Part 38

Keskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu perusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati saada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä. Nähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin tilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän lujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: "Dirk Hatteraick, sinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla -- tunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?" Toinen käänsi häneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta uhmaa. "Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana, ainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?" Toinen yhä tuijotti häneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja liikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. "Hyvästi sitte vain!" sanoi kuoleva, "ja antakoon Jumala sinulle anteeksi -- sinun kätesi on sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen heittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu -- ovelta ovelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin kulkunarttua -- kuka olisi _hänen_ kertomuksestaan välittänyt? Mutta nyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin multa peittää vertani!"

Hän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari vaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri päätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.

Muuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä Kippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä tarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä Derncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan, arvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin ja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi, "mimmoista hauskuutta siellä pidetään". Hän saapui perille juuri kun hetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin karkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa Bertramiin.

Melkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin nähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin vetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he muistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan toisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies, tunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa Bertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi huudahtaen: "Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha Ellangowan kuolleista nousseena!"

Tämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen julistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön tunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: "Eläköön Bertram!" -- "Onnea Ellangowanin perilliselle!" -- "Jumala hänelle omansa antakoon ja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!"

"Minä olen hovin maalla seitsemänkymmentä vuotta asustanut", huomautti eräs.

"Minä ja minun sukuni olemme asustaneet seitsemänkymmentä ja vieläkin seitsemänkymmentä", kehaisi toinen; "on minulla oikeus tuntea bertramilainen katsanto".

"Minun sukuni on ollut täällä kolmesataa vuotta", sanoi kolmas ukko, "ja myyn vaikka viimeisen lehmäni, jotta näen nuoren lairdin pääsevän oikeuksiinsa".

Vaimoväki on aina ihastuksissaan ihmeellisyyksistä, eikä vähemmin silloin, kun tarinan sankarina on komea nuori mies; hekin siis lisäsivät kimakan huutelunsa yleiseen onnitteluun. "Siunattu olkoon hän -- ihan on isänsä kuvainen! -- Bertramit ovat aina olleet koko kulmakunnan pelsimenä!"

"Voi, olisipa vain elänyt näkemään tämän päivän hänen äiti-poloisensa, joka kuoli suruun ja epätietoisuuteen hänestä!" huudahti joku naisääni.

"Mutta me autamme häntä omillensa, hyvät ihmiset", huusivat toiset, "ja ennen kuin Glossin saa pitää Ellangowanin kiskommekin hänet sieltä vaikka kynsin!"

Toiset tunkeusivat Dinmontin ympärille, joka mielelläänkin kertoi tietojansa ystävästään ja kerskui kunniasta, mikä hänellä oli ollut paljastuksen auttelijana. Hänet tunsivat useat saapuvilla olevat taatut talonpojat, joten hänen todistuksensa antoi lisää yllykettä yleiselle innostukselle. Olipa tuollainen tunteiden herkkymisen hetki, jolloin Skotlannin kansalta kirsi sulaa kuin kevätlumi ja sen paisuva tulvavirta tempaa tokeet ja sulut mukaansa.

Äkilliset huikkaukset keskeyttivät pastorin hänen rukouksissaan, ja Meg, joka oli vaipunut olemassaolon lopun edellä yleisen horrostilan kohtaukseen, säpsähti äkkiä: "Ettekö kuulleet? -- ettekö kuulleet? -- hänet on tunnustettu! -- hänet on tunnustettu! -- vain tätä varten pysyin hengissä. Minä olen syntinen nainen; mutta jos sen toi kiroukseni, niin sen on kirvottanut siunaukseni! Ja nyt minun olisi tehnyt mieleni sanoa enemmän. Mutta se ei käy laatuun. Seis" -- hän jatkoi kurkottaen päänsä valon pilkahdusta kohden, joka tunkeusi ikkunana toimivasta kapeasta raosta --, "eikö hän ole tuolla? Väistykää valon tieltä ja antakaa minun hänet vielä kerran nähdä. Mutta pimeys on omissa silmissäni", hän huokasi takaisin valahtaen, vakaasti tähystettyänsä tyhjyyteen; "kaikki on nyt lopussa:

"pois, henki, kule; jo, tuoni, tule."

