Part 7

Tätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen miehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka etsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin olisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet metsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa, kun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei mahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen hyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.

Jälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista mahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden huomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta, ja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene pääsi niemekkeen ohi. Tahi oli "Hain" pommitus takaa-ajon aikana särkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa keralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä, ettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki hyvin tunnettuja miehiä "suoran kaupan" käyttäjille, enää nähty sillä rannikolla. Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella, missä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli otettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi kanuunanluodin silpoma merimies.

Ei ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet ja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta, ulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana saattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn ottaneet hengiltä.

Hyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset alustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin olleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja käyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän kykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa kuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut kaatua yrittäessään heitä torjua. Sitä paitsi muistettiin Kennedyn paria kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon väkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa tilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien egyptiläisten patriarkkain kesken.

Sheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen palvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta, karkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg Merriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten tutkintotuomari lakikielellään huomautti, _damnum minutum_, vahingon uhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut _malum secutum_, juuri ennustetun lainen tuhotapaus.

Eräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä pähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta uskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen silmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä pujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään, mutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä, mustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää lähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin viisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä, että mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta. Tämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin tuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon osallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen paikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.

Meg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi kivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn kuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän ollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä notkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä oli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli näin ollen saatavissa?

Yksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen käsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli sidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti sinä päivänä "oikaisseensa" häntä miekallaan; hän itse ja muut selittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin selitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain paljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta rikoksesta.

Häntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä kohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli "tullinuuskijan" -- kuten hän sanoi -- kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa halveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen kyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin häntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan tuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg vapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta karkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.

Pojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu jätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä arvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen "Tullinuuskijan Hyppy" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai syösty.

11 luku.

VANHA TUTTAVA.

Kertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes seitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään tarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta jos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan taaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen muistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.

Marraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun onnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen pakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön takkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa piti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa säästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka kertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.

Mrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla päällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania kupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti silmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin omia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän vastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä lauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen armasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella. Diakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden nautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan väkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden pennyn oluthaarikkaansa.

"Onko vierashuone varmasti valmiina heille -- palaako pystyvalkea kirkkaasti ja vetääkö savutorvi?" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.

Hän sai myöntävän vastauksen. "Ei tee mieli olla epäkohtelias niille, ahdinkonsa aikana etenkään", jatkoi hän diakoniin kääntyen.

"Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin siitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun puodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti, kirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot. Tulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?"

"Eivätpä kaiketikaan", puuttui puheeseen esilaulaja, "sillä miss Bertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon -- vakinainen on hän kirkossakävijä -- ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen veisuutaan, viehkeän tyttösen".

"Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen rinnallaan saarnan jälkeen", tokaistiin teepöydästä; "mitenkähän ukko Hazlewood siitä pitänee".

"Ties hänet nyt", vastasi toinen teenjuoja; "mutta on ollut päivä, jolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen poikansa kumppanina".

"Kyllä, _on ollut_", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.

"Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni, Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja -- laulukin on heistä erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:

"'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan, kotimatkalle tuomaan morsiantaan --'

"Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa."

"Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin lähellä sapattipäivää".

"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee, diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs. Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on -- mutta ei ole tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille -- mutta tunteehan Jaakko tien hyvästi."

Luja kolkutus kuului ovelta.

"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana siinä, mene ovelle."

"Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko hänet vien?"

"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä. Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki korjannut hevosen? -- Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."

"Haluaisin, rouva", sanoi matkustaja keittiöön astuen, "että sallisitte minun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea".

Hänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän oli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku, kuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat vakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto ja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus oli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun toteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:

kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti, miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä, kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti -- "Korkeutenne palvelija! -- Mister Smith, ka, hyvää yötä."

Nyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa hevoselleen -- emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.

"Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa hevosta", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta tulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä toiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi, kunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti takkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.

"Kupillinen teetänne, rouva, jos suvaitsette."

Mrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja emännöitsi herttaisimmillansa. "Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir, ja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi yötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat muuttamassa pois näiltä main -- kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa ja palaavat tuotapikaa -- he eivät ole niin varoissaan kuin ovat olleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille, kuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää -- mutta eikö tupakan katku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?"

"Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut. Saisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?"

Nyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa vieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. "Ei", selitteli tämä, "eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin sairaana".

"Mutta, Jumala heitä auttakoon", säälitteli emäntä, "huomenna on määräpäivä -- viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä -- kaikkihan myydään".

"Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se -- mr. Bertramia ei voi siirrellä."

"Ketä mr. Bertramia?" kysäisi vieras; "eihän toivoakseni Ellangowanin?"

"Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut aikaan, jolloin hän on huonossa tilassa."

"Olen ollut monia vuosia ulkomailla -- onko hänen terveytensä niin riutunut?"

"On, ja asiansa ja kaikki", puuttui puheeseen diakoni; "saamamiehet ovat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka ovat hänestä enimmin hyötyneet -- mitään nimiä en mainitse, mutta mrs. Mac-Candlish tietää, mitä tarkotan --" (emäntä huojutteli merkitsevästi päätänsä) -- "ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku saaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt häätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman kielissä."

"Niin, mutta", huomautti vastaveisaaja, "toimitsija Glossin tahtoo suoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten miespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen kuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he eivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta".

"Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin", virkahti vieras; "hän on kai kuollut?"

"Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa", selitti vastaveisaaja salaperäisenä.

"Kuollut!" hymähti diakoni; "takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte; hänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein."

"Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole", oikaisi emäntä. "Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa. Se herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa -- lapsi katosi samana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan aikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne ehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja höyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja tässäkin talossa paljon iloa piti. Minä olin nuori silloin, sir, ja juurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka jo on kuollut ja mullattu --" (huokaus) -- "ja paljon hauskuutta me tarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka -- voi, jospa hän olisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista -- mutta hän oli sellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa sota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia -- muistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni? Saanenpa sanoa olleenne kai asioissakin hänen kanssaan --" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan päätänsä ja ynähti). "Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan kunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin etunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja putosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä nimitetään Tullinuuskijan Hypyksi."

"Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän kaikkeen?"

"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan; yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina vallattomuuksiin pyrkivät."

"Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla, matami -- sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, -- muistan hänen muotonsa hyvin, -- kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".

"Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".

"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras, tarkkaavana kääntyen häneen.

"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja juhlallisesti.

Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli saarnastuolista.

"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm -- hm, -- tarkotan, hyvät ystävät, -- ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä -- ja hän oli niin yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä Gallowayssa että Dumfriesshiressa."

"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish; "olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä samaisessa talossa".

"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle -- Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan -- vanha ukko, kummallisesti puettu, ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen, joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka rukoilisi lapsen _kanssa_ ja _edestä_. Ja vanhus hävisi pois, eikä yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."

"Hei, tuo ei kelpaa", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan päässä kuunteli keskustelua; "pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa seuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään vertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita oli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa kiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä ijällä ymmärtää arvostella saappaita".

"Hiljaa, Jaakko", varotti emäntä.

"Hoo? Ja mitä _sinä_ asiasta tiedät, Jabos ystävä?" kysyi esilaulaja halveksivasti.

"En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh -- asuinhan vain kivenheiton matkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme rämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti minut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle, jonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi semmoinen taikuri ollut -- ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies, englantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä hattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee. Kyllähän hän tosiaan _loi_ karmean katseen ylös vanhaan linnaan -- ja jotakin ennustustyötä silloin _tehtiin_ -- sen kyllä kuulin; mutta mitä hänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen lähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen -- hän ratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella -- sen omisti Dumfriesin George-majatalo -- punaisenruskea elukka vielä olikin, pahasti pattijalka -- olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen."

"No niin, Jaakko", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä, "meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta minä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis, ystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen isänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan."

"Niin, sen jota nimittivät mestari Sampsoniksi", tiesi kyytimies.

"Mykkähän se vain on ollakseen", huomautti diakoni; "olen kuullut, ettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin kauvan kuin on saarnalupaa pitänyt".

"Niin, mutta", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana jälleen valtaamaan keskustelun johdon, "hän vaali nuorta lairdia yöt päivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi näki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa; hän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon Frank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies. Ja hän sadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli voimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan sanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan päivää on kulunut. Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki sen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg ilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä Gibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen; mutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi hänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen olento."

"Niinpä vain", virkkoi kyytimies, "suittaa niin olla -- minä en voi vastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John Wilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa."

"Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?" kysyi vieras hiukan kärsimättömänä.

"No, loppujen loppuna siitä oli, sir", jatkoi esilaulaja, "että kaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen perässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi pois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi porhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja sieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos _hänet_ oli noiduttu, niin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin. Pappi juosta laukkasi minkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen nopsakoipinen -- ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen hahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan sylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa -- sillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää paholaistakaan."

"Sen uskon varsin todeksi", sanoi kyytimies.

"Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin lingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet samana iltana löydettiin -- mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti tiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa paikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin Keijukaismaille."

Vieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa, mutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden kopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla tuoksahti keittiöön: "Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset", mutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi ja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi isännälleen käteen kirjeen. "Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta surua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä."