Part 39

"Kirjuri", käski Pleydell, "merkitkää pöytäkirjaan se vastaus. -- Oletan asiananne, mr. Glossin, olleen muuttaa rahaksi nämä kolme hrain Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asettamaanne vekseliä, jotka heidän puolestaan on ihan murhapäivänä tunnustanut Dirk Hatteraick. Onnittelen teitä siitä, että ne on täydesti suoritettu, kuten jälkimerkinnästä huomaan. Luullakseni olivat mahdollisuudet sitä vastaan." Glossin näytti nolostuneelta. "Tämä alkuperäinen todistuskappale", jatkoi mr. Pleydell, "vahvistaa sen selonteon, jonka on antanut teidän käyttäytymisestänne tuossa tilaisuudessa eräs Gabriel Faa. Hän on nyt pidätettynä hallussamme ja kuuli koko sopimuksenhieronnan teidän ja tuon arvoisan vangin kesken. -- Onko teillä mitään selitystä annettavana?"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin hyvin levollisena pysyen, "varmaankaan ette minun asiamiehenäni neuvoisi minua hetken kiireessä vastaamaan syytökseen, jota ihmiskunnan kurjimmat hulttiot näyttävät olevan valmiit pattovaloilla vahvistamaan".

"Minun neuvoni", selitti neuvos, "määräisi käsitykseni viattomuudestanne tai syyllisyydestänne. Teidän kohdassanne arvelen teidän noudattavan viisainta menettelyä; mutta käsitättehän, että teidät on pidätettävä?"

"Pidätettävä? Mistä hyvästä, sir?" vastasi Glossin. "Murhastako syytettynä?"

"Ei; ainoastaan osallisuudesta lapsenryöstöön."

"Se on rikkomus, josta syytetty pääsee takuulla vapaalle jalalle."

"Suokaa anteeksi", väitti Pleydell, "se on _plagium_, ja _plagium_ on törkeitä rikoksia".

"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Pleydell, että ennakkotapauksia mainitaan vain yksi, Torrence ja Waldie. Hehän olivat ruumiinvarkaita, jotka olivat luvanneet joillekuille nuorille lääkäreille hankkia lapsen ruumiin. Ollen kunniasitoumuksessa tilaajillensa he mieluummin kuin tärvelivät opiskelijain iltaluennon varastivat elävän lapsen, tappoivat sen ja möivät ruumiin kolmesta shillingistä kuudesta pennystä. Heidät hirtettiin, mutta tuomion perusteena oli murha eikä _plagium_. Siviililakinne on viehättänyt teidät hieman liian pitkälle."

"No niin, sir; mutta toistaiseksi on mr. Mac-Morlanin kuitenkin lähetettävä teidät piirivankilaan, jos tuo nuori mies vahvistaa kertomuksensa todeksi. -- Oikeudenpalvelijat, viekää pois mr. Glossin ja Hatteraick, ja vartioitkaa heitä erillään."

Gabriel mustalainen tuli sitten kuultavaksi. Hän kertoi selkeästi, miten hän karkasi kapteeni Pritchardin aluksesta ja taistelussa liittyi salakuljettajiin. Nähdessään laivansa joutuneen hylyksi Dirk Hatteraick sytytti sen tuleen. Savun suojassa hän miehistönsä kanssa ja osan tavaroitakin pelastaen pujahti luolaan, jossa aikoivat piileksiä yön tuloon asti. Hatteraick itse, hänen perämiehensä Vanbeest Brown ja kolme muuta, todistaja niistä yhtenä, menivät läheiseen metsään tavottamaan muutamia lähistöllä liikkuvia ystäviään. Odottamattaan he kohtasivat Kennedyn, ja Hatteraick ja Brown, jotka tiesivät tullivirkamiehen vastoinkäymisensä tuottajaksi, päättivät hänet surmata. Todistaja näki heidän käyvän käsiksi uhriinsa ja laahaavan hänet metsään, mutta ei ollut ottanut osaa hyökkäykseen eikä seurannut sen päättymistä.

