUTKIESSA.
I.
Mä tutkin kansojen muinais-aikaa ja haamuja katselen vuossatojen. Ja hautojen yöstä ääniä kaikaa, ne kertovat riennoista ihmisien, miten taisteli, kesti ne aattehen urhot, nuo sankarit tapparan taivahisen, eest' oikean, toden ne vertansa vuosi, ol' uhrina aikansa pimeyden.
He luottivat tietoon ja tutkimukseen mut' »sokeaan uskohon» koskaan ei. Ja paavit nousivat kauhistukseen, mut vihdoin tieto se voiton vei. He tahtoi katkoa kahlehet orjain, »te houritte» arveli tuhannet. — Mut' ryhti se nousi jo selkien norjain ja laukesi kurjilta kahlehet.
Mä tutkin kansojen muinais-aikaa, verimuistoja mustia murheisna. Mä tutkin ja mielessä toivon taikaa tuot' tunnen suurta ja armasta, Mä luotan lujasti tiedon valtaan, joka raivaten tietänsä taistelee, Kaikk' esteet väistävi kerta se altaan ja valolle väyliä aukaisee.
II.
Vanhat tapahtumat uudistuu ah, se nähdään joka hetki, taantumusta puoltaa moni suu, työläst' eespäin ompi retki.
Taikaluulo, tyhjä jaaritus huulilla on naisen, miehen. Harvoilla on tahto, innostus tähystellä valon tiehen.
Harvat tietää, ett' on tehtävän saanut kukin sukupolvi, poistaa kurjuuden ja pimeän, muutoin maa on hautaholvi.
Muutoin valo sammuu kokonaan, mieliin hiipii surman peikko. Tuot' ei mietitä, se nukkuu vaan enemmistö veltto, heikko.
Ah se koskeepi niin kipeään nähdä tiedottomat joukot! — Milloin, milloin päivä säteillään kirkastaapi kaikki loukot?
III.
Työkansa nouse jo sun hetkes lyö, nyt sua kutsuu suuri sankartyö.
Työkansa, miehet, rautakourat vankat teit' onhan rivit valtavat ja sankat, te miksi haparoitte hajallanne ja vierastatte toinen toisianne, kun tukenne ois yhteenliittymys ja veljeys.
Työläiset ihanteita etsikää ja päivää kohti ponnistelkaa. Niin paljon elämä on teille velkaa, niin moni teistä osattomaks' jää, te nouskaa tukemahan toisianne.
Työkansa jäntevä ja voimakas myös ponnistaos hengen voimias sä alta kärsimyksen, puutteen nouse.
Työkansa nouse jo, sun hetkes' lyö nyt sua kutsuu suuri sankartyö!
KUOLEMATON.
Vuossataiset kulkevat kulkuaan ja peittyvi unhoon aikojen vaiheet, mut murehen aiheet ja tummien tuskien tuiverrukset ei koskaan, koskaan ne kuole pois, sillä kuolematon on murhe.
Ei kuole se pois vaan yhäti liikkuen elämän mailla se vaanivan, väjyvän haukan lailla ain' iskevi kyntensä sielujen pohjiin ja kalvavi repien, runnellen.
Tuo ikuisten itkujen hengetär öin, päivin etsivi uhrejaan. Mut sielut hehkuvat, hyvät nuo parhaat, intoiset, syvät ne hänelle saaliiksi kelpaa vaan. —
On paljon — ihmiskääpiöitä, jotka mietteitä, töitä ain mittovat ahtahin aatoksin. On paljon maassakin maleksijoita jotka ryömii ja tonkii kuin myyrät varjossa pimennon, ja kaikki ne kurjat kääpiösielut ovat turvassa tuskalta, itkultakin. —
Näen vuossadat kulkevan kulkuaan, mut samoina pysyvät ihmiset yhä Mi on toiselle pyhä, mikä toiselle korkeella päilyy, mikä kalliina, suurena säilyy,
sitä toiset ei jaksa nähdäkään, ja toiset sen tomuhun tallais' jos vois, sillä itkuista on tuo taistelo hengen ja aineen, ja siinäpä uhreja alati hukkuu alle tuskien laineen... Näen jaloja, suuria, kirkkaita sieluja kuin tähtiä talvisen yön, mut murhe kaikista tuijottaa...
Oli kerta se aika, kun kaunista unta näk' ihmiset. He näkivät toivojen rohkeiden liki voittoaan varmasti astuvan, mut unten taika se hälveni pois, ja riutuen kansat taas vaipuivat vaivahan, kurjuuteen.
Mä seison ja katselen miettien, kun ryskien kiitävi aikojen pyörä. Mut yksi on valtias, mahtava, synkkä... Tuo kuolematon on murhe.
IVAA.
Maltu, vanhain neuvoja nuori miesi kuule, seuraa. Karta ajan aatteita villihenget niissä meuraa.
