Part 9

Hän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha tuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet mitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään murheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies kuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti Manneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten tulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi entisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.

Hän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. "Isä", sanoi hän, "tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan sinua".

"Toivotan sydämestäni tervetulleeksi", vastasi vanhus, kohottautuen tuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun vieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen riutuneille kasvonpiirteilleen. "Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas taloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan viininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh -- herra varmaankin maistaa jotain ratsastuksensa jälkeen."

Manneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan kuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies tervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut pidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti hänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.

"Voi!" huoahti tämä; "surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa olla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi tuntemaan kaiken."

Livreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli matalalla äänellä nuorta herrasmiestä: "Mr. Charles, armollinen rouva kipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte mustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki -- teidän on oitis tultava."

"Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani katselemassa hevosia."

"Ei, ei, ei", sanoi Lucy Bertram vakavasti; "jos ette tahdo lisätä tämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä herrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin."

"Ehdottomasti, hyvä neiti", vakuutti Mannering; "nuori ystävänne saa luottaa apuuni".

"Hyvästi sitte", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen korvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei olisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.

"Minne Charles Hazlewood juoksee?" kysyi potilas, joka oli nähtävästi tottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; "minne Charles Hazlewood juoksee? -- mikä hänet nyt vaatii pois?"

"Hän palaa piammiten", vastasi Lucy leppeästi.

Raunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee, että linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat kavunneet.

"Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten näette -- ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa tosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven paljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä --"

"Hyvä Jumala!" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, "se on tuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky tappaa hänet siihen paikkaan!"

Sampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin toimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan holvikaaren alta. "Pakene pois!" hän käski. "Pakene pois! tahtoisitko tappaa ja anastaa?"

"So soh, herra mestari Sampson", vastasi Glossin röyhkeästi, "jos ette osaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me käytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille."

Tuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä rajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi nyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti häntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena vastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.

"Pois näkyvistäni, kyykäärme! -- luihu kyykäärme, jota lämmittelin kunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat päällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan kynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, -- koditon, -- pennitön, kun otin sinut suojellakseni -- ja etkö nyt karkota minua -- minua ja tuota viatonta tyttöä -- ystävättömänä, kodittomana ja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja suvullemme tuhannen vuotta?"

Jos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut tiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa seuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua häpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin julkeudelleen: "Sir -- Sir -- mr. Bertram -- Sir, te ette saisi moittia minua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir --"

Manneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. "Sir", hän sanoi Glossinille, "tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun ilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan, ajan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta."

Glossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin kääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin pitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa hyväntekijän edessä.

"En tiedä, kuka te olette, sir", sanoi hän, "enkä siedä yhdenkään miehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti".

Mannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät synkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta tiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:

"Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua tunne. _Minä tunnen teidät;_ ja jollette heti paikalla laskeudu tuota törmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan pääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!"

Oikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn. Hän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä jotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät vihatusta seurastaan.

Mrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen tämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: "Jos hän olisi takertunut tien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut pyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan nakellut."

Hän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina potilasta ja hänen tytärtään varten.

Mutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli lopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan takaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai voihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen muotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären kirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi valtimon pysähtyvän.

14 luku.

PAKKOHUUTOKAUPPA.

Lyö kello yksi. -- Emme aikaa huomaa, pait menekistään. Sille antaa kieli viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis, ma tunnen jylhän soinnun --,

lausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut välttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa sitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme iäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin antautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta me emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se on kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:

toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin silmäävät alas elon kapealta kaltaalta -- mihin? -- kuiluun pohjattomaan, ijäiseen häämyyn, -- kerran niiden omaan!

Ellangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli noudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa toimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä tilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään perheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia takaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa huomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta kun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta muuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi myötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä kalliosta. Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja tahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa pitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä ennen kaikkea nyt ja sai.

Mr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät toimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa talon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi ystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.

Glossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa kuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut häntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa jatkettavaksi.

"Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen", vastasi sijaissheriffi, "ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin asianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille asianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean hinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian vastuulleni."

Glossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja kiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa ystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen poikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois kartanon alueelta.

Joitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen isänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen tarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään havaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet, jotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti aatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa kunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa kovaonnisuus ollut riittänyt. Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen ohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille -- kuten Homeroksen syntymäkaupungista kilvattiin -- seitsemän arvokasta ja varakasta herrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään tarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli hyödytön, matkustaa lyhyelle kierrokselle parin viikon ajaksi; tämän välikauden loputtua piti Ellangowanin omaisuuden lykätyn huutokaupan jatkua.