Hän palasi luolaan toisen kautta ja tapasi siellä jälleen Hatteraickin kumppaneineen. Kapteeni parhaillaan kuvaili, miten hän ja Brown olivat työntäneet ison kallionlohkareen alas Kennedyn maatessa voihkien rantahietikolla, kun samassa Glossin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Todistaja oli kuulemassa koko sopimusta, jolla Hatteraick osti hänen vaitiolonsa. Nuoresta Bertramista kykeni todistaja tekemään selvää aina siihen asti kun tämä matkusti Intiaan; sen jälkeen ei ollut häntä nähnyt, kunnes odottamattaan tapasi hänet Liddesdalessa. Gabriel Faa oli viipymättä lähettänyt tiedon tädilleen Meg Merriliesille sekä myöskin Hatteraickille, jonka tiesi silloin olevan rannikolla; mutta jälkimäistä toimenpidettä oli hänen tätinsä pahaksunut. Meg Merrilies oli paikalla julistanut tekevänsä kaiken voitavansa auttaakseen nuorta Ellangowania hänen oikeuksiinsa, vaikkapa sitä varten olisi annettava ilmi Dirk Hatteraick, ja monet heimon jäsenet olivat hänelle avullisina kuten todistaja itsekin, uskoen hänellä olevan yliluonnollisia ilmestyksiä.

Samassa tarkotuksessa oli hänen luullakseen Meg antanut Bertramille heimon aartehiston, joka oli hänen talletettavanaan. Megin nimenomaisesta käskystä sekaantui kolme tai neljä mustalaista joukkoon, joka ryntäsi tullihuoneeseen, vapauttaakseen Bertramin, minkä olikin todistaja saanut aikaan. Megin määräyksiä totellessaan ei hän sanonut heidän yrittäneenkään punnita niiden sopivaisuutta tai järkevyyttä, heimo kun piti häntä niin suuressa kunniassa, ettei moinen arvosteleminen tullut mieleenkään. Edelleen kuulusteltuna lisäsi todistaja tätinsä aina kertoneen, että Harry Bertram kantoi kaulassaan kapinetta, joka todistaisi hänen syntyperänsä. Se muka oli erään oxfordilaisen oppineen hänelle tekemä taika, ja Meg juurrutti salakuljettajiin sen käsityksen, että sen riistäminen lapselta tuottaisi haaksirikon.

Bertram veti esille pienen samettikotelon, jota sanoi kantaneensa kaulassaan aikaisimmasta lapsuudestaan asti, ensin säilyttäen sitä taikauskoisesta kunnioituksesta ja sittemmin siinä toiveessa, että siitä saattaisi joskus olla apua hänen syntynsä selvittelyssä. Kotelo avattiin; siinä oli sinisestä silkistä käärö, josta otettiin esille syntymähetken tähtiasennon merkityslaskelma. Tätä paperia tarkastaessaan eversti Mannering heti myönsi sen omaksi laatimakseen; mitä pätevimmin vahvisti hän, että sen omistajan täytyi ehdottomasti olla Ellangowanin nuori perillinen, kertoen ensin esiintyneensä maassa tähtientietäjänä.

"Ja nyt", sanoi Pleydell, "laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin lähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan. Säälittelen sentään Glossinia", lisäsi hän.

"Minunpa mielestäni", huomautti Mannering, "hän on verrattomasti vähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies, vaikka kova kuin pii."

"On varsin luonnollista, eversti", vastasi asianajaja, "että teidän harrastustanne herättää konna ja minun heittiö -- se on ammatillista vaistia vain -- mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva lakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia ammattinsa veijarimaiseen puoleen".

"Pahat kielet sanoisivat", arveli Mannering, "ettei hän sen puolesta olisi huonompi lakimies".

"Silloin ne vainen valehtelisivatkin", vastasi Pleydell, "kuten tavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä puoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri."

59 luku.

RANGAISTUS.

Piirikunnan vankila oli niitä vanhanaikaisia tyrmiä, joita on viime vuosiin asti Skotlannin häpeänä säilynyt. Vankien saavuttua sinne vartijoinensa asetettiin Hatteraick niin sanottuun hengeltä tuomittujen osastoon, hänen hurjuutensa ja voimakkuutensa kun olivat hyvin tunnetut. Tämä oli tilava huone vankilan ylikerrassa. Noin miehen olkavarren vahvuinen pyöreä rautakanki kulki vaakasuorassa huoneen poikki kuusi tuumaa korkealla permannosta; sen molemmat päät oli lujasti iskostettu seiniin. Hatteraickin nilkat kytkettiin jalkarautoihin, ja nämä kiinnitettiin neljän jalan mittaisilla ketjuilla isoon rautarenkaaseen, joka solui mainittua rautakankea pitkin. Siten saattoi vanki kompuroida kangen suunnassa kahden seinän väliä, mutta ei päässyt etenemään siitä minnekään päin pitemmälle kuin lyhyet ketjut sallivat. Jalkojen tultua tuolla tavoin kahlituiksi irrotti vartija käsiraudat ja jätti vangin muussa suhteessa vapaaksi. Lähelle rautakankea asetettiin makuulava, jotta vanki sai mielensä mukaan laskeutua levolle, yhä pysyen kytkyimessään.

