Part 6

"Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai molemmat", intousi Kennedy; "minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle" -- tämä oli tuo usein mainittu niemeke -- "ja merkillä ilmottaa niille, mihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan -- toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti sitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme nuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi." Hän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.

Noin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme maininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan päättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja hänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut luovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän olikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla, tanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla tömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä. Kennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi kiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi Harryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.

Sampsonin "Kukaties, katsastaja Kennedy --" hukkui kavioiden kopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän perässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä vastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen miehen seuraan, "joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin". Niinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes saapui Ellangowanin Sijalle.

Linnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä, joka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa kiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen niemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita kanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi siellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen sinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin päätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen valtausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.

"Alkaa tulla päivällisen aika", huomautti mrs. Bertram miehelleen; "kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?"

"Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani", vastasi hovinherra; "kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan".

"Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut, jotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat kyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana on -- suoran totuuden sanoakseni -- härän selkäpaisti. Ja sitte minä olisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas kaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja hoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä menoa -- mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta."

"Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin -- meillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?" (Pöytää kattavalle palvelijalle.) "Missä on mestari ja pikku Harry?"

"Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry ei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan."

"Ei kotiin hänen kanssaan?" kummastui hovinrouva; "kutsukaa mr. Sampson paikalla tänne".

"Mr. Sampson", sanoi hän toisen tullessa, "eikö ole ihmeellisin asia tämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito -- vuode, ruoka ja pesu -- ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä poikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?"

Sampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä vihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin tehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä emme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli "omalla vastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä vastaväitteistänsä huolimatta".

"En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan", huomautti rouva ärtyisesti; "entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen seljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista kanuunista joku häneen osaa? -- tai entä --"

"Tai entä jos, rakkaani", tokaisi Ellangowan, "mikä on paljoa todennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen tai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?"

"Ja silloin he voivat hukkua", pelkäili hänen puolisonsa.

"Totisesti", huomautti Sampson, "luulin mr. Kennedyn palanneen tunti takaperin -- varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden töminän".

"Se", selitti John leveästi virnistäen, "oli Taava kaahaamassa kyyttöä kävelypuistosta".

Sampson punehtui hiusmartoa myöten -- ei huomautuksessa vihjatusta ivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen pannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. "Olen tehnyt erehdyksen", virkkoi hän; "välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä ottamaan pienokainen takaisin". Hän sieppasi luupään sauvansa ja hattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli koskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.

Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen. Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin hullu, heitä etsiskellen".

Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.

Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen, marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat löytyneet, -- kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.

Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle. "Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina. Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.

Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas, niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä, että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet, laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo noussut maihin.

"Täällä! -- täällä! -- tänne päin, Jumalan tähden! -- tänne päin! tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta. Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä oli aikaa sammunut.

"Lapseni! lapseni!" voihki tyrmistynyt isä; "missä onkaan hän?"

Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin hökkeleihin päin.

Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat -- katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"

"Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"

Puolittain sekamielisenä tätä rukoillessaan näki hän valon kajastusta eräästä revitystä töllistä -- siinä oli Meg Merrilies ennen asunut. Kimmellys, joka tuntui tuikahtelevan takkavalkeasta, ei pilkottanut ainoastaan ikkunasta, vaan vuoliaistenkin raoista, missä kattoainekset oli hajoteltu.

Tuulena kiiti hän paikalle. Pääsy oli teljetty. Epätoivo antoi onnettomalle isälle kymmenen miehen voiman; hän ponnahti ovea vasten niin rajusti, että se rysähtäen ammahti auki. Tölli oli tyhjillään, mutta merkeistä päättäen oli siellä vast'ikään ollut asukkaita -- liedellä oli tulta, kattila ja ruuan tähteitä. Hänen kiihkeästi tähystellessään ympärilleen, nähdäkseen jotakin tukea toiveelleen, että hänen lapsensa oli vielä elossa, astui tölliin mies.

Tulija oli hänen vanha puutarhurinsa. "Voi, sir!" säälitteli vanhus, "en olisi uskonut iässäni tällaista iltaa näkeväni! -- Teidän on heti tultava Sijalle!"

"Onko poikani löytynyt? elääkö hän? oletteko löytäneet Harryn? Andrew, oletteko löytäneet Harryn?"

"Emme, sir; mutta --"

"Sitte hänet on ryöstetty pois! Olen varma siitä, Andrew, yhtä varma kuin että itse elän! Mustalaisvaimo on hänet siepannut -- enkä tästä paikasta hievahda ennen kuin saan tietoja lapsestani!"

"Voi, kyllä teidän on tultava kotiin, sir, teidän on tultava kotiin! Olemme lähettäneet noutamaan sheriffiä, ja tänne asetamme koko yöksi vartion siltä varalta, että mustalaiset palaavat; mutta _teidän_ -- teidän on tultava kotiin, sir, -- sillä armollinen rouva on henkitoreissaan."

