Part 1

TAESTELON TUOKSINASTA

Kirj.

Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Oy, 1907.

SISÄLTÖ:

TAISTELON TUOKSINASTA.

I. SORRETTUJEN RIVEISTÄ.

Alkusana. Kurjuudesta vapauteen. Kuokkamies. Kirvesmies. Vaivais-Antero. Köyhä poika. Kurjuus kukkurallaan. Tehtaantytön laulu. Köyhä tyttö. Eräälle palvelijattarelle. Ompelijatyttö. Kuolinkellot. Kaunis, köyhä tyttönen. Apurinainen. Luutamummo. Orjan sunnuntai. Hyljätty. Kaatunut hevonen. Kurja yhteiskunta. Työ. Sinne tieni käy.

II. MIETTEITÄ.

Giordano Bruno. Juhana Hussin muisto. Niin aina. Naiselle. Naisesta. Voi te rikkaat. Työmiehille. Vastaa köyhälistö. Te uusi järjestelmä luokaa. Kavahda. Vasta silloin. Muinaisuutta tutkiessa. Kuolematon. Ivaa.

III. AJAN KUVIA.

Ajan laulu. Työn laulu. Pimeys kattaa. Kansan tuomio. Runebergin muistolle. Syys-oraalle. Myrskyssä. Kevätpuroille. Lakkopäivinä. Kevään koittaessa. Kevät-ääniä. Arpa lankeaa. Kansaneduskunnan kokoontuessa.

IV. ELÄMÄN MYRSKYISSÄ.

Ihmismeri. Myrskyssä kulkija. Taistelija. Ihanteet. Ei itkeä. Synnyinseutuun kulkeva. Tervehdys Merikoskelle. Pois riutumus. Hyvästiksi. Te menkää. Kankaan honka. Kuusten siimeksessä. Iltainen sävel. Päivänpaisteelle. Mun täytyy. Kohtalo.

V. NUORILLE TOVEREILLE.

Valitse. Uuden ajan airueille. Kirjoita kilpees. Kapinoitsijoille. Nuorison keskellä. Elämän taisteloon. Raatajanuorisolle. Pois hylkää malja.

VI. JUHLARUNOJA.

Kuopion Työväentalon vihkiäisiin. Kuopion kauppa-apul.yhd. 10-vuotisjuhl. Juhlaruno Mikkelin työv.yhd. 15-vuotisiuhl. Juhlaruno H:gin pit. Suomelan kansakoulun 10-vuotisjuhlaan. Juhlaruno Loikkalan työv. talon vihkiäisiin. Runo Viipurin Kylvettäjäin a.-o:n ensim. iltamassa. Runo Ompelijatarten edustajakokoukseen Viipurissa.

TAISTELON TUOKSINASTA.

Soi 'Internatsionaale ja rivit tulvehti. Lumoten punalippu korkeella hulmusi.

Ja Internatsionaaleen yhtyivät miljoonat. Kajahti taistotorvet, sydämet hehkuivat.

Mä mukaan riensin. — Illoin kun taukos tuoksina runoksi aatos puhkes. Mä kuulin sointuja.

Soi Internatsionaale ja vyörii ihmisvuo päin valonmerta laajaa. — On kaunis kulku tuo.

SORRETTUJEN RIVEISTÄ

ALKUSANA.

Mykkänäkö nähdä joukon repaleisen, ryysyisen? — Täyttää parku joka loukon, kuuronako ohi sen? —

Niin on tehty. Astinlauta alaluokka oli ain. Turhaan kaikui huuto: auta! Köyhäin hätä kasvoi vain. —

Yhä mykät, kuurot kulkee, toinen toisen talloaa, sydämensä ukset sulkee, suden lailla ahnastaa.

Kuka astuu aatteen työhön, liput ilmaan tempaisee? — Kuka? — Milloin sieluin yöhön lemmen päivä valkenee?

KURJUUDESTA VAPAUTEEN.

Talviyöhyt kuutamoinen kattaa köyhäin kaupungin. Kaikki uupuneet jo ompi unettaren helmoihin.

Kujiltakin vaiennut on juomarien temmellys. Yli seudun kurjan kulkee öinen, raskas henkäys.

Kaikki surun, huolten lyömät unen unhoitusta saa. Mielet katkeroitunehet lauhoiksi taas laukeaa. —

»Uni suoos virkistystä, tuskat tuimat vaimenna, että nousis uusin voimin kansa murheen murjoma.