Mutta ennen lähtöään hän patisteli puheilleen koulumestarin. Kuullessaan erään herrasmiehen haluavan häntä puhutella ilmestyi mies-parka esille, jonkunlainen kummastuksen ilme laihoissa kasvoissaan, joihin uusi suru oli painanut yhä kaameamman leiman. Hän kumarsi pari kolme kertaa tavattoman syvään Manneringille, suoristausi sitte jäykäksi ja odotti kärsivällisenä tietoa tämän asiasta.

"Teidän on luultavasti mahdoton arvata, mr. Sampson", alotti Mannering, "mitä vieraalla voi olla teille sanottavaa?"

"Ellei se olisi pyyntö, että minä ottaisin kasvattaakseni jotakuta nuorukaista kaunotieteiden ja oppineiden aineiden harjotteluun -- mutta minä en voi -- en voi -- minulla on vielä eräs tehtävä suoritettavana."

"Ei, mr. Sampson, toivomukseni eivät tähtää niin korkealle. Poikaa ei minulla ole, ettekä luullakseni katsoisi ainoata tytärtäni sopivaksi oppilaaksi."

"En vainenkaan", vastasi suoraluontoinen Sampson. "Silti minä se miss Lucylle kaikki hyödylliset tiedot opetin, -- joskin emännöitsijä pänttäsi hänelle päähän nuo turhat pallistamisen ja leikkelyn harjotukset."

"No niin, sir", vastasi Mannering, "miss Lucysta puhua aioinkin. Ette kaiketi lainkaan muista minua?"

Sampson oli aina muulloinkin kelpo lailla hajamielinen. Mutta hänen ystävänsä äkillinen kuolema oli niin sotkenut hänen aatoksensa, ettei hän muistanut entistä tähtientietäjää eikä edes sitä vierasta, joka oli käynyt suojelemaan hänen isäntäänsä Glossinilta.

"Eipä väliä", jatkoi eversti; "olen mr. Bertram-vainajan vanhoja tuttavia ja halukas auttamaan hänen tytärtään nykyisissä olosuhteissaan. Sitä paitsi olen ajatellut huutaa itselleni tämän talon ja toivoisin kaiken sillaikaa pysyvän järjestyksessä. Otatteko ystävällisesti käyttääksenne tämän pikku rahaerän tavallisiin talousmenoihin?"

Hän pisti koulumestarin käteen kukkaron, joka sisälsi kultarahoja.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson. "Mutta jos teidän arvoisuutenne viivähtäisi --"

"Mahdotonta, sir -- mahdotonta", epäsi Mannering, loitoten hänestä.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten portaitten päähän. "Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin --"

Mannering livahti alas portaita niin joutuin kuin pääsi.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt seisten alikerran ovella. "Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen tulee --"

Mutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa. Koulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan puolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä ei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän "otti opastusta siitä", kuten sanoi, "millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan nähden menetellä". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi neuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen käyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli lahjottajan sille ajattelema tarkotus.

Monet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita tyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss Bertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä mihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin vieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa isänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli Singlesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti selvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.

Mr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti, ja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain määräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen kärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan "vanhuuden kätkyttä liekutelleet". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat häntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi äkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

Kahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan kuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti Manneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan. Mutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, -- käveli postikonttoriin, -- mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti uskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen luokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat posliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat valmistukset.

"Jos olisin osannut tätä aavistaa", päivitteli hän, "niin olisin vaikka koko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan Glossinia vastaan". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt myöhäisiä.

Määrähetki saapui, ja asianomaiset kokoontuivat Kippletringanin Vapaamuuraritalolle, jonne huutokauppa nyt oli siirretty. Mac-Morlan käytti alkuhommiin niin paljon aikaa kuin sopivasti päinsä kävi ja luetteli myyntiehdot yhtä verkalleen kuin olisi omaa kuolemantuomiotansa lukenut. Hän katsahti ovelle joka kerta kun se avautui, yhä heikommin ja heikommin toivein. Hän kuunteli jokaista kauppalan kadulta tunkeutuvaa hälyä ja yritti siitä erottaa kavioiden kopsetta tai rattaiden ratinaa. Kaikki oli turhaa.

Sitte juolahti hänen mieleensä se oivallinen aatos, että eversti Mannering oli saattanut käyttää jotakuta muuta henkilö asiamiehenään; hän ei olisi haaskannut silmänräpäyksenkään ajatusta siihen luottamuksen puutteeseen, mitä tuollainen toimenpide olisi häntä itseänsä kohtaan osottanut. Mutta tämäkin toive oli perätön. Juhlallisen vaitiolon jälkeen mr. Glossin tarjosi Ellangowanin tiluksista ja paroonikunnasta alkuperäisen huutohinnan. Mitään vastausta ei tullut, ketään kilpailijaa ei ilmestynyt. Tarjooja esitti asianmukaiset vakuudet, ja hietalasin juostua loppuun, vanhan tavan mukaan, täytyi mr. Mac-Morlanin lakikielellä "katsoa ja julistaa kauppa laillisesti tehdyksi ja vahvistaa sanottu Gilbert Glossin sanottujen tiluksien ja maiden omistajaksi".