Marx ja kassalle semminkin eivät Suomenmaahan sovi. Maltin kautta varmimmin täällä virkahan vie ovi.
Aasi kultasäkkeineen kiipee vuoren korkeimmankin muista se ja hiljalleen kukkarohos kultaa hanki.
Ihanteet — haa — jätä jo usko kertomaani kaskuun, muutoin koituu turmio, tyhmyrien pääset laskuun.
Maltti. Astu valtaan. Näin tilaisuutt' ei aina satu. — Mitäs tuosta jälkeespäin joskin jääpi ruma latu.
AJAN KUVIA
AJAN LAULU.
Ajan hengetär sairas on, elämä kansoille kiusaksi muuttuu. Päiv' on loistoton, ihmiset ihanteita, uskoa puuttuu.
Ajan hengetär sairastaa, tuskainen hällä on sykintä suonen, ruumista väristää kylmyys tuonen, rinnassa poltto ja avoissa huume, silmissä lieskat ja ohimoilla kuume, taudin on kamppaus ankara.
Maata kattavi kalman hämäryys, riehuvi verinen sotien soihtu, kuollut on rauhan kantelon loihtu, sovinnon sävelet ja suvinen sulo, laulelen lauhat, välkkehet veen. — Sydämen mailla on kulkenut kulo, ihminen harhaa murheineen, synkkä, synkkä on syys.
Ajan hengetär taudin vankina makaa, elämän siteet ne särkyy ja löyhtyy, kaikki henkisesti kituu ja köyhtyy. Eläimen viettejä kuohuvi povet, auki on hornan ovet
Villit voimat on irrallaan, raakahan mahtihin perustuu valta, hengen ylevyys ei kansoja johda, ajatuksen siivet on katkaistu, unelmat iskuilla ratkaistu, taivaalla tähti ei hohda.
Musta on yö, selkäpiitä kaameus riipii. Kuolon kellot lyö, epätoivo kamala mielihin hiipii. Elämän perusteet laihoina horjuu. — Kysyen ihmiset toisiinsa tuijottaa: »Turma uhkaa, ken sitä torjuu? Kärsimys täähän on kamalaa.» —
Ajan hengetär sairastaa, soi väkivallan torvet, koi kosti kaikuvat korvet. Minnekkä joudumme, siitä on kysymys, sekasorto kasvaa, yltyvi hämmennys, pelastusta onkohan lainkaan?
Musta on yö, mielistä huokaus nousee: Emmehän aikone vaarassa nukkua, hävitä, häipyä hornan yöhön, mustien aaltojen alle hukkua, emmehän epätoivon kuiluhun vaipua, tuonelan oikkujen orjaksi taipua. — Siksi me nousemme työhön.
Syksyllä 1903.
TYÖN LAULU.
Pois uni, pois, valvova aina on valpas. Velttous pois. tempaa jo huotrasta kalpas, hengen kalpa se tahraton.
Taistohon käy, mielen alhaus, rinnan kyy, himokin halpa se saastojen syy kukista, ainiaks' voita, voittajan laulua soita.
Kasvaos ain', keskellä aikaa rikkinäistä ehjänä, suurena säily, ellös horju ja häily, lujitu kohtalos vastasäistä toivoen, uskaliain.
Innolla työhön käy, varjele uskosi aattehen voimaan, ellös herpoa herjojen soimaan. Aattehen valta sorronkin alta kasvaa ja voittaa, aamu kun koittaa.
Aika jos mustakin lie, eessäsi synkeä tie, ikuinen on toki hengen herruus, voiton se kamppailee.
Työhön jo käy, palvele jaloa ihmisyyttä, sortoa estä, vainoja kestä, heikoille oikeus vaadi, lakeja lempeesti laadi, veljeys kansan turvaksi luo.
Olkohon työs' johtotähtenä yhteisonni, Suomen menestys palkkasi kaunein, muistaos tuo!
Ilminen näin nouskosi luomahan uutta aikaa, nouse, ja vielä ne vastahan kaikaa toivojen laulelmat.
Nouse, tuhanten yhteistyö luo ajan tuskihin huojennusta, mielihin intoa, uskallusta, — kunnes vapauden kello lyö.
Syksyllä 1903.
PIMEYS KATTAA.
Minne olemme joutuneet, kolkko on korpi ja yö on musta. Pimeys kattaa manteret, veet, ilma soi korppien koikotusta käärmehet, lierot, kavalat ja kierot ihmisiin ottavat asuinpaikan. — Minne olemme joutuneet?
Yö on musta, kansa vielä on pimeää matona sortajan edessä mankii maireena ruoskaa se suutelee. Pois on järki paennut kadonnut rehtiys suomalaisten. Ne liehakoi, tekevät kunniaportit joista valheen ja vääryyden antavat sisään käydä — Minne olemme joutuneet?