Uusin voimin, uusin mielin jospa nousis kansa tuo, jospa yhtehen se liittyis ihanteiden lipun luo.»

Talviyöhön kuutamoiseen huokauksen huudan tään. Ihmisäänen heikko kaiku kantaneeko minnekkään.

KUOKKAMIES.

Seisoo tuolla turpeellaan kuokkamiesi, vakaa, vankka. Komeroinen korpi sankka yksin katsoo poikoaan.

Rypyss' otsin, vaiti ain' heiluttaa hän siellä kuokkaa. Kivet raivaa, turpeet muokkaa hiljaa eespäin hievahtain.

Katso kuinka pingoittaa hänen täytyy jäntereitään. — Raskain mielin säveleitään korpikin tuo huokajaa.

Yhä seisoo turpeellaan hiki-otsin, synkin aattein, repalaisin ryysyvaattein korven uljas urho vaan.

Kova leivänkannikka särpimeksi suolakalaa, piimää painamahan palaa. — Nähdä tääll' ei herkkuja.

Huolta siihen lisäksi kahdeksan kun pientä suuta leipää aamuin, illoin huutaa. — Kuulkaa, korpi huokaapi. —

Korpi huokaa raskaasti, komeroiss' on hohto tumma, miehen rintaa tuska kumma pusertaapi, vaivaapi.

Mutta kerran hervahtaa jännervoimat sankarilta. Saapuu elonpäivän ilta, tuoni tuskat lopettaa.

KIRVESMIES.

Mun kirveeni iskee, kalkkaa ain' aamusta iltahan. Työ raskas. Pien' on palkka. Elo huolta on ainian.

Ja vaimo ja lapsia kuusi ne kotona värjöttää, kun alkaa kuukaus' uusi eikä vuokrahan penniä jää.

Ja kenkiä, ryysyjä hiukan ne pienoset tarvitsee. — Me taitamme leivän niukan ja vaimoni rukoilee.

Mä nään hänen hiljaisna illoin ja hellänä aamuisin olen säälistä sortua silloin, kun puutteess' on armahin.

Mutt' päivällä kirvesrautaa taas heilutan ennellään, ja mieleni mustaa hautaa yhä jään minä miettimään.

VAIVAIS-ANTERO.

Minne kulkueen on tie? Rattahat on ränstyneet, niillä kirstu koruton, vetäjänä laiha hepo. — Ruumissaattue se lie, jotain oottaa haudan lepo. Kukahan nyt kuollut on?

— Vanha Vaivais-Antero siin' on viime matkallaan. Hänkin oli aikanaan oivallinen ojanluoja. Vanhoillansa väsyi jo, kunnes sitten vaivastalo vanhuksen ol' viime suoja.

Vanhus kuoli. Viimeinen tää on matka. Seppeleet pois on, saattoväki myöskin. Katson hiljaa aatellen: »Unhotettuna sä meet; samoin suorit elos' työskin».

KÖYHÄ POIKA.

He mittavat katsehin herjaavin mua kiireestä kantapäähän. Puku miehen mittako onkin vaan, sydän alle sen piilohon jäähän?

Jos nuttu on kehno, ja köyhä mä oon pien' palkkani, syyssä en liene. Ei vikani, ett'ei ahkeruus mua kultahan, arvohon viene.

En lasna ma koulua saanutkaan, emo niukan kannikan taittoi, ja vuotta kun kymmenen täytin, niin isä vierahan työhön laittoi.

Mä sitten nousin suuremmaks' ja mun voimani kasvoi, karttui. Heräs' itsetietoni hiljalleen, elonkatsomus mulle varttui.

Työn pilkatun arvon kokea sain, sen palkkana nälkä ja orjuus. Työmiestä he katsovat halveksuin. — Kenen syy on köyhän kurjuus?

Moni veljeni, murtama murheiden viel' viinojen virtaan hukkuu. Oi kuinka ne raatajat meidän maan yhä orjuus-untansa nukkuu!

Kun näitä mä mietin, rinnassa tuli polttaa ja vereni kiehuu. — Mutt' sitten tuskaani helpoittaa näky lipun, mi ylläni liehuu.