Kelpo kirjuri kieltäysi ottamasta osaa komeihin kekkereihin, jotka muulle seurueelle kustansi Ellangowanin squire Gilbert Glossin. Hän palasi kotiinsa mieli katkeruutta kuohuen, purkaen äkäänsä valituksina noiden intialaisten pohattain huikentelevaisuudesta ja oikullisuudesta, ne kun eivät koskaan kymmentä päivää peräkkäin tienneet mitä tahtoivat. Kohtalo jalomielisesti päätti ottaa ikävyyden syykseen ja katkaisi tämänkin kiukunpuuskan Mac-Morlanilta.

Kello kuuden seuduissa illalla nimittäin saapui pikalähetti, "kovin erinomaisesti humalassa", sanoi sisäkkö, tuoden eversti Manneringilta paperikääryn, joka oli päivätty neljää päivää aikaisemmin eräässä pikku kauppalassa satakunnan penikulman päässä Kippletringanista. Se sisälsi täydet valtuudet mr. Mac-Morlanille tahi hänen määräämällensä päättää aijottu kauppa. Tärkeät perheasiat olivat vaatineet everstin itsensä matkustamaan Westmorelandiin, minne hänelle voitaisiin kirjottaa squire Arthur Mervynin luo, Mervyn Halliin.

Raivonsa riehahduksessa Mac-Morlan paiskasi valtakirjallaan viatonta sisäkköä päähän, ja hänet saatiin vain väkivoimalla pidätetyksi peittoamasta ratsuraipallaan sanansaattajan heittiötä, jonka vitkallisuus ja juopottelu oli tämän pettymyksen tuottanut.

15 luku.

KOULUMESTARI JA HÄNEN OPPILAANSA.

Heti kun oli kuullut tuskallisen ja viime päiviltä odottamattoman sanoman ryhtyi miss Bertram jatkamaan jo alottamiansa valmistuksia, viipymättä poistuakseen kartanosta. Mr. Mac-Morlan autteli häntä tässä järjestelyssä ja tarjoili hänelle niin ystävällisesti kotinsa vieraanvaraisuutta ja suojaa, kunnes hän saisi serkultaan vastauksen tai ennättäisi omaksua jonkun vakinaisen suunnitelman vastaisuuttansa varten, että hänestä tuntui tylyltä hyljätä noin hartaasti suositeltua kutsua. Mrs. Mac-Morlan oli sivistynyt nainen, synnyltään ja tavoiltaan hyvin sopiva vastaanottamaan sellaisen vierailun ja tekemään miss Bertramin oleskelun mieluisaksi. Koti ja sydämellinen kohtelu olivat hänelle siten varatut, ja keveämmin mielin kävi hän maksamaan palkkoja isänsä talouden harvoille palkollisille ja heitä hyvästelemään.

Missä on arvossapidettäviä ominaisuuksia molemmin puolin, siellä on tämä tehtävä aina sydämelle käypää, ja silloiset olosuhteet saattoivat sen kaksin verroin liikuttavaksi. Kaikki saivat saatavansa ja hiukan ylikin, ja he lausuivat jäähyväisensä nuorelle emännälleen kiitoksin ja hyvin toivotuksin, toiset kyynelsilmin. Vierashuoneeseen jäivät lopuksi vain mr. Mac-Morlan, joka oli tullut noutamaan vierastansa asuntoonsa, mestari Sampson ja miss Bertram.

"Ja nyt", virkkoi tyttö-poloinen, "täytyy minun jättää hyvästi yhdelle vanhimpia ja parhaita ystäviäni. Jumala teitä siunatkoon, mr. Sampson, ja palkitkoon teille kaiken sen sydämellisyyden, jolla olette oppilas-parkaanne ohjaillut, ja ystävyytenne vainajaa kohtaan; toivon usein kuulevani teistä." Hän sujautti opettajansa käteen muutamia kultakolikolta sisältävän käärön ja nousi kuin lähteäkseen huoneesta.

Mestari Sampsonkin nousi, mutta vain seisoakseen ällistellen kuin puusta pudonnut. Hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä ei ollut kertaakaan juolahtanut ajatus erota miss Lucysta, menipä tämä minne tahansa. Hän laski rahaerän pöydälle.