On niin pimeää, liekö aurinko radaltaan horjahtanut, vaiko ihmiset näkönsä menettäneet. Eivät he näe, eivät ne kuule ajatella enään harva osaa, puhua ei rohkene kukaan, ja valhe kunniaporteista sisään käy.
Minne olemme joutuneet? Kolkko on korpi, musta yö. Häpeän kansaani sen naisia, miehiä jos teen siinä väärin, niin minua syyttäkää. Kovin on pimeää...
Keväällä 1003.
KANSAN TUOMIO.
»Ken uskoo ihanteihin, — lapset vaan ja houkat, joit' ei johda järki. Tää elo rautainen se iskuillaan jo ammoin aattehemme särki.
Ken antaa alttihiksi itsensä, kun riehuu väkivalta, pilkka. Ken pyrkii roikkumahan hirressä. — Lie tuskin viisas ollut Ilkka.
Ken kamppailisi vuoksi totuuden, hiussuortuvaa ken halkoo veitsin, ja onko järkevätä heikkojen uhata mahtajaansa peitsin?
Ja mitä vihdoin kansa onneton voi uhmailulla saada aikaan. — Jo aik' on järjen käydä johtohon, nyt turvaamist' ei »Väinön taikaan».
Siis selkä notkeeks' vaikka taittukoon tää keino pälkähästä päästää. Madamme mahtajamme suosioon, hän toki silloin suojaa, säästää.
Näin haastavat he aivan tosissaan ja vallan rappusia kiipii. — — Mut kansa tätä miettii konnuillaan ja tuska sille mieleen hiipii.
Ja yhä väkivalta meitä lyö, ja sydän juron kansan kiehuu. Mut hepä lihapatain luona syö ja sortajamme eessä liehuu.
Tuo on niin järkevää, noin asemaa he lujaa itsellensä luovat. Mut onnen oikkuja ken oivaltaa, ne usein pettymystä suovat.
Niin nytkin, vallan huipulla he on, kun suuret tuulet maahan ryntää. Taas kansan tahto astuu johtohon, ja uusi aika maata kyntää.
Uus aika tuopi kansan turmion, se verikostoin heitä uhkaa. Kukistuu kukkulat ja kohta on tilalla raunioita, tuhkaa.
Haa, missä nyt on järjen laskelmat ja mammonjumalanne tuki; ja missä ivahymyt, ilkunnat, jotk' ennen kasvojanne puki?
Nyt tuomion soi suuri pasuuna sen äänt' ei lahjo kullat, raha. Mi väärää maassa lie ja alhaista se rauhenee kuin tuleen vaha.
Syksyllä 1904.
RUNEBERGIN MUISTOLLE.
Paistaa päivä loistavainen halki usvain talvisten Luojan voima, kevään voima nousee kirkas, ikuinen. Kalpeneepi virvapalot, talven vallat vavahtaa, kun se sieltä korkealta katsoo maata matalaa.
Paista päivä, Luojan päivä, maata hellin silmäillös, kaikki halpa mannun alle kätköhönsä häätäös! Auta uuteen kukoistukseen metsä valonjanoinen, joka huokaa talven yössä, alla kylmäin kinosten. —
Paljon maass' on maatunutta, mik' ei eloon nousta voi. Mont' on riutuvaista puuta, jota jäytää taudin koi. Mutta sadat aarnihongat, sankkain saloin petäjät, kas ne elpyy sätehistäs. — Suomen korvet heräävät.
Aarnihonkain alla siellä sykkii sydän mustan maan. Elon nesteet pulpahtaapi, korpi kokoo voimiaan. Joskin rinteen lepät hauraat tuulen teille varisee, toki tuhat uutta vesaa niiden sijaan ylenee.
Nousee tuhat nuorta vesaa kantain päivää otsallaan. — Runouden hengettäret kiiruhtavat soittamaan. Kanteloisen kultakielet jumalaisin äänin soi. Kohta koko suuri metsä juhlahymnein huminoi.
Kumma laulu, tenholaulu, kuolematon laulu tuo. Kun sen kuulit, sydämmessäs' virkos' innostuksen vuo. Miks' oi metsä, miks' ei aina aik' oo suurten laulelmain, miksi väliin kätköissäsi laulaa haaskalinnut vain?
Turha tuot' on kysyäni nyt, kun juhlahymnit soi, nyt kun laaja taikalaulu Suomen metsiin huminoi, nyt kun paistaa Luojan päivä, päivä kirkas Helmikuun, ja nään kuuset kullassansa, hopeassa honkapuun.
Terve sulle valonpäivä, päivä suurten aatteiden, jolloin sankarlaulut kaikuu äärilt' pilvein usvaisten! Terve ihanteiden päivä! Astu maahan matalaan! Näinpä sulle tervehdykset kaikuu kautta Suomenmaan.