Hatteraick ei ollut pitkää aikaa tässä talletuspaikassaan viettänyt, kun Glossin saapui samaan vankilaan. Arvonsa ja sivistyksensä mukaisessa suhteessa hän sai kahlehtimattomana siistimmän huoneen asunnokseen, joutuen Mac-Guffogin valvottavaksi, joka oli toiminut täällä alivartijana sitte kun roskaväki oli Portanferryn ojennuslaitoksen tuhonnut. Tultuaan suljetuksi huoneeseensa ja jäätyään yksikseen rauhassa aprikoimaan kaikkia epäsuotuisia ja myötäisiä mahdollisuuksiaan ei hän voinut taipua pitämään peliänsä toivottomana.

"Hovi on mennyttä", tuumi hän; "sitä ei voi auttaa, ja Pleydell ja Mac-Morlan tietenkin kutistavat minun korvausvaatimukseni peräti vähään. Hyvä maineeni -- mutta jos hengissä ja vapaana pääsen tästä, niin haalinpa vielä rahaakin ja kiillotan sen kuntoon jälleen. En tullinuuskijan jutusta tiennyt ennen kuin konna oli kolttosensa tehnyt, ja vaikka minulla oli salakuljetustavarasta hyötyä; niin sepä ei ole törkeätä rikosta. Mutta lapsenryöstö -- siinä ne käyvät minuun tiukemmin kiinni. Annahan kun mietin: tuo Bertram oli siihen aikaan lapsi -- hänen todistuksensa täytyy olla puutteellista -- toinen mies on karkuri, mustalainen ja pahantekijä -- Meg Merrilies, senkin ruoja, on kuollut. Niitä kirottuja vekseleitä! Hatteraick toi ne mukanaan varmaankin siltä varalta, että voisi uhkailla minua tai kiristää minulta rahaa. Minun täytyy yrittää tavata sitä roistoa, saada hänet pysymään lujana, taivutella hänet panemaan jutulle joku muu väritys."

Mieli tulvillaan tulevaisen petturuuden suunnitelmia entisen kunnottomuuden peittämiseksi käytti hän aikansa niiden järjestelyyn ja sommitteluun, kunnes Mac-Guffog toi illallisen. Tämä oli, kuten tiedämme, nyt hoidettavakseen saamansa vangin vanha ja likeinen tuttava. Annettuaan vartijalle lasillisen konjakkia ja tunnusteltuaan häntä joillakuilla mairitteluilla, lausui Glossin pyyntönsä, että toinen auttaisi hänet puheluun Dirk Hatteraickin kanssa.

"Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Se on vastoin mr. Mac-Morlanin nimenomaista kieltoa, eikä kapteeni" -- kuten piirivankilan johtajaa Skotlannissa nimitetään -- "ikinä antaisi minulle anteeksi".

"Mutta mistä hän sen tietäisi?" virkkoi Glossin ja sujautti pari guineaa Mac-Guffogin käteen.

Vartija punnitsi kultaa kämmenellään ja katseli Glossinia terävästi. "Niinpä niin, mr. Glossin, tunnette te talon tavat. -- Kuulkaahan, sulkemistunnilla minä palaan ja vien teidät ylikertaan hänen luokseen. Mutta teidän on oltava kaiken yötä hänen kopissaan, sillä minun on pakko jättää avaimet kapteenille yöksi -- sitte käyn aamulla osastoissa puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallista, jotta te pääsette pois ja olette koreasti paikoillanne, kun kapteeni tekee kierroksensa."