Bertram käänsi huumautuneen ja älyttömän katseen lähettiin, joka tämän tuhoisen sanoman lausui; ja kertaillen sanaa "henkitoreissaan!" kuin kykenemättä tajuamaan sen merkitystä antoi hän ukon laahata itseänsä hevosta kohti. Kotiin ratsastaessaan hän vain jupisi: "Vaimo ja lapsi, molemmat -- äiti ja poika, molemmat -- tuska, tuska armoton!"

On tarpeeton kuvata uutta surkeuden näkyä, joka häntä odotti. Tietoa Kennedyn kohtalosta oli kiihkeästi ja varomattomasti levitelty Ellangowanissa, sillä mielivaltaisella lisäyksellä, että hän epäilemättä oli "vetänyt nuoren lairdin mukanaan kaitaan yli, vaikka nousuvesi oli pyyhkäissyt pois lapsen ruumiin -- tuollainen köykäinen pikku rukka ajautuu etäämmäksi tyrskyyn".

Mrs. Bertram kuuli nämä puheet. Hän oli pitkälle kehittyneessä siunatussa tilassa ja joutui ennenaikaisiin synnytyskipuihin. Ennen kuin Ellangowan oli järkkyneestä hämmingistään tointunut käsittämään asemansa täyttä lohduttomuutta, oli hän tyttölapsen isä ja leski.

10 luku.

OIKEUDELLINEN TUTKIMUS.

Piirikunnan sheriffi saapui Ellangowaniin seuraavana aamuna varahin. Tälle maakuntavirkamiehelle määrää Skotlannin laki melkoisen laajoja tutkintotuomarin valtuuksia sekä kaikkien hänen oikeuspiirissään tapahtuneiden rikoksien tutkinnan, epäluulon alaisten pidättämisen ja tutkintovankilaan toimittamisen, ja niin edelleen.

Tämän kamalan tapauksen aikaan piirikunnan siinä asemassa toimiva virkamies oli hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut. Vaikka olikin esiintymisessään hieman muodollinen ja pikku piirteisiin kiintyvä, kunnioitettiin häntä yleiseen toimeliaana ja älykkäänä viranomaisena. Ensi työkseen hän kuulusteli kaikkia todistajia, joiden lausunnot saattoivat salaperäistä tapausta valaista, ja laati sananmukaisen pöytäkirjan, _procès verbal_'in, alustavasta tutkimuksesta, jota Skotlannissa käytetään lääkintälaillisen tarkastuksen asemesta. Sheriffin tarkka ja taitava tiedustelu sai ilmi montakin seikkaa, jotka tuntuivat kumoavan alkujaan syntyneen oletuksen, että Kennedy oli tapaturmaisesti pudonnut kallioilta. Lyhyesti mainitsemme niistä muutamia.

Ruumis oli nostettu läheiseen kalastajanmökkiin, mutta muuten ihan koskemattomana. Se oli sheriffin tutkimuksen ensimäisenä esineenä. Vaikka ruumis noin korkealta pudotessaan olikin kamalasti ruhjoutunut, havaittiin päässä syvä vihle, joka oli taitavan haavurin mielipiteen mukaan ehdottomasti isketty lyömämiekalla. Jälkimäisen herrasmiehen asiantuntemus keksi muitakin epäluulon aiheita. Kasvot olivat kovin mustuneet, silmät pullistuneet ja kaulasuonet paisuneet. Kirjava huivi, jota onneton mies oli käyttänyt kaulassaan, ei ollut tavallisessa asennossaan, vaan paljon väljentynyt, solmu suljunut sijoiltaan ja kiristynyt tavattoman piukkaan; poimut olivat niinikään rutistuneet, kuin olisi vainajaan karattu käsiksi huivista ja siitä laahattu kenties kuilun partaalle.

Toiselta puolen todettiin Kennedy-poloisen kukkaro koskemattomaksi, ja vielä kummallisemmalta tuntui, että hänen taskuistansa löydettiin ladattuina pistoolit, joita hänellä oli tapana pitää aina kun liikkui vaarallisilla retkillä. Sitä ihmeteltävämpi oli tämä havainto, kun hän oli salakuljettajien keskuudessa tunnettu ja peljätty yhtä säikkymättömänä kuin ketteränäkin aseittensa käyttäjänä, annettuaan taidostaan monia erinomaisia näytteitä. Sheriffi tiedusti, eikö Kennedyllä ollut tapana pitää mitään muita aseita. Useimmat mr. Bertramin palvelijat muistivat, että hänellä oli useimmiten ollut _coutcau de chasse_ eli iso metsästyspuukko, mutta sellaista ei vainajalta löytynyt, eivätkä nekään, jotka olivat onnettomuuspäivänä hänet nähneet, voineet ottaa vakuuttaakseen, oliko hänellä silloin ollut tuota asetta vai eikö.

