Part 4

"Olkaahan vaiti, mestari -- aina te puhutte" (nuo muuten olivat ensimäiset miespoloisen sinä aamuna virkkamat sanat, pöytärukouksen ja kiitoksen lausumista lukuunottamatta), -- "mr. Mannering ei teiltä saa sanaakaan viritetyksi! -- ja tässä tähtitieteestä tai taioista ja muusta sellaisesta puhuessamme, mr. Mannering, oletteko ystävällisesti miettinyt eilisiltaista puheluamme?"

"Alan ajatella, mr. Bertram, arvoisan ystävänne tavoin, että olen tavallaan leikitellyt teräkalujen kanssa; ja vaikkemme te enkä minä, eikä kukaan järkevä ihminen, usko tähtiennustuksia, on kuitenkin toisinaan sattunut, että pilan vuoksi tehdyt tulevaisuuden utelut ovat tuottaneet arveluttavia ja epämieluisia seuraamuksia sekä ihmisten toimiin että heidän luonteisiinsa. Siksipä todella toivon teidän vapauttavan minut kysymykseenne vastaamasta."

Oli helppo nähdä, että tämä kiertelevä vastaus vain sai hovinherran uteliaisuuden hillittömämmäksi. Mutta Mannering oli itsekseen vakaasti päättänyt olla toimittamatta lasta alttiiksi niille hankaluuksille, joita olisi saattanut koitua, jos häntä olisi luultu pahan ennustuksen alaiseksi. Sen vuoksi hän luovutti mr. Bertramille kirjelappusen ja pyysi häntä tallettamaan sitä viisi vuotta, murtamatta sinettiä ennen viidennen vuoden marraskuun loppua. Tuon määräajan mentyä umpeen olisi hänellä vapaus lukea se; Mannering luotti siihen, että ensimäisen vaarallisen käänteen silloin ohi mentyä ei kirjelmän muullekaan sisällölle annettaisi mitään merkitystä.

Tähän suostui mr. Bertram, ja hänen uskollisuuttaan varmentaakseen vihjaili Mannering onnettomuuksiin, joita varmasti tapahtuisi, jos hänen ohjeitaan syrjäytettäisiin. Mr. Bertramin kehotuksesta vietti Mannering lopunkin päivää Ellangowanissa. Sen kuluessa ei mitään merkittävää esiintynyt; ja seuraavana aamuna matkamies nousi satulaan, lausui kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle isännälleen sekä tämän papilliselle seuralaiselle, toisti sydämelliset toivotuksensa perheen menestykseksi, käänsi heponsa pään kohti Englantia ja katosi Ellangowanin asukasten näkyvistä. Lukijaimmekin katseilta täytyy hänen nyt häipyä, sillä kertomuksemme käsittelee toista ja myöhempää kautta hänen elämästään.

6 luku.

UUDET LUUDAT LAKAISEMASSA.

Kun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa aikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua kauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut tähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, "siunatut olkoot pienoisen suloiset kasvot". Laveasti puheltiin muukalaisen ulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet hänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti suuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan taikauskoinen.

Ensi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen samettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään. Hänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus voitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa se ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen ympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin edellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen kaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti, kunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.

Isäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle hyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen ensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson luopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään Sijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut silloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle Ellangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki avut ja taidot mitä -- hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan hän ei ollut koskaan huomannut olevansa. Tässä järjestelyssä havaitsi hovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja kärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken oltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa isommassa seurassa.

Noin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä piirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.

Ajan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että ministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja pysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta lähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön! jollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin ja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita, tarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus hajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.

Sir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet edusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain keskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja uuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen squire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat ajokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert Glossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon herrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi -- mikä on yhtä todenmukaista -- oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin julkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja. Mr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt, että ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään siitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.

Helposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle olisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin mahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen skotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla tämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat niin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen lisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin hallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen kymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut hallintaansa ja omistustansa vannomassa.

Tämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö ja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan jälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden kirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien virkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin kokoonnuttua.

Tämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran vaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona, jonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen ilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.

Mutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: "Ei hupelolle nuijaa kouraan." Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa tuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin armahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset käsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet rauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta virkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: "Olkaa hyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet." Epäilemättä ne kannatti tältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen käteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr. Bertram ei äidinkielensä kieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan ilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka taholle.

Aivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa henkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän puoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä arvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen ajutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja kuullessaan ensimäiset sanat: "Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä" -- "Hyväksi!" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; "kelpo mies! Olenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin minä."

Niinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin tunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen valtoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista hänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä velvollisuutensa hoitamisessa.

Uudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin todistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja kotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan kirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja jumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena, pakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien tieltä. Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti hallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle joutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat puolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä ja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat näkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia, varaskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden palkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä virkamiehenä.

Kaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa. Pahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään hellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt suureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja hänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat käyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen kykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi vetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen armeliaisuuteen.

"Pitkämuistinen kerjäläinen" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt säännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu nöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen vaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi kuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka jokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla oli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin, kuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta. "Hessu Jaakko", puoleksi veijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän lapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen, missä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli ilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni nauttimaan. Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun jokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla "Kapteeni Wardia" ja "Uljasta amiraali Benbowia", karkotettiin piirikunnasta pelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi. Kulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä innossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.

Nämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä. Me emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme liittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois meidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten uutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota oli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten mierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien myyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa ja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja ja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan vaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.

Kaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon huutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta. Hänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään pitäneet sitä, "mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit saattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on ollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja vieläpä aijemminkin -- että _hän_ tuolla tavalla köyhiä jyrsii! -- Hänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka hän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn liiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta olisi. Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan tupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla ja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja armollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa antoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin kunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta sietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen paavilaisistakin. Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin vain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja sittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja runtomaan."

Siihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa kolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä sen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on katsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.

Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut Ellangowanin tilalla.

7 luku.

SKOTLANNIN MUSTALAISET.

Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.

Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta, joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen toimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu, jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä, joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa usein vuosi paljon verta.

Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.

"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan... Minkään viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut, tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän keskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen, jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista, alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään tappelua haastamassa."

Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli huijarien -- miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään -- heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.

Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä yleensä pidättyen varastelusta.

Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan pitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys, jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.

Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin _parias_-luokat, oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä, etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.

Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät tavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden kanssa hän sattui riidassa olemaan.

Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua. Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi kartanoon.

Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka, olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin "erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.

Mutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.

Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.

Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.

Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa -- mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä. Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille, jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella. Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että -- huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena -- "kun ihminen niihin tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".