Läheisestä kirkon tornista kumahti kymmenen kellonlyöntiä, kun Mac-Guffog saapui pienellä salalyhdyllä varustettuna. Hän supatti Glossinille: "Luiskauttakaa kengät jalastanne ja seuratkaa minua." Glossinin pujahdettua ulos huoneestaan huusi Mac-Guffog äänekkäästi: "Hyvää yötä, sir", ikäänkuin tavanmukaista velvollisuuttaan toimittaessaan puhutellen kammioonsa jäänyttä vankia, ja sulki oven, kolistellen telkeitä huomattavasti. Hän ohjasi sitte Glossinin hyvin jyrkkiä ja kapeita portaita ylös. Niiden päässä oli hengiltä tuomittujen osaston ovi; hän avasi sen salvat ja lukon, antoi Glossinille lyhdyn, viittasi häntä astumaan sisälle ja lukitsi oven hänen takanaan samalla teennäisellä huolellisuudella.

Isossa pimeässä huoneessa ei Glossinin heikko valaistus vähään aikaan antanut hänen mitään nähdä. Viimein hän hämärästi erotti lattian rajasta makuulavan huoneen poikki kulkevan rautakangen läheltä, ja lavalla virui miehen hahmo. Glossin lähestyi häntä. "Dirk Hatteraick!"

"Donner und hagel! Hänen äänensä se on", ärisi vanki istualleen nousten ja kahleitaan kalauttaen; "siispä on uneni tosi! -- Mene ja jätä minut rauhaan -- se on sinulle parasta."

"Mitä, hyvä ystävä", sanoi Glossin, "annatko muutamien viikkojen vankeuden jo ennakolta masentaa mieltäsi?"

"Kyllä", vastasi konna yrmeästi, "kun minut siitä vain naru päästää! Jätä minut omille oloilleni -- mene hommiisi ja käännä tuo kilotus kasvoistani!"

"Pyh, Dirk hyvä, älä pelkäile", viihdytteli Glossin, "minulla on mainio suunnitelma kaiken korjaamiseksi kuntoon".

"Hornan kattilaan siitä suunnitelmillesi!" kivahti hänen rikoskumppaninsa. "Suunnitellut olet minulta laivan, lastin ja hengen, ja juur'ikään näin unta, että Meg Merrilies kiskoi sinut tänne tukasta ja antoi minulle sen pitkän kääntöpään veitsen, jota hänellä oli tapana pitää -- etpä tiedä, mitä hän sanoi. Sturmwetter, teet viisaasti, jos et minua kiusaa!"

"Mutta, Hatteraick, hyvä ystävä, nousehan toki ja puhu kanssani", kehotti Glossin.

"En!" epäsi toinen ynseästi. "Sinä olet saanut kaiken tämän tärviön toimeen; et antanut Megin pitää poikaa; Meg olisi hänet palauttanut sitte kun hän oli unohtanut koko tapauksen."

"Kas kummaa, Hatteraick, sinusta on tullut höperö!"

"Wetter! Tahdotko kieltää, että koko tuo kirottu Portanferryn puuha, johon hävitin sekä purteni että miehistöni, oli sinun juontasi omaksi hyödyksesi?"

"Mutta tavarathan --"

"Tavaroista viisi!" sadatti salakuljettaja; "olisimmehan voineet saada yllinkyllin lisää; mutta jeeveli sentään, pitikin menettää laiva ja kelpo väki ja oma henkeni kirotun raukan roikaleen takia, joka aina teettää kolttosensa muilla! Älä puhu minulle enää -- olen vaarallinen."

"Mutta, Dirk -- mutta, Hatteraick, kuulehan vain muutama sana."

"Hagel, nein!"

"Vain lause."

"Tuhannen lempoa -- nein!"

"Nouse edes ylös, senkin hollantilainen jukuri!" kiivastui Glossin, menettäen malttinsa ja työntäisten Hatteraickia jalallaan.

"Donner und blitzen!" kirosi Hatteraick kavahtaen pystyyn ja tarraten häneen kiinni; "_tahdot_ sen siis?"

Glossin rynnisteli ja rimpuili, mutta hyökkäyksen raivokkuuden yllättämänä vastusti hän niin tehottomasti, että kaatui Hatteraickin alle, jolloin hänen niskansa tainnuttavalla voimalla kumahti rautakankeen. Kuolonkouraisua jatkui. Alla oleva huone oli Glossinin ja luonnollisesti tyhjillään, mutta sen viereisen osaston asukkaat tunsivat Glossinin raskaan lankeamisen tärähdyksen ja kuulivat jotakin painiskelun ja voihkeen jytyä. Mutta kaikki kauhun äänet olivat tälle talolle niin ominaisia, etteivät suurtakaan uteliaisuutta tai tarkkaamista herättäneet.

Aamulla tuli Mac-Guffog lupaukselleen uskollisena. "Mr. Glossin", kuiskasi hän.