Ja olkialuselleen ojentuen hän hiljaisesti nukahti viimeiseen uneen. Pastori ja lääkäri merkitsivät tarkoin muistiin kaikki mitä hän oli sanonut, pahotellen nyt kovin, etteivät olleet tyystimmin häntä kuulustaneet, mutta kumpainenkin jääden siveellisesti vakuutetuksi hänen paljastuksensa todenperäisyydestä.

Hazlewood oli ensimäinen onnittelemaan Bertramia siitä, että hän nähtävästi nyt piankin pääsisi oikeaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja omaa nimeänsä käyttämään. Ympärillä olijat kuulivat Jabosilta, että Bertram oli hänen haavottajansa, ja hänen jalomielisyytensä vaikutti heihin niin innostuttavasti, että he riemukkaissa huudahduksissaan liittivät hänen nimensä Bertramin oheen.

Jotkut kuitenkin tiedustivat kyytimieheltä, miten hän ei ollut tuntenut Bertramia, nähdessään hänet aikaisemmin Kippletringanissa. Siihen hän antoi varsin luonnollisen vastauksen: "Mhyh, Ellangowaniakos minä siinä aattelin? Mutta kun kuulin huudeltavan, että nuori lairdi oli löytynyt, niin se pani minut huomaamaan yhdennäköisyyden. Se olikin selvä kuin päivä, kun sitä vain ensin rupesi katselemaan."

Tämän kohtauksen lopulla alkoi Hatteraickin kovapintaisuus hiukan järkkyä. Hänen nähtiin räväyttelevän silmiään -- yrittävän kohottaa sidottuja käsiään vetääkseen hatun otsansa yli -- katselevan vihaisesti ja kärsimättömästi tielle, kuin kiihkeästi kaivaten ajoneuvoja, joilla hänet siirrettäisiin paikalta. Vihdoin mr. Hazlewood, aavistellen yleisen kuohunnan kenties suuntautuvan vankiin, määräsi hänet vietäväksi kyytikärryille ja niissä kuljetettavaksi Kippletringaniin mr. Mac-Morlanin lähempää toimenpidettä varten; samalla hän toimitti pikalähetin ilmottamaan tälle, mitä oli tapahtunut.

"Ja nyt", hän sanoi Bertramille, "olisinpa iloissani, jos seuraisitte minua Hazlewoodin hoviin; mutta koska se kenties ei ole teille niin mieluista juuri nyt kuin toivoakseni päivän tai parin kuluttua, niin sallikaakin minun palata kanssanne Woodbourneen. Mutta te olette jalkaisin." -- "Jos nuori lairdi ottaisi minun hevoseni!" -- "Tai minun", -- "Tai minun", tarjoili puolikymmentä ääntä. "Tai minun; se porhaltaa kymmenen penikulmaa tunnissa ilman kannuksia tai raippaa, ja se on nuoren lairdin oma tästä hetkestä, jos hän haluaa sen parhaaksiveroksi, kuten oli muinoin tapana antaa isännälleen." -- Bertram kernaasti lainasi hevosen ja kiitteli kansanjoukkoa heidän sydämellisistä toivotuksistaan; kaikki vastasivat hurraamalla ja myötätuntoaan vakuutellen.

Onnellinen omistaja käski yhtä poikaa "käväisemään sen uuden satulan", toista "sukaisemaan hevosen kuivalla olkiviholla", kolmatta "juoksemaan Dan Dunkiesonilta hakemassa lainaksi hänen silatut jalustimensa" ja pahotteli, "ettei ollut aikaa antaa elukalle apetta, jotta nuori lairdi olisi nähnyt sen pistelemässä parhainta vauhtiansa", sillaikaa kun Bertram tarttui pastoria käsivarteen, käveli hänen kanssaan holvihuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Hän silmäili tovin äänettömänä Meg Merriliesin ruumista, sellaisena kuin se lepäsi hänen edessään, kasvonpiirteet kuoleman terottamina, mutta yhä säilyttäen sen tuiman ja tarmokkaan sävyn, joka oli elämässä kannattanut hänen ylemmyyttään sen säännöttömän kansan rajuna johtajattarena, jonka keskuudessa hän oli syntynyt. Nuori soturi kuivasi kyyneleet, joita väkisinkin kihoili hänen silmiinsä, kun hän katseli vainajaa, jonka saattoi sanoa uhranneen henkensä uskollisuudessaan häntä ja hänen sukuansa kohtaan. Hän tarttui sitte pastoria käteen ja kysyi tältä vakavasti, oliko onneton näyttänyt kykenevän omistamaan hänen rukouksilleen sitä huomiota, mitä lähtöään tekevän ihmisen tuli tuntea.