Ruumis ei suonut mitään muuta vihjausta Kennedyn kohtalosta. Vaatteet olivat kylläkin suuressa epäjärjestyksessä ja raajat kamalasti rusentuneet, mutta edellinen näytti sellaisen putouksen luultavalta, jälkimäinen varmalta seuraukselta. Kuolleen kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja täynnä turvetta ja multaa, mutta tämäkään seikka ei varmaa vihiä antanut.

Tutkintotuomari lähti sitte paikalle, josta ruumis löydettiin, ja pani siellä löytäjät yksityiskohtaisesti kuvaamaan, miten se oli virunut. Iso lohkare näytti pudonneen uhrin mukana tai perässä yläpuolella olevasta kalliosta. Se oli niin tukevaa ja tiivistä kiveä, ettei ollut maahan mätkähtäessään paljoakaan sirkoillut, joten sheriffi pystyi mittaamalla arvioimaan sen painon ja järkäleen muodosta päättelemään, mikä osa siitä oli ollut kalliossa kiinni. Se kävi helposti selville kiven vereksestä pinnasta siinä kohden, missä säät eivät olleet päässeet siihen vaikuttamaan. Noustiin kalliolle ja tarkastettiin kohtaa, josta se oli murtunut. Katkeaman pinnasta näytti käyvän selville, että pelkkä ulkoneman kärjellä seisovan miehen paino ei olisi voinut sortaa lohkaretta mukanaan alas. Mutta siksi höllässä se näytti olleen, että kangella tai kolmen, neljän miehen yhteisin voimin sen olisi voinut singota sijoiltaan.

Jyrkänteen reunalla oli lyhyt ruoho kauttaaltaan tallattua, kuin kuolettavassa kamppailussa rynnistelevien tai tuimassa ponnistelussa punnertavien henkilöiden polkemana. Samanlaiset, vähemmän selvät jäljet johtivat terävää tutkijaa näreikön laitaan, joka sillä kohden ulottui korkealle pitkin äyrästä harjanteen laelle päin. Kärsivällisinä ja uutterina vainuttiin näitä jälkiä viidan sankimpaan tiheikköön asti, jollaista tolaa ei kukaan muu kuin piilottelija olisi vapaaehtoisesti valinnut.

Siellä nähtiin paikka paikoin ilmeisiä väkivallan ja rynnistelyn merkkejä. Oksia oli katkeillut kuin jonkun onnettoman hamuilemina vastustaakseen väkinäistä riepoitteluansa edelleen; maan kamara osotti monia jalan jälkiä, missä se vain oli vähänkin pehmeätä tai lettoa; oli näkyvissä tahrojakin, jotka saattoivat olla ihmisverta. Ainakin oli varmaa, että useampia henkilöitä oli raivannut tiensä tammien, pähkinäpuiden ja niiden lomassa kasvavan vesaikon läpi; ja toisin paikoin näkyi sellaisia jälkiä, kuin olisi täyttä jyväsäkkiä, hengetöntä ruumista tai muuta sellaista raskasta ja kiinteätä laahattu maassa. Eräässä kohden tiheikköä oli suonsilmäke, jonka savi oli valkeahkoa, luultavasti kalkkimullan sekaista. Kennedyn takinseljässä oli saman värisiä laikkoja.

Noin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta johtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi veren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä ja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti olivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin uhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta laidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja varovaisuudella kätkettyinä.

Tutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan jäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat isompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen olleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan täällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja Warrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin oli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta sille suunnalle. Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu, niin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi voivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan uhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa lapsen Harry Bertramin.

Rikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain ja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli selvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen etelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt hyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse kierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he huomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan liekkeihin.

Nämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin lipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat laukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät sen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden ulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut, se lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi miehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä he eivät osanneet sanoa -- eivät olleet ainoatakaan nähneet -- mutta olihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus ja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.

Että tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt. Hänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri odoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön kirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen päivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin heidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk Hatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja vaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta, että hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa vaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.

Kello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen, joka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan takaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä kohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin silloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä kulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa Warrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen joutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt käyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian likitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke. Sen he saivat tehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen syttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.

Liekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten kasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin. Sen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä veneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia toisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä. Pidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi Hänen Majesteettinsa tykkivene "Hai" Man-saarta kohti, katkaistakseen salakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa yrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin päivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät he kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.

Sellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa tykkiveneen "Hain" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen, ettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään olivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos hän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän konnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.

Kun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli pelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän osui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa menetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa, että moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi kovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan Hatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä käytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.