"Kutsukaa kovemmin", vastasi Dirk Hatteraick.

"Mr. Glossin, tulkaa Jumalan tähden pois!"

"Tuskinpa hän auttamatta tulee", arveli Hatteraick.

"Mitä siellä lörpöttelette, Mac-Guffog?" huusi kapteeni alhaalta.

"Tulkaa pois, Jumalan tähden, mr. Glossin!" toisti vartija.

Samassa saapui vankilanjohtaja lyhtyineen. Suuri oli hänen kummastuksensa ja kauhunsakin, kun näki Glossinin ruumiin poikittain rautakangen päällä sellaisessa asennossa, ettei voinut ajatellakaan hänen olevan hengissä. Hatteraick lojui rauhallisesti makuulavallaan uhrinsa vieressä. Glossinia nostettaessa huomattiin hänen olleen hengetönnä useita tunteja. Hänen ruumiinsa osotti tavattoman väkivallan merkkejä. Ensimäinen kaatuminen oli pahasti vahingoittanut selkäydintä kaulan liitoksesta. Kurkussa näkyi selviä kuristamisen merkkejä, jotka vastasivat kasvojen mustumista. Pää oli kääntynyt taaksepäin olan yli, kuin olisi häneltä hurjalla voimalla niskat väännetty nurin. Rusentunut lyhty oli ruumiin alla sirpaleina.

Mac-Morlan oli kaupungissa ja tuli viipymättä tarkastamaan ruumista. "Mikä toi tänne Glossinin?" hän kysyi Hatteraickilta.

"Paholainen!" vastasi konna.

"Ja mitä hänelle teit?"

"Lähetin edelläni helvettiin!" selitti pahantekijä.

"Onneton", sanoi Mac-Morlan, "olet päättänyt kaikkea hyvää puuttuneen elämän oman kurjan rikoskumppanisi murhalla!"

"Hyvää?" huudahti vanki; "donner, olen aina ollut uskollinen laivani omistajille -- aina tehnyt lastista tilin viimeistä ropoa myöten. Kuulkaa, antakaa minun saada kynä ja mustetta, niin kirjotan selonteon kaikesta kauppahuoneelleni; ja jättäkää minut pariksi tunniksi yksikseni, jättäkää -- ja toimittakaa tuo raato pois, donnerwetter!"

Mac-Morlan katsoi parhaaksi kohditella pahantekijää; hän sai kirjoitusneuvot ja jäi rauhaan. Kun hänen ovensa taas avattiin, nähtiin päättäväisen konnan ehättäneen edelle tuomiostaan. Hän oli purkanut makuusijastaan nuoran ja sitonut sen edellisen päivän ateriasta jääneeseen luuhun, jonka oli saanut vajotetuksi kahden seinäpaaden rakoon niin korkealle kuin hän rautakangella seisten yltti. Silmukan kiinnitettyään oli hänellä ollut luontoa heittäytyä seisaaltaan kuin polvilleen ja pysyä siinä asennossa kunnes ei mitään päättäväisyyttä enää tarvittu. Hänen isännilleen kirjottamansa kirje koski etupäässä liikeasioita, mutta sisälsi myöskin monia viittauksia Ellangowanin "junkkariin", ehdottomasti vahvistaen Meg Merriliesin ja tämän veljenpojan lausunnot.

Noiden kahden kurjan miehen lopusta olkoon enää mainittuna, että Mac-Guffog erotettiin toimestaan, vaikka hän vakuutti -- siitä valalle tarjoutuen -- lukinneensa Glossinin turvallisesti hänen omaan huoneeseensa sen edellisenä iltana, kun hänet sitten aamulla löydettiin kuolleena Dirk Hatteraickin kopista. Mutta hänen kertomuksensa sai uskomista arvoisan mr. Skreighin ja muiden ihmeitä rakastavien taholta, jotka väittivät ihmiskunnan Vihollisen siksi yöksi yhyttäneen yliluonnollisella väliintulollaan nuo kaksi hylkyä, jotta he täyttäisivät syyllisyytensä maljan ja saisivat siitä palkkansa murhalla ja itsemurhalla.

58 luku.

LOPPU.