Punalippu se hulmuva, kaunoinen — Tuhatpäinen joukko sen kaartaa. Sininauhan valtava armeija kera toisten lippua saartaa.

Ja mä joukkohon tuohon kiiruhdan, mihin pystyn, saanen mä näyttää. Mies enhän joukossa kehnoin lie, mi on vaatimus, tahdon sen täyttää.

Ja luokkani sorretun, häväistyn, kera veljien, arvohon viemme ja kurjuudestapa vapauteen käy tuskien kautta tiemme.

Ja raittius onpihan vapauden tuki, turva ja liittolainen. Mutt' veljeystyöstäpä nousee vain uus' aika se armahainen.

Olen työmies, nuttuni kehno on vain, Sitä en toki häveten kanna. En pelkää katsetta herjaajain, en köyhää pilkata anna.

Puku kehno jos lie, ei miestä se tee, sydän arvon on vaakalauta. Mit' on pintakiilto? Se ihmistä ei sankar-elohon auta.

KURJUUS KUKKURALLAAN.

Tuolla laitapuolla kaupungin ryhmissä sä näet heitä. Päivä paistaa olutpulloihin. — Ei he juominkiaan peitä.

Juopuneena miehet teutaroi, lapset ilkamoipi tälle. Humaltunut nainen tuossa, oi, antaa rintaa itkevälle.

Rikos, kurjuus siell' on valtias. — Pelastusta pian tuokaa! Yhteiskunta uusi, onnekas, ystävät, oi joutuin luokaa!

TEHTAANTYTÖN LAULU.

Sinä nouset mun henkeni koito, oi hetkenä huolen ja työn ja uneksit lentoa loitos pois vallasta erheen ja yön.

Sinä kuvailet kultamaita, kun luonasi nälkää on. Vaikk' kohtalo sulle on saita, on hehkusi murtumaton.

Kun aamua seuraa ilta, ja rattahat raksaten käy, niin kasvaa haaveitten silta, ei kaiholle rajoja näy.

Sä kaihoja kauniita kannat, pöly vaikka se kasvoja lyö. Sä soutelet laivojen rannat, kun raajoja runtelee työ.

Tuo ratasten rakseko tumma sai kaihoni syntymään? En tiedä, mut mieli kumma se mulla on yhtenään.

KÖYHÄ TYTTÖ.

Katukulmassa mä hänet sivuutin, hän arkana tietään hiipi. Niin ohuet häll' oli vaatteetkin, hyy kalsea ruumista riipi. Oli kasvot huolista kelmenneet, ja silmissä välkkyi veet.

Hän ryki ja vaikeesti hengitti. Oi kuinka se koskea mahtoi! Mun rintani itkusta värisi ja syleillä siskoa tahtoi. — Hänet illan hämyhyn peittyvän näin ja miettien yksin jäin.

Liekö tytöllä tuttua, ystävää ja työtäkö, leipää laisin? Tuhat turmaa tyttöä piirittää, hän niihin jo hukkua taisi. Pahat kielet kyllä sen kertoaa, kun onneton horjahtaa. —

Taas kadulla tyttösen sivuutin, nyt loisti sen silmissä uhkaa. Minä synkkään sieluhun tuijotin, — näin raunioita ja tuhkaa. — Ja oli kun poveeni pistänyt ois, kun astelin tietäni pois.

ERÄÄLLE PALVELIJATTARELLE.

Mä katselen reipasta ryhtiäs, kun liikut taitavin tavoin, työs kelpo kunnolla askaroit, ja kirkas on katsehes avoin.

Olet oikeuksias' vaatinut, et tyydy orjien tapaan. Työpäivän tahdot määrätyn, ajan itseäs varten vapaan.

Ja luokka-aseman kuilusta pääs' vapaiden rinnalle nostat. Ja tahtosi rautatarmolla oman onnesi täällä ostat.

Et tyydy elämän tyhjyyteen vaan aattehen kultia voitat, ja missä siskon sortuvan näät sinä nostaa ja auttaa koitat.

Käy tietäs, vaikkapa tyhmyrit sun herjaisi pyrinnöitäs — sadat siskot kohta sun jälkiäs ne seuraa ja jatkavat töitäs.

OMPELIJATYTTÖ.

Mä näin sinut keskellä nuorison, sulon vartalos, katsehes kainon. Mä tuumin, kuinkahan kärsinetkään alla ankaran luokkapainon.