"Se on kylläkin riittämätön", sanoi Mac-Morlan, väärin ymmärtäen hänen tarkotuksensa, "mutta olosuhteet --"

Mr. Sampson heilautti kättään kärsimättömästi. "En minä palkasta -- en minä palkasta -- mutta että minä, joka olen syönyt hänen isänsä leipää ja juonut hänen maljastaan kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin -- ajatellakin, että minä nyt jättäisin hänet -- ja jättäisin turvattomaksi ja murheeseen -- ei, miss Lucy, sitä ei teidän ikinä käy ajatteleminen! Ette suostunut häätämään isänne koira-parkaa, ja minua kohtelisitte pahemmin kuin hurttaa? Ei, miss Lucy Bertram, niin kauvan kuin elän, en teistä erkane. Minusta ei tule mitään rasitusta -- olen ajatellut millä sen estää. Mutta, kuten Ruth lausui Naomille: 'Älä minulle sitä puhu, että minä luovun sinusta ja palajan pois tyköäs, sillä kuhunka sinä menet, sinne myös minä menen, ja kussa sinä yödyt, siellä tahdon myös minä yötä olla: sinun kansas on minun kansani, ja sinun Jumalas on minun Jumalani. Kussa sinä kuolet, siellä myös minä tahdon kuolla ja sinne tahdon haudattaa. Herra tehköön minulle sen ja sen, jos ei ainoastansa kuolema eroita meitä!'"

Tämän puheen aikana, pisimmän mitä mestari Sampsonilta oli konsanaan kuultu, valui lämminsydämisen miehen silmistä kyyneliä virtanaan, eivätkä Lucy ja Mac-Morlankaan voineet olla tunteettomia tälle odottamattomalle tunteen ja kiintymyksen purkaukselle.

"Mr. Sampson", sanoi Mac-Morlan, vuorotellen turvauduttuaan nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa, "asuntoni on kylliksi avara, ja jos suostutte ottamaan yösijanne sieltä siksi aikaa kun miss Bertram meitä asumisellaan kunnioittaa, niin katson itseni hyvin onnelliseksi ja kotini saaneen suuren suosionosotuksen vastaanottaessaan teidän arvoisenne uskollisen miehen kattonsa alle". Hienotuntoisesti poistaakseen mitä vastaväitteitä miss Bertram saattaisi nähdä tämän odottamattoman seurakumppanin tuomiselle mukanaan lisäsi hän sitte: "Liikeasiani tekevät minulle useasti tarpeelliseksi käyttää parempaa tilimiestä kuin ainoakaan nykyinen kirjurini on, ja mielihyvällä turvautuisin siinä suhteessa tuolloin tällöin teidän apuunne."

"Tietenkin, niin oikein", vahvisti Sampson innokkaasti; "minä osaan kaksinkertaisen kirjanpidon ja italialaisen järjestelmän".

Kyytimiehemme oli työntäytynyt huoneeseen ilmottamaan kääsiensä ja hevostensa saapumisen. Kenenkään huomaamatta viivyskeli hän syrjässä tämän tavattoman kohtauksen aikana ja vakuutti mrs. Mac-Candlishille, että se oli liikuttavinta mitä hän oli eläissään nähnyt; "harmajan tamman kuolema, heporukan, ei siihen verraten ollut mitään". Tästä mitättömästä seikasta oli jälkeenpäin tärkeämpiä seurauksia koulumestarille.

Vieraat toivotti herttaisesti tervetulleiksi mrs. Mac-Morlan, jolle hänen miehensä vihjasi, kuten muillekin, palkanneensa mestari Sampsonin avukseen muutamien sekavien tilien selvittämiseksi; siinä työskennellessään hän mukavuussyistä asuisi perheessä. Mr. Mac-Morlanin maailmantuntemus sai hänet antamaan asialle tämän värityksen, hän kun tiesi, että olipa koulumestarin uskollinen kiintymys miten kunniakas tahansa sekä hänen omalle sydämelleen että Ellangowanin suvulle, kelpasi hän ulkonaisesti peräti vähän naisten seuralaiseksi ja oli ylimalkaan jokseenkin naurettava lisäke kauniille seitsentoistavuotiaalle immelle.

Mestari Sampson teeskeli suurella innolla sellaisia toimituksia, mitä mr. Mac-Morlan näki hyväksi hänen haltuunsa uskoa; mutta piankin huomattiin, että hän säännöllisesti katosi määrättynä hetkenä aamiaisen jälkeen ja palasi taas päivällisen aikaan. Illat hän käytti konttorityöhön. Lauvantaina hän ilmestyi voitokkain katsein Mac-Morlanin eteen ja laski pöydälle kaksi kultarahaa.

"Mitä varten tämä, mestari?" kummastui Mac-Morlan.

"Ensinnäkin korvatakseni kulujanne minusta, arvoisa herra -- ja jäännös miss Lucy Bertramin käytettäväksi."

"Mutta, mr. Sampson, teidän työskentelynne toimistossani korvaa elantonne enemmän kuin kylliksi -- minähän olen teille velkaa, hyvä ystävä."

"Olkoon se sitte kaikki", sanoi koulumestari kättään heilauttaen, "miss Lucy Bertramin tarpeisiin".

"No, mutta, mestari, tämä raha --"