"Hyvä herra", vastasi suopea pappi, "toivoakseni oli vaimoparka kylliksi tajullaan, aistitakseen sanojeni sisällön ja yhtyäkseen niihin. Mutta olkaamme nöyrästi siinä luottamuksessa, että meidät tuomitaan sen mukaan, mikäli meillä on ollut tarjolla uskonnollista ja siveellistä ohjausta. Jossakin määrin voisi häntä ajatella opettamattomaksi pakanaksi, kristityssäkin maassa; ja muistakaamme, että tietämättömän elämän erheiden ja virheiden vastapainona oli omaa etua katsomatonta rakkautta, joka läheni sankaruutta. Uskomme hänet Sen haltuun, joka yksinään voipi punnita rikkomustemme ja hairahdustemme rinnalla ponnistelumme hyveen tolalla, -- pelolla uskomme, mutta emme toivoamme heittäen."

"Pyytäisin", sanoi Bertram, "että toimittaisitte tämän onnettoman vaimon kaikilla säädyllisillä menoilla haudatuksi. Minulla on hallussani hänelle kuuluvaa omaisuutta -- joka tapauksessa olen vastuussa kuluista -- minut saatte kuuluviin Woodbournesta."

Dinmont oli saanut ratsun eräältä tuttavaltaan käytettäväkseen ja hoilasi nyt ulkoa, että kaikki oli valmista heidän palatakseen. Bertram ja Hazlewood lausuivat jäähyväisensä hurraavalle yleisölle, lujasti muistutettuaan nyt useiksi sadoiksi paisunutta väkijoukkoa säilyttämään hyvää järjestystä riemastuksessaan, koska vähäisinkin hillitön innostus voitaisiin tulkita epäedullisesti nuorelle lairdille, joksi kaikki häntä nimittivät.

Heidän ratsastaessaan Derncleughin rauniohökkelien ohi sanoi Dinmont: "Olenpa varma siitä, kapteeni, että omillenne päästyänne ette unohda rakennuttaa pikku majaa tuonne? Hiisi vieköön, tekisinkin sen itse, ellei se olisi paremmissa käsissä. -- En siinä sentään asua mielisi sen jälkeen, mitä hän sanoi. Turkanen, vanhan Elspethin minä sinne sijottaisin, hauturin lesken -- heikäläiset ovat tottuneet hautoihin ja haamuihin sekä sen semmoisiin."

Rivakka ratsastus toi heidät piankin Woodbourneen. Tieto heidän urotyöstään oli jo kulovalkeana levinnyt laajalle, ja koko ympäristön asukkaat olivat nurmikolla heitä vastassa onnittelujaan hälisten. "Että minut hengissä näet", virkkoi Bertram Lucylle, joka ensimäisenä juoksi häntä vastaan, vaikka Julian katse ennätti hänestäkin edelle, "siitä tulee sinun kiittää näitä kelpo ystäviä".

Punastuksensa ilmaistessa mielihyvää, kiitollisuutta ja ujoutta yhtaikaa niiasi Lucy Hazlewoodille, mutta Dinmontille hän avomielin ojensi kätensä. Kunnon lampuoti ilonsa ihastuksissa johti vapautensa pitemmälle kuin vihje valtuutti, sillä hän painoi kiitoksensa neitosen huulille ja heti paikalla säikähti käyttäytymisensä tökeryyttä. "Herranen aika, armollinen neiti, pyydän anteeksi", hän sanoi; "unohduksissani tuntui siltä kuin olisitte ollut oma lapseni -- kapteeni on niin koristelematon, että hän panee toisen unohtamaan itsensä".

Vanha Pleydell astui nyt esille: "Kas, jos tällaisia palkkioita jaellaan --" hän sanoi.

"Seis, seis, mr. Pleydell", keskeytti Julia, "te saitte palkkionne ennakolta -- muistakaa eilisiltaa".