Minä puhelin illan kanssasi sun, minuun luotit ja näyttelit runos', ne joit' olit iltasin kirjoittanut. — Niihin koottu ol' surujen punos!

Oli pettyneitä sun toivehes', ihanteitasi elämä raastoi! Kuka ihminen kaihojas oivalsikaan, — niin vieraasti sulle ne haastoi.

Maa ruusuja tuoksui, heloitti sää, sinä kellarihuoneessa yskit Ja muille ne lauloi leivotkin, kone kolkko se sulle ryski.

Kesän istuit, riuduit ja kalpenit, tuhat haavetta hukkui sulta. Tuli syys. — Jo tuonetar nouti sun ja korjasi musta multa.

KUOLINKELLOT.

Pitkät minuutit ja tunnit monta, monta pitkää päivää tehtahassa aamust' iltaan luona koneen ryskiväisen istuu kalvas, kaunis neito rinta tuskan liekkilöissä, sydän kivun kipinöissä. — Kuule, kuolinkellot soi.

Istuu neito koneen luona, mieli karkais kukkamaille, taivahille aatteen lento houkuttaisi, jospa saisi hieman, hieman levähdystä, mutta ei, ne ryskää, ulvoo, kiljuu, karjuu, repii, raivoo tehtaan koneet aamust' iltaan, — sielun syvintä se leikkaa. — Kuule, kuolinkellot soi.

Pitkät minuutit ja tunnit nuoruudesta elon iltaan kaunis neito koneen luona elävältä pirstautuu, särkyy, murtuu mureniksi. — Kuule kuinka elon halki kuolinkellot hälle soi.

KAUNIS, KÖYHÄ TYTTÖNEN.

Kaunis, köyhä tyttönen, punaposki, silmä avoin eessä konnain katsetten värjyt aran kyyhkyn tavoin.

Pedot ei ne säälikään. Toki ollos ulja sielu. Lujuuttasi kysytään, viekas kurjuuden on nielu.

Kaunis, köyhä tyttönen, ylpeäks' he sua soimaa. Kaikki kestä, karaisten itseäs' ja tahtos' voimaa.

APURINAINEN.

Hän vaiheilla tuskan ja pelon telineitänsä kiipeilee, ja kantaa »ristiä» elon ja päässänsä punnitsee:

»Miks' raskasta kantamusta minut luotihin raahaamaan, tää mistä on rangaistusta, miks' syyttä mä kärsiä saan? —

Pahe kerran luokseni hiipi, lupas päiviä jouteliaan; tuo mieltäni kaamoitti, riipi, selän sille mä käänsin vaan.

— Otin köyhän, ah, kuinka mä sainkaan kera puuttehen taistella. On huolia ollut, ja lainkaan valo toivon ei piikoita.

Hyveen palkka puute nyt oisko ja vaiva ja kärsimys. Vain konnuus onnea loisko! Sekö maailman järjestys?»

Näin miettien harjalle saakka hän kuormansa raahaten vie. Surun raskas, painava taakka toki vaikeempi kantaa lie.

Ja vaiheilla tuskan ja pelon alas, ylös hän tietään käy. Yhä synkkä on taival elon, ei toivon tähteä näy.

Hän kiipee, voimat jo katkee ja silmiä hämärtää; hän kaatuu, kahlehet ratkee, hän kuolon uhriksi jää...

LUUTAMUMMO.

Luutakimppu harteillaan rosokeppi käissä mummo tietään tallustaa talven pakkassäissä.

Kuka antaa lantin, kaks' — Vuodet eelleen vierii. Askeleet käy raskahaks', kyynel silmään kierii.

Ryppy rypyn viereen saa, hapset hopeoituu. Huoli elon tummentaa, vaivaksi se koituu. —

— Monta päivää vuottelin häntä tulemahan. — Tullut ei. Jo kuulinkin hän vaipui tuonelahan.

ORJAN SUNNUNTAI.

Niin tuskaiset oli arkipäivät, ne otsasta pusersi hien. Työ raskas ja lepoa rahdun verran ja palkka surkean pien.

Vain ryysyt ja huoneena kolkko soppi, ei ilmaa raitistakaan. Ei päivänpaistetta, kukkaiskenttää, katu ahdas ja muureja vaan.