Kun Glossin kuoli perillisittä ja kauppahintaa maksamatta, jäi Ellangowanin hovi taaskin, mr. Godfrey Bertramin saamamiesten käsiin; useimpien näiden oikeus oli kuitenkin kumoutuvaa laatua, jos Henry Bertram virallisesti julistettaisiin sukukartanon perilliseksi. Tämä nuori mies luovutti asiansa mr. Pleydellin ja mr. Mac-Morlanin hoitoon, sillä ainoalla ehdolla, että vaikka hänelle kävisi pakolliseksi jälleen palata Intiaan, oli jokainen hänen isänsä oikeuden- ja kunnianmukainen velka hyvitettävä vaatijalleen. Tämän julistuksen kuullessaan Mannering puristi ystävällisesti hänen kättään, ja siitä hetkestä alkaen voidaan sanoa täydellisen ymmärtämisen heidän välillään vallinneen.

Miss Margaret Bertramin säästöillä ja everstin anteliaalla avustuksella pääsi perillinen helpostikin sopimaan isänsä oikeutettujen saamamiesten kanssa, kun taasen hänen lainoppineiden ystäviensä älykkyys ja uuttera tutkinta sai varsinkin Glossinin tileistä ilmi niin monia liikaeriä, että velkamäärä melkoisesti supistui. Näin ollen eivät velkojat epäröineet tunnustaa Bertramin oikeutta ja luovuttaa hänelle hänen esi-isiensä asuinsijaa ja maatiluksia. Koko seurue läksi liikkeelle Woodbournesta ottamaan sukukartanoa haltuunsa, alustalaisten ja naapurien hurratessa; ja niin innokas oli eversti Mannering valvomaan muutamia Bertramille suosittelemiansa parannuksia, että siirtyi perheineen Woodbournesta Ellangowaniin, vaikka tämä toistaiseksi salli paljoa vähemmän ja halvempia mukavuuksia.

Koulumestari-paran aivot olivat ilosta seota hänen palatessaan vanhaan asumukseensa. Hän säntäsi ylös portaita, harpaten kolme astuinta kerrallaan, pienoiseen kehnoon ullakkokamariin, menneitten päiviensä kammioon ja makuuhuoneeseen, jota ei ollut koskaan hänen muististaan häivyttänyt hänen Woodbournessa käyttämänsä paljoa parempi huone. Siellä iski rehellisen miehen mieleen eräs murheellinen ajatus -- kirjat! -- kolmeenkaan Ellangowanin huoneeseen eivät ne olisi mahtuneet. Tämän jäähdyttävän mietteen hautuessa hänen päässään kutsui hänet äkkiä Mannering avukseen laskemaan joitakuita suhteita isoon ja komeaan rakennukseen, jota suunniteltiin Ellangowanin Uudensijan alalle naapuristonsa raunioiden uhkeutta vastaavaan tyyliin. Pohjapiirustusten eri huoneista havaitsi koulumestari isoimman nimenä olevan KIRJASTO, ja sen vieressä oli sopivan kokoinen kamari nimeltä MR. SAMPSONIN HUONE. -- "Tavatonta, tavatonta, ta-va-ton-ta!" huuteli ihastunut koulumestari.

Mr. Pleydell oli joksikin aikaa matkustanut pois, mutta palasi lupauksensa mukaan tuomioistuimien joululomalla. Hän ajoi Ellangowaniin koko seurueen ollessa ulkosalla paitsi everstiä, joka puuhaili rakennusten ja huvitarhojen piirustelussa, ollen siinä taitava ja sellaisiin hommiin mieltynyt.

"Ahaa!" sanoi neuvos, "täälläkö olettekin! Missä ovat neitoset? missä kaunis Julia?"

"Kävelyllä nuoren Hazlewoodin, Bertramin ja kapteeni Delaserren kanssa; kapteeni on Bertramin ystäviä ja vierailee parhaillaan luonamme. Ovat menneet suunnittelemaan Derncleughiin majaa. No, oletteko suoriutunut lakihommistanne?"

"Oivallisesti", vastasi neuvos; "sain nuorukaisemme asian kiireellisenä osotetuksi kansliaoikeuteen. Toimitimme hänet esitellyksi perillisenä virkasauvan kantajien edessä."

"Minkä kantajien?"

"Vahtimestarienpa melkein. Nähkääs, ylioikeutemme palveluskunnan vaatimuksiin kuuluu, että heidän tulee olla kaikkea tietoa vailla."

"Jopa jotakin!"