"No, tunnustanhan minä saaneeni maksun etukäteen", myönsi asianajaja, "mutta enköpä vain ansaitsekin kaksinkertaista palkkiota sekä miss Bertramilta että teiltä, kun huomenna lopetan Dirk Hatteraickin kuulustamisen -- voi hiisi, kylläpä minä häntä puserran! -- Saattepa nähdä, eversti, ja te, suulaat neitokaiset, saatte kuulla, jollette näekään."

"Kyllähän, jos suvaitsemme kuunnella, neuvos", vastasi Julia.

"Ja arvelette", sanoi Pleydell, "olevan muka hyvinkin luultavaa, että te ette suvaitse? Mutta kyllä uteliaisuutenne teidät opettaa!"

Kepeän lavertelun jatkuessa eversti Mannering esitteli Bertramille vaatimattoman ja miellyttävän näköisen miehen, jolla oli yllään harmaja takki ja liivit, piikkohousut ja pitkävartiset saappaat. "Tämä, mr. Bertram, on mr. Mac-Morlan."

"Jolta sisareni sai kodin, ollessaan kaikkien luonnollisien ystäviensä ja sukulaistensa hylkäämänä", sanoi Bertram sydämellisesti syleillen häntä.

Koulumestari tunkeusi sitte paikalle, irvisteli, hykähteli, päräytti kamalan törähdyksen yrittäessään viheltää ja lopuksi, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, juoksi tiehensä tyhjentääkseen sydämessään tulvehtivia tunteita silmistään.

Emme yritäkään kuvailla tämän onnellisen illan riemukasta rauhaa ja rattoa.

56 luku.

OVELA ANSASSA.

Woodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua, Kippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä valmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti seulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan mitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir Robert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä toimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering kutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan yksityinen.

Neuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti niitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän vakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan ilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä kanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja hänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa tullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden menettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi toisenkin todistajan murhatapaukseen -- veljenpoikansa Gabriel Faan, joka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, -- ja lopulta vihjannut jonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta siihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita hänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen riistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. -- Kaikki nämä seikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.

Dirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen äskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin nimeä; hän ei vastannut -- ammattia; hän pysyi vaiti -- useita muita kysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki silmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.

"Onpa siinä julman näköinen mies", hän kuiskasi Manneringille, "mutta, kuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan. -- Hei, kutsukaa sisälle Soles -- suutarimestari Soles. -- Soles, muistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita jalanjälkiä marrask. -- p:nä 17-- minun määräyksestäni?" Soles muisti tapauksen täydellisesti. "Katsokaa tuota paperia -- onko se teidän mittausluettelonne?" Soles todensi muistilapun. "No, tuossa on pöydällä kenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon piirtämänne mittauksen kanssa." Suutari totteli, ja selitti niiden täsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.

"Me saamme näytetyksi toteen", huomautti neuvos syrjään Manneringille, "että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin, jonka te ammuitte Woodbournen edustalla. -- Nyt, Soles, mitatkaa hyvin tarkasti vangin jalat."

Mannering piti Hatteraickia tiukasti silmällä ja näki hänen vavahtelevan.

"Soveltuvatko nuo mittauksenne mihinkään jalanjälkeen?"

Mies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa -- tarkasti vielä edellisen mittauksensa toisella. "Ne vastaavat hiuskarvalleen", hän sanoi, "jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi".

Hatteraick unohti uppiniskaisuutensa. "Jeeveli!" murahti hän, "miten saattoi maassa olla jalanjälkeä, kun oli kirsi kova kuin memeliläisen tukin ydin?"

"Illalla, sen myönnän, kapteeni Hatteraick", vastasi Pleydell, "mutta ei aamupäivällä. Suvaitsisitteko ilmottaa minulle, missä olitte päivänä, jonka muistatte niin tarkoin?"

Hatteraick huomasi kompastuksensa ja tiukensi kovat piirteensä taas itsepintaiseen äänettömyyteen. "Merkitkää kuitenkin pöytäkirjaan hänen huomautuksensa", sanoi Pleydell kirjurille.