Niin tuskaiset oli arkipäivät, melu tehtaassa tappava tuo. Ei poskille nouse toivonruusut, ne nieli jo kurjuuden vuo.

Elo orjalle on vaan piina ja tuska, ies raudanpainoineen. — Lyhyt sunnuntai ohi nuolena kiitää taas matka on tehtaaseen.

Haa, orjalla joskus on lepohetki, lyhyt hetkinen sunnuntain. Sen kuljen luontohon kukkamaille, mut hetken se kestää vain.

Kuus' kello on iltana sunnuntaisen, ja tehtaan kello jo soi, yötyöhön kolkkohon kutsuu taas se oi, ettei se vaikene oi.

Lyhyt orjalla tää on lepohetki. — Elon karkelot viehättäis, mut käsky se kuuluu: työhön, työhön jos pois olis, leivättä jäis.

Sitä työtäkin tekisi riemumielin, ja huolensa heittäis pois jos joskus vapaata, huoletonta elonriemua kokea vois.

Mut ei, lyhyt sunnuntai pian loppuu, ja karkelo katkeaa, siks' koskaan ei mieli nousta jaksa vaan synkkänä sairastaa.

Lyhyt sunnuntai, lyhyt päivänpaiste, taas tehtaankello jo soi, yötyöhön kutsuu se kiiruisesti oi ett'ei se vaikene, oi!

HYLJÄTTY.

Noin olkivuoteella sä pienoinen nyt uinaat unta viatonta, mut kehtos luona kasvaa tuskien ja surun kukkasia monta.

On äitis elämä kuin synkkä syys ja poskillaan on pilvi kalvas ja silmää sokaiseepi hämäryys ja rinnassa on vaiva valvas.

Kaikk' inehmoiset mua syyttelee, ja yksin nuoruuttani itken. — Oi laps' mä luona kurjan kehtosi näin vaivan vainiota kitken.

Oi nuku vaan sä pikku poloinen ja vaivu unten valkovyhteen, mä huolieni laihon leikkelen ja solmin surujeni lyhteen.

Ja tuntuu kuni aika vitkainen tois vaivallani unhonlunta, ja kerran kuolis pilkka ihmisten — Oi nuku rauhallista unta.

KAATUNUT HEVONEN.

Hevon kadulle nään mä kaatuneen, ei rattaat ne kulje enää. Hepo vanha ol'. Kuorma raskas kai teki mäessä sille tenää.

Hepo kaatunut jalkoja liikuttaa, ei nousuhun voimat riitä. — Yhä muistan sen haikean katsehen, kun astelin ohitse siitä.

KURJA YHTEISKUNTA.

Kurja on jokainen kolkka ja soppi, kehnot on elämän perusteet. Horjuu kansojen siveysoppi, puhkee kukkaset mädänneet.

Vilppi ja vääryys silmin julkein kulkevat, heidän on kaikki maa. Kerjurisauvan turvissa kulkein saat sinä totuutta puolustaa.

Yhteiskunta on laho ja mätä, myrkkyä kylvää vainon kyy. Ulkona, sisällä kasvaa hätä, kääpiöks ihminen näivettyy.

Tarvis on paljon puhdistusta, veljet, lokahan hukkuu maa! Tarvis suurta on uskallusta. Veljet taistohon joutukaa!

Käykää! Elämän usvaöihin veljeystähtönen kimmeltää. Tuopa se kutsuu suurihin töihin, siksi ei lepohon aikaa jää.

TYÖ.

Mukaelma.

Työn voimalla tungemme maan sydämeen ja mitoinme lakeja taivaan. Maa, avaruus meille on avoinna, miks' nääntyisimme me vaivaan? Työntekijät, etsijät totuuden me olla tahdomme, uurtaen uran ajalle vastaiselle. Me raudan aseeksi taomme, talot uljahat, korkeat nostamme, tuhat sukkulaa kätemme suistaa. Työn mahtava kaiku se seuraa meitä, ja luomisen valtava vavistus läpi maailman humuna kulkee.

Te, jotka vain syötte ja nukutte te ettekö ääniä kuule? Vait! Aallot nousevat hiljalleen, me nousemme merenä ylöspäin ja myrskyhyn puhkeamme. Työn luomisääni se ilmassa soi ja teille te rikkaat se huutaa näin: haa — yhä te nukkukaatte, te kultavuorilla levätkää, työn voimat ne nousee ja myllertää. Me maailman uudeksi luomme?