Helmik. 5 p. 1904.
SYYS-ORAALLE.
Leyhyy ilmassa jo syksyn ilvi, keltaiseksi riutuu rannan raita. Sadekuuroja lyö musta pilvi, Jokainen on kylän kuja kaita. Taukoo tanhualla karkelo. Synkkä syys on jo.
Mutta kivikkoinen peltorinne kätköstänsä orahia luopi. Laiho vihannoiva nousee sinne, vaikka hyytä syksytär jo tuopi, vaikka ympärill' on kuolemaa, oras kukoistaa.
Nousee touvontainta tuhatkunta ja ne syksysäässä itää, varttuu, nähden toiveikasta sulo-unta, kuinka laihoksi he kasvaa, karttuu, kunhan koittaa kerran kevät uus, suven ihanuus. —
Kasvaos, oi toivon oras nuori, kertoele keväimestä niille, joita painaa syksyn sumuvuori, joilla silmässä on surun kiille, joille pitkä talvi häämöittää, jotk' ei päivää nää.
Nouse oras, vihantana välky, pilki pimeässä syksysäässä, että silloin, kun ei aalto helky, vaan on kaikki lumessa ja jäässä, elpyis muistostasi mieli tuo, liitäis kevään luo.
Syyskuulla 1904.
MYRSKYSSÄ.
On ilmass' ukkosta ja mustanaan nyt taivon täyttää pilvet rankat. Hei punalippu ylös hulmumaan ja tankoon rautakourat vankat, näin myrskyhyn me uljaast' astutaan, ja lipun all' on rivit sankat.
— Ei rauhaan untelohon ihminen oo luotu mutta myrskypäihin. — Kun totuus poljetahan keinoksi vaan pyyteisihin itsekkäihin, niin silloin kutsu kuuluu ikuinen: et sortua saa päiviin näihin!
Ei sortua, vaan nousta pystypäin kuin vakaa, vankkumaton vuori. Nyt taivas leimutkoon ja pirstoiksi jo menköhön sen musta kuori! — Kun sää taas asettuu, niin meillekin on elo toivokas ja nuori.
Mut jos me unteloina uinuttais', niin hukkuisimme kuohuin alle. — Hei, kaikki hereille ja hulmumaan taas punalippu taivahalle. — Sen juurella työn uljas armeija luo uuden ajan maailmalle.
1905.
KEVÄTPUROILLE.
Kaikkialla vedet vierii, talven nietos sulaa pois, on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois. Katso kuinka kaikkialta siintää kevään kimallus. Ilma ympärillä huokuu: terve, terve vapaus;
Vierikää te kevätvirrat, paljon teill' on tehtävää, teidän mailla liikkuessa uudistuupi luonto tää. Kaikkialle kiiruhtakaa, kaikki loukot huuhtokaa, loka, saasta, hylkytöyryt, joiden löyhkä kauhistaa.
Pitkä yö ja pitkä talvi meillä tuhot tehnyt on, siks' jo huutaa puhdistusta maamme kurja, onneton. Ihmismieliin syöpyi ruoste, inhat voimat tunkihe, sieltä nousee hallanhuurut, oi ken torjua vois' ne.
Tuhannet te pikku purot suurta työtä suorikaa, huuhtokaa pois mielten saasta, puhdistakaa Suomenmaa. Rientäkää, kas taivahalle nousee armas aurinko, siitä pieniin pisaroihin virtaa jättivoimat jo.
Kaikkialla hehkuu, syttyy, talven nietos sulaa pois, on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois. — Valtavasti rinnassani sydän sykkii, sykkii, lyö, ja mä huulin vapisevin kysyn: joko loppuu yö?
1905.
LAKKOPÄIVINÄ.
Kirjoitettu Yleislakon ajalla 1905.
I.
30 p. Lokak.
Yhteiskunta myrskyää, kansa nousee tuhatpäinen. Kaikki pyörät pysäyttää työmiesjoukko, jättiläinen.
Kaikki pyörät seisomaan, työmiesten se ompi tahto. Aallot kulkee kulkuaan — korkealle lentää vahto.
Vapaus soi ilmassa, nousee uuden ajan aamu. Kansa katkoo kahleensa, väistyy sorron harmaa haamu.
Teon tulikukkaset esiin puhkee suuret, ylväät. Murtuu salvat, estehet, kaatuu sorron tukipylväät.
Orjat paljaiks' riistetyt kärsimänsä kohlut kostaa. Punalipun puhtaan nyt kansa korkealle nostaa.
Ovet jylhäin vankilain taika-iskuin aukeaapi, vapauteen ponnahtain vankilaumat vaeltaapi.
Tulta sielut leimuaa. — Tuomiota kansa säätää, valtapaikat valloittaa, konnat niistä alas häätää.