"Ja skotlantilainen lainlaadintamme on, varmaankin leikillään, tehnyt noista tietämättömistä miehistä jonkunlaisen erikoisen oikeusistuimen käsittelemään sukulaisuus- ja syntyperä-kysymyksiä sellaisia kuin tämä Bertramin juttu, joihin monasti kuuluu mitä pulmallisinta ja mutkikkainta todistelua."

"Niinkö vain? Luulisin sitä järjestelmää jokseenkin hankalaksi", arveli Mannering.

"No, meillä on sentään käytännöllinen parannus paperille säädettyyn järjettömyyteen. Tuomareista toimii sellaisissa tiloissa jokunen omien ovenvartijainsa kuiskaajina ja apulaisjäseninä. Mutta tiedättehän mitä Cujacius sanoo: _Multa sunt in moribus dissentanea, multa sine ratione_.[71] Tämä ilveellinen oikeus on kuitenkin suorinut meidän juttumme; ja uljaan erän ranskanviiniä me jälkeenpäin kulutimmekin Walkerilla. Kyllä ällistyy Mac-Morlan laskun nähdessään."

"Eipä hätää", sanoi eversti, "me kestämme täräyksen, vieläpä päällisiksi kestitsemme kuntalaisiamme ystävättäreni mrs. Mac-Candlishin luona".

"Ja valitsette Jaakko Jabosin tallimestariksenne?"

"Kenties sen teen."

"Ja missä on Dandie, Liddesdalen kuulu valtias?" tiedusteli asianajaja.

"Palannut vuoristoonsa; mutta hän on Julialle luvannut laskeutua alas kesällä emäntineen ja ties kuinka monine lapsineen."

"Hei, niitä kiharatukkaisia vekaroita! Pitääpä minun poiketakin sokkosille ja piilosille heidän kanssaan. -- Mutta mitä onkaan kaikki tämä?" lisäsi Pleydell, ottaen käteensä pohjapiirustukset; "torni keskelle Caernarvonin Kotkatornin mukaan -- _corps de logis_ -- hitto! -- siipirakennuksia! Siipirakennuksia? -- mutta sellainenhan talo sieppaa Ellangowanin tilan selkäänsä ja lentää sen kanssa matkaansa."

"No, pitänee sitte panna sille pohjalastiksi muutamia säkillisiä intialaisia hopeita", vastasi eversti.

"Ahaa, sieltäkö päin tuuli puhaltaa? Nulikka kaiketi sitte viepikin armaan Juliani?"

"Oikeaan osattu, neuvos."

"Nuo penteleen _post-nati_[72] pääsevät joka käänteessä meistä vanhan koulun miehistä voitolle", päivitteli mr. Pleydell. "Mutta hänen tulee siirtää ja luovuttaa etuutensa minuun Lucylle."

"Totta puhuakseni pelkään olevanne siltäkin taholta saarrettu", vastasi eversti.

"Niinkö?"

"Täällä on käynyt Sir Robert Hazlewood", selitti Mannering, "vierailulla Bertramin luona, ajatellen, arvellen ja harkiten --"

"Voi hyväinen, säästäkää minua arvoisan paronetin kolmikerroilta!"

"No, sir", jatkoi Mannering, "lyhyeen sanoen hän arveli, että kun Singlesiden tila oli kuin kiilana kahden hänen tiluksensa välissä ja neljä tai viisi penikulmaa Ellangowanista erillään, saattoi molempien asianosaisten mukavuudeksi tapahtua jotakin myyntiä, vaihtokauppaa tai järjestelyä".

"No, ja Bertram --"

"Niin, Bertram vastasi pitävänsä Margaret Bertramin alkuperäistä perintösäännöstä perheen olosuhteissa soveliaimpana järjestelynä, joten Singlesiden tila oli hänen sisarensa omaisuutta."

"Sitä hylkyä!" sanoi Pleydell silmälasejaan pyyhkien, "hän varastaa sydämeni kuten sydänkäpysenikin -- _et puis?_"

"Ja sitte Sir Robert vetäysi pois monin sievistelyin. Mutta viime viikolla hän teki jälleen rynnäkön, ja voimallisen, kuusi hevosta vaunujen edessä, kultaompeleiset tulipunaiset liivit yllään ja paras tekotukka päässään -- kaikki kiilsi ja välkkyi, kuten lastenkirjoissa sanotaan."

"Vai niin! Ja mitä miehellä mielessä?"

"Hänpä suurella juhlallisuudella haastoi Charles Hazlewoodin hellistä tunteista miss Bertramia kohtaan."