Me aivoilla, raajoilla työskellen työnsankarit olla tahdomme! Ylös katsehet vastaisuuteen! Hei korkeelle aateluuskilpemme työn kilpi kirkas ja kunniakas sä päivänhelossa välky! —

Me sadulla, laululla loihtia maan kaunihiks' suloksi voimme. Kun liikkui taltta ja sivellin, kuvat ihanat ilmi me loimme. Maan kamaraan lapion iskemme sen auralla, kuokalla muokkaamme, näin elämän valloitamme — ja kuljemme sankkana joukkona työn.

Te rikkahat teillä on kirkkonne niiss' armoa kerjätkäätte! — Mut meillä on työ ja sen kunniaks me aattehen holvin nostamme, sen luona me kumarramme. Ja kohtapa halki maailman soi uudet hymnit valtavat ne raatajain povista kohoo.

Soi kiitos, kaikuos kaunehin työn ylevän kunniaksi. Päät paljaiks, työlle te juhlikaa. Nyt sävelet suuret jo soimaan! — Työ on puhtahin jumalanpalvelus työn arvo jo maassa voimaan!

SINNE TIENI KÄY.

Sinne missä varjot yön synkeänä kattaa maan, missä palkkana on työn puute, nälkä vaan, — sinne tieni käy.

Siellä kova kohtalo säälimätön, julma on, niinkuin luola asunto, tyhjä, valoton.

Hymy siell' on vainaja, mieliä soi tuskan koi. Kuuluu itku, voihkina, kivun huudot — oi!

Epätoivo pettymys, vallan saa, on musta yö. Kasvaa hätä, hämmennys. Köyhyys iskut lyö.

Haavat ah ne kirvelee, kiroust' on elo tää! — Siteet orjan vangitsee. — Vapautt' ei nää.

Sinne yöhön synkeään kalma vain luo varjojaan. Ihmiset kuin aaveet nään käyvän tuskissaan. —

Sinne kalman majoille, missä toivo sammui pois, miss' ei päivyt valkene — ah — ken hoivaa taas? — Sinne tieni käy?

MIETTEITÄ

GIORDANO BRUNO.

»Auk' ahdas kammio ja rikki lukot, nää muurit valhe pystyttänyt on. Pois silmiltä jo sitehet ja tukot, mä tahdon pääni nostaa valohon!»

Näin lausui hän ja rautaoven mursi, läks' elon ulappata kyntämään. Totuuden valtamerta kiisi pursi, ja munkki istui siinä mietteissään.

Toin toistaan suurempi nous' hyökylaine ja purtta vasten kuohujansa löi. Mut rintaa painoi lyijynraskas paine, kun yöstä päivähän se ikävöi.

Säteili jalo otsa, silmä hohti, kun nous' hän vapautta vaatimaan. Hän paavin meuratessa seista tohti ja sanat kumpusi nää huuliltaan:

»Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät, joit' ompi sommitellut kataluus. Ne mielen autioi ja ontot, köyhät koht' oomme, ell'ei koita valo uus.

Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas vain uskottavaks' vilppi, viekkaus. Jo kyllin kauvan sumun suossa kaalas tää kansa, alkakoon jo nousemus.

Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa meill' olkoon omantunnon uskonto. Jumalaa palvellessa omaa tapaa nyt kukin noudatella saakoon jo!

Ja kunniahan tieteen tulisoihtu, se koskaan pettänyt ei tutkijaa. Nyt sammuttakaa virvatulten loihty, kun valon aurinkoinen sarastaa.

Ikuisen valon iki-uusi hohto taas etehemme tuolta heijastaa. Pois kehnot paimenet ja heidän johto, yön helmaan ihminen ei kuolla saa.

Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan niin luotiin elämää se antamaan. Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.

Ei! Outona ja suojatonna ennen mun käyköön tieni, korkeelle se vie. Mä minne kulkenenkin, minne mennen, tok' ihanteille uskoton en lie.

Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi, kun sankarelon kuuluu kutsumus. Nyt aukee vapauden valtaovi ja uuden ajan alkaa sarastus.»

Näin lausui hän ja vastakaiku heikko se ajan yöhön hukkui pimeään. — Mut kaameana nousi vainon peikko »kerettiläistä» tuota syyttämään.