Samassa avautui ovi ja useimpain läsnäolijain suureksi kummastukseksi astui esille mr. Gilbert Glossin. Tämä arvoisa herrasmies oli vaanimalla ja vaivihkaa kuuntelemalla saanut selville, ettei häntä ollut nimetty Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumassa ilmotuksessa; sehän seikka ei tosin ollut johtunut mistään häntä kohtaan suosiollisesta mielialasta, vaan kuolevan säännöllisen kuulustelun viivähtämisestä ja lopun nopeasta lähenemisestä. Siksi otaksui hän olevansa turvassa kaikelta todistelulta, paitsi mitä Hatteraickin tunnustuksesta saattaisi ilmetä; tätä ehkäistäkseen hän oli päättänyt tekeytyä rohkeaksi ja liittyä virkaveljiinsä konnaa kuulusteltaessa. "Saan kyllä", ajatteli hän, "roiston älyämään, että hänen henkensä riippuu omien ja minun asiaini tallettamisesta tietonaan; sitä paitsi ilmaisee läsnäoloni varmuutta ja viattomuutta. Jos minun täytyy menettää hovi, niin minkäpä sille voipi -- mutta paremmin toivon käyvän."

Tullessaan hän ensin kumarsi hyvin syvään Sir Robert, Hazlewoodille. Sir Robert oli alkanut uumoilla, että hänen alhaissyntyinen naapurinsa oli käyttänyt häntä välikappaleenaan; hän taivutti päätänsä jäykästi, otti nuuskaa ja katseli toisaanne.

"Mr. Corsand", tervehti Glossin toista tuomariveikkoaan, "nöyrin palvelijanne".

"Nöyrin palvelijanne, mr. Glossin", vastasi mr. Corsand nuivasti, sovelluttaen katsantonsa _regis ad exemplar_, paronetin sävyyn nimittäin.

"Mac-Morlan, arvoisa ystävä", pitkitti Glossin, "miten jaksatte -- virkavelvollisuuksissanne vain aina?"

"Umph", ynähti rehellinen Mac-Morlan, vähät välittäen kohteliaisuudesta tai tervehdyksestä.

"Eversti Mannering" -- syvä kumarrus ja siihen keveä pään liike vastauksena -- "ja mr. Pleydell" -- toinen syvä kumarrus --, "en olisi rohjennut toivoa teidän avustustanne meikäläisille maalaisille tähän aikaan käräjäkautta".

Pleydell otti nuuskaa ja silmäili häntä yhtä ovelalla kuin ivallisellakin katseella. "Opetanpa hänelle", huomautti hän syrjään Manneringille, "vanhan varotuksen arvon: _Ne accesseris in consilium antequam voceris_".[70]

"Mutta kenties tulen epäaikaisesti, hyvät herrat?" kysäisi Glossin, joka ei voinut olla huomaamatta vastaanottonsa kylmäkiskoisuutta. "Onko tämä avoin kokous?"

"Minä puolestani", selitti mr. Pleydell, "en pidä tuloanne häiritsevänä, mr. Glossin, vaan päinvastoin en ole eläissäni ollut niin hyvilläni tapaamisestanne, varsinkin kun ajattelen, että meillä olisi joka tapauksessa ollut aihetta pyytää teidän suosiollista seuraanne päivän mittaan".

"No niin, hyvät herrat", puheli Glossin, vetäen tuolinsa pöydän ääreen ja alkaen pöyhiä papereita, "missä asti ollaan? -- olemmeko pitkällekin päässeet? -- missä ovat kuulustelutodisteet?"

"Kirjuri, antakaa minulle kaikki nuo paperit", pyysi mr. Pleydell; "minulla on omituinen tapa järjestellä asiakirjojani, mr. Glossin; sekoan, jos joku toinen niihin kajoaa -- mutta myöhemmällä kyllä tarvitsen apuanne".

Siten toimettomuuteen pakotettuna Glossin loi syrjäsilmäyksen Dirk Hatteraickiin, mutta ei kyennyt hänen synkeästä murjotuksestaan muuta lukemaan kuin kiukkua ja vihaa kaikkiin ympärillä olijoihin. "Mutta, hyvät herrat", huomautti Glossin, "onko ihan oikein pitää tuota mies-poloista noin raskaissa kahleissa, kun hänet on tuotu pelkkään poliisitutkintoon?"

Tämä oli ystävällisen merkkilipun kohottamista vangille. "Hän on karannut kerran ennen", vastasi Mac-Morlan kuivasti, ja Glossin vaikeni.