Tok' on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon mi vankityrmääkään ei säikähdä. — On pyhä taistelo eest' aamuruskon, kun ympärillä yö on pimeä. —

Giordano Brunon vankilaan he telkes, mut vapaan hengen kahlita ken voi. Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes, ja vapahduksen valtalaulu soi.

Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee mies Italian suurin, puhtahin. Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee nyt jälkipolvi runsain kyynelin.

Mut muisto elää kunniakas, pyhä, ja elää ikuiset ne ihanteet. — Myös meidän kaihomme on kauvas yhä, vaikk' edessämme myrskyset on veet.

On kauvas kaihomme ja innon saamme totuutta, oikeutta puoltamaan. Me vapaaks' ajatus jo vaatikaamme. — Giordano Bruno suott' ei kuollutkaan.

JUHANA HUSSIN MUISTO.

Kun valhe valtiutta pitää vaan, ja vaanii surma ahnain nieluin, kun pelkuruutta hyveeks' mainitaan, ja ompi aika pienten sieluin, oi, silloin suloista on ajatella, ett' ompi sankarmieltä, ylevyyttä, mi roviolle, puhtahana, syyttä käy vakaan miehen uljuudella.

Kun toisten määränä on mammona, ja himoihin jo papit paatuu, kun sokaistu on järki kansalta, pois heikot totuudesta kaatuu, oi, silloin suloista on ajatella, ett' elää valkeus kuin öinen vahti, ja seisoo horjumatta hengenmahti. Tuo suloista on ajatella.

Kun aatos vapaa synniks' luetaan, ja teljetty on tiedon ovet, kun mielet matalalla liikkuu vaan, ja ahtahasti sykkii povet, oi, suloista on silloin ajatella sun suuruuttasi, sankaruuttas' oivaa, mi kerjännyt ei armoa ja hoivaa vaan voitti, kuoli uljuudella.

Sun roviolle sortovaltius ja liekkeihin työns' kansan nähden. Sä korkea ja jalo Johan Huss kaikk' kärsit aatteittesi tähden, mutt urhotyöstäs rohkeasta, tuosta jo pian kasvoi seuraajien luku, ja läksi kulkemahan kurja suku päin valkeutta erheen suosta.

NIIN AINA...

Tuli »Ihmisen poika» maailmaan ja valkeus hänestä hohti. Isän tahtoa kansalle julistain hän ol' oppaana totuutta kohti.

Kuul' kansa ja mestarin ympäri se silloin kilvaten kulki. Kukin rintansa tuskat uskalsi kera toisten kertoa julki.

Ja »Ihmisen poika» hän lohdutti ja haasteli lemmen kieltä. Hän aikansa erheet paljasti ja valaisi sydäntä, mieltä.

Mut tuostapa joutui kuohuksiin ylivallan vartiat ylväät, ja kansansa unta suojaamaan nous' Kaifaat ne Juudaan pylväät.

Oli »nimessä Jumalan» vaatimus: »hän ristihin naulitkaatte». Ja heikkotahtoinen Pilaatus myöns': »tuossa on uhrinne, saatte».

Ja Golgatan kummulle kuolemaan meni Juudaan sankari jaloin. Mut oppinsa suuri se maahan jäi yhä loistaen kirkkahin valoin. —

Ajan pyörä on pyörinyt eellehen, moni syösty on kuolohon uhri, monen »mestarin» parhaan seuraajan käsiin valtiaat verensä tuhri.

Ja viha se vieläkin kuohuaa tuon kirkon Kaifaan ja Hannaan. — Leo Tolstoi eikö juur' parhaillaan ole kiroten tuomittu pannaan.

[Runo kirjoitettu silloin, kun Venäjän kirkko antoi Leo Toistoille pannajulistuksen.]

Ja tuskinpa, jos niin tarvittais olis Pilatuksista puutos. Kuin silloin, nytkin ne meuraavat vaikk' aika on toinen, se muutos.

— He meuraa ja voimansa mittaavat, ne laskut on virheitä täynnä. — He pöyhkeimmillään kaatuvat, niin aina on ennenkin käynnä.

NAISELLE.

Sun päähäsi ennakkoluuloja he ahtavat runsahin määrin ja järkesi jättävät uinuksiin ja johtavat tuntoas väärin.