Bertram kutsuttiin nyt esille, ja Glossinin hämmennykseksi tervehtivät häntä mitä ystävällisimmin kaikki läsnäolijat, vieläpä myöskin Sir Robert Hazlewood. Hän kertoi lapsuudenmuistonsa sillä suoruudella ja sanojen huolellisuudella, joka antoi parhaat takeet hänen vilpittömyydestään. "Tämä näyttää olevan pikemmin siviili- kuin rikoskysymys", tokaisi Glossin nousten seisaalle; "ja koska ette voi olla tietämättä, hyvät herrat, mitä vaikutusta tuon nuoren miehen uskottelulla olisi minun omaisuus-etuuksiini, niin poistunkin mieluummin".

"Ei, hyvä herra", epäsi mr. Pleydell, "me emme millään muotoa tule toimeen ilman teitä. Mutta minkätähden sanotte tämän nuoren miehen vaatimuksia uskotteluksi? -- En tarkota kalastella vastaväitöksiänne, jos teillä niitä on, mutta --"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin, "mieleni tekee aina toimia avoimesti, ja voinpa heti paikalla selittää asian. -- Tuo nuori mies, jonka oletan edesmenneen Ellangowanin aviottomaksi pojaksi, on kierrellyt seutukunnalla muutamia viikkoja eri nimillä, yksissä juonin erään kurjan, sekapäisen akan kanssa, joka kuuluu viime nujakassa tulleen ammutuksi, ja apunansa muita mustalaisia, kattilanpaikkureita ja sen sellaisia, sekä muuan iso liddesdalelainen moukan hölmö, yllytellen alustalaisia heidän isäntiänsä vastaan, jotka, kuten Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood tietää --"

"En tahdo teitä keskeyttää, mr. Glossin", tokaisi Pleydell, "kysyn vain, keneksi te tämän nuoren miehen sanotte?"

"Ka, minä sanon", vastasi Glossin, "ja tuo mies" -- Hatteraickiin katsahtaen -- "varmaankin tietää, että hän on edesmenneen Ellangowanin avioton poika erään Janet Lightoheelin kanssa, joka meni jälkeenpäin Annanin lähistölle naimisiin laivapuuseppä Hewitille. Hänen nimensä on Godfrey Bertram Hewit, jolla nimellä hänet merkittiin 'Royal Garoline'-tullipurren kirjoihin".

"Vai niin?" sanoi Pleydell. "Varsin uskottava juttu! Mutta pysähtymättäkään muutamiin silmien, hipiän ja muun sellaisen eroavaisuuksiin -- olkaa hyvä ja käykää tänne, sir." Nuori merimies astui esille. "Tässä", jatkoi neuvos, "on oikea mies, Godfrey Bertram Hewit, saapuneena eilen illalla Antiguasta Liverpoolin kautta, Länsi-Intiassa kulkevan kauppalaivan perämies ja hyvällä uralla maailmassa, vaikka hän tuli siihen hiukan säännöttömällä tavalla".

Muiden tuomarien puhutellessa tätä nuorta miestä Pleydell otti pöydältä paperien seasta käteensä Hatteraickin vanhan lompakon. Salakuljettajan omituinen katse sai terävä-älyisen lakimiehen ajattelemaan, että siinä oli jotakin huomioon otettavaa. Sen vuoksi hän otti siinä olleet paperit vielä tutkittavakseen, laskien lompakon pöydälle, mutta havaitsi heti, että vangin mielenkiinto etsintään oli laimentunut. "Lompakossa täytyy yhäti olla jotakin merkillistä", ajatteli Pleydell ja alkoi sitä jälleen tutkistella, kunnes perinpohjaisesti penkoessaan keksi pahvin ja nahan välistä halkeaman, josta veti esille kolme pientä paperisuikaletta. Pleydell pyysi nyt Glossiniin kääntyen tätä mainitsemaan heille, oliko hän ollut apuna Kennedyn ruumiin ja isäntänsä lapsen etsinnässä onnettomuuspäivänä.

"En -- tuota -- olin", vastasi omantuntonsa hätäännyttämä Glossin.

"On sentään merkillistä", huomautti asianajaja, "että vaikka te kuuluitte Ellangowanin huonekuntaan, en muista olleenne kuulusteltavana tai edes näyttäytyneenne minulle koko tutkimuksen aikana?"

"Minun oli matkustettava Lontooseen", vastasi Glossin, "kovin tähdellisellä asialla tuon surullisen tapauksen jälkeisenä aamuna".