Part 37

"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa kattilani kiehui neljäkymmentä vuotta -- siellä synnytin kaksitoista komeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? -- missä ovat lehdet, jotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! -- länsituuli on sen riipinyt paljaaksi -- ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota halavaa? -- se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto -- olen istunut sen juurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä kiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja" -- korottaen ääntään --"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut sinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää koskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia tai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat seinät uudestaan hänen tähtensä? -- ja antakaa siellä asua jonkun, joka on kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä. Sillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin, nähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten luitteni maatuessa."

Se mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime sanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen taivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut kelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. "Ja nyt", hän sanoi yhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli hänellä tavallisin, "käykäämme työhön -- käykäämme työhön".

Hän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi, otti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa järjestyksessä kuin ennen. "Olen täällä siivonnut", huomautti hän; "voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee väkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen tehnyt ja teen!"

Hän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty suurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista päättäen odottaa. "Syökää", hän sanoi; "tarvitsette sitä vielä illalla".

Bertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei ollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen eine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi kumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä miedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.

"Ettekö itse mitään maista, matami?" kysyi Dinmont.

"En sitä joudu tarvitsemaan", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä. "Ja teidän on nyt saatava aseita -- tyhjin käsin ette voi jatkaa -- mutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö -- ottakaa vangiksi, mutta säästäkää henki -- antakaa lain saada omansa -- hän saattaa puhua ennen kuolemaansa."

"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?" kysyi Bertram kummastuneena, ottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan havaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.

"Piit ovat hyvät", sanoi Meg, "ja ruuti kuivaa -- tunnen minä tämän työn hyvin".

Sitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla pistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta hyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta esille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan, joka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin holvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen Dinmontille: "Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa -- mutta meidän ei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä ja laillista aihetta -- tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän."

Dinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa askeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja halki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten, jota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan Derncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.

Tultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui Meg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä. "Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla", virkahti hän ja läksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia tehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän metsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä reunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja somasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena, maan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä kukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen luodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se epäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten saattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa ensimäiset tunteittensa tunnustukset.

Nyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin otsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg virkahti itsekseen: "Tämä on juuri se paikka!" ja loi häneen kolkon syrjäsilmäyksen: "Muistatteko tätä?"

"Kyllä!" vastasi Bertram; "muistan epäselvästi".

"Niin", jatkoi hänen oppaansa, "ihan tällä kohdalla putosi mies satulasta -- minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti, kovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa -- mutta hän oli niiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän teille ladun lopun -- viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani."

Hän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa myöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he äkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja kallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle kallionlohkareelle. "Tästä", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, "tästä löydettiin ruumis".

"Ja luola", supatti Bertram yhtä hiljaa, "on lähellä -- viettekö meidät sinne?"

"Vien", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. "Rohkaiskaa sydämenne kumpainenkin -- seuratkaa minua, kun ryömin sisälle -- olen asettanut nuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana hetkinen, kunnes sanon: _Hetki ja mies ovat molemmat tulleet;_ silloin hyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet niin että veri kynsien alta tiukkuu."

"Sen totisesti teenkin", vakuutti Henry, "jos hän on olettamani mies -- Jansen?"

"Niin, Jansen, Hatteraick ja parikymmentä muuta nimeä hänellä on."

"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni", sanoi Bertram, "sillä tuo mies on itse paholainen".

"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä", vakuutti vankka talonpoika, "mutta soisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan velhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää siunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman suuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat kovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten sanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän."

Tämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt raivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä, ja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen päivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.

54 luku.

ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.

Siten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala käsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin mielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja kaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli vähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi voinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja tilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta kouraisusta.

"Olkaa hiljaa", virkkoi ääni hänen takanaan, "olen ystävä -- Charles Hazlewood".

Sanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg Merriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon laajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen supatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla kahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.

"Ämmä hoi -- jeevelin sikiö", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni luolansa taustalta, "mitä teet siellä?"

"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo hurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian on toisin."

"Toitko konjakin ja mitään tietoja väestäni?" kysyi Dirk Hatteraick.

"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan -- paossa -- tai punatakkien silpomina."

"Jeeveli! Tämä rannikko on minulle onneton."

"Voit saada enemmänkin syytä sanoa niin."

Kaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan sisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä valaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia käytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon tuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin valaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen pääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän suulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään odottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen närtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont älysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti kuiskaamaan Bertramille: "Ystävä -- nuori Hazlewood."

Ei ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he seisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat olivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin katsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui. Puhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta ja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille inhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä vipajavana.

Nuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai tummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai huonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä pilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja nyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja äkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen kuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa hohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin, jonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi hänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat sopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla kohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies kapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain sauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan kumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä alituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja kadotessa kuin aaveena vilahdellen.

Bertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti tämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua ottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen Woodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen lapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin muistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram edelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet riistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille kärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä, ja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta Hatteraickia siihen paikkaan.

Tämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava lieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja leveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä pistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa, että hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että aseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja kahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen ystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta auttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi; mutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä urhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi voivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä taltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen mustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.

"Ja miltä tuntuu nyt?" kysyi eukon käreä ja epäsointuinen ääni. "Enkö sanonut näin käyvän -- vieläpä tässä samaisessa luolassa, jossa piileksitte teon jälkeen?"

"Wetter und sturm, akan pahalainen!" vastasi Hatteraick, "veisaa hornanmessusi sitte kun sitä tarvitaan. Oletko Glossinia nähnyt?"

"En", vastasi Meg Merrilies; "olet iskenyt harhaan, senkin verenvuodattaja, eikä sinulla nyt ole mitään odotettavissa kiusaajalta".

"Hagel!" noitui konna, "olisinpa hänen kurkussaan kiinni! Ja mitä tässä nyt pitää tehdä?"

"Tehdäkö?" vastasi mustalainen; "kuolla kuin mies tai joutua hirteen kuin koira!"

"Hirteen, ämmän perhana! Se hamppu ei ole kylvetty, jolla minut hirtetään."

"On kylvetty, ja kasvanut, ja häkilöitty, ja punottu, Enkö sinulle sanonut, kun rukouksistani huolimatta tahdoit viedä matkassasi pikku Harry Bertramin -- enkö sinulle sanonut hänen palaavan täytettyänsä kohtalonsa vierailla mailla yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti? Enkö sanonut vanhan tulen hiipuvan kipinään asti, mutta viriävän uudestaan?"

"Kyllä, muori, sanoit sinä niin", vastasi Hatteraick, ja hänen äänessään tuntui jotakin toivottomuutta sointuvan, "ja donner und blitzen, uskonkin puhuneesi totta! Tuo Ellangowanin junkkari on kaiken aikaa uhkaillut karina edessäni, ja nyt on Glossinin kirottujen vehkeiden takia miehistöni ajettu hajalleen, veneeni tuhotut ja kaiketi lokerttikin anastettu -- siihen ei jäänyt väkeä kylliksi edes hoitelemaan purjeita, saati sitä puolustamaan -- mutauslauttakin sen olisi saanut vallatuksi. Ja mitä nyt omistajat sanovat? -- Hagel und sturm, en enää ikinä rohkene palata Flushingiin."

"Ei ikinä tarvitsekaan", huomautti mustalainen.

"Mitä siellä teet", kysyi hänen kumppaninsa, "ja miksi noin sanot?"

Keskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen kuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka oli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat silmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti ihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen lujalla ja vakaalla äänellä: _"Siksi että hetki on tullut ja mies."_

Sovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli ja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon Hazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa kavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten pistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan huudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä. "Tiesin näin käyvän", ähkäisi hän.

Bertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli luolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin toinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että se olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt. Ennen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi Dinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen käsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan kaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä rynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi ja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut tehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood olisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat Hatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.

Ottelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen vaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki konna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä, mutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. "Hän aikoo ainakin karskina kuolla", huohotti Dinmont; "no, en minä sen takia hänestä huonommin ajattele".

Kelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä päällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa hieman kärventynyt. "Hän on nyt alallaan", sanoi Bertram; "jääkää häntä vartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä vaimo-parka hengissä vai kuollut". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg Merriliesin istualleen.

"Tiesin näin käyvän", jupisi haavottunut, "ja näinpä sopikin."

Luoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut paljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä ampumavammoja näkemään tottunut Bertram. "Hyvä Jumala! Mitä tekisimmekään poloisen hyväksi?" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden syrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn tarpeellisuuden.

"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään", huomautti Hazlewood; "olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia -- minä karautan noutamaan luotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan suuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan."

Hän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan ja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään; Dinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta Herkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota keskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin raskas läähätys.

55 luku.

UUSI ELLANGOWAN.

Noin kolmen neljännestunnin kuluttua, vaikka aseman epävarmuus ja vaarallisuus sai ajan tuntumaan kolmin verroin pitemmältä, kuului ulkoa nuoren Hazlewoodin ääni. "Täällä olen", huusi hän, "ja riittävästi väkeä mukanani".

"Tulkaahan sitte sisälle", vastasi Bertram vartionsa päättymisestä hyvinkin huojentuneena. Hazlewood saapui parin kolmen maalaisen kanssa, joista yksi toimi rauhantuomarin apurina. He nostivat ylös Hatteraickin ja kantoivat häntä niin pitkälle kuin käytävän mataloituva korkeus salli; sitte he laskivat hänet seljälleen ja raahata retuuttivat perässään, sillä hän ei millään suostuttelulla taipunut auttamaan kuljetusta omin ponnistuksin. Hän virui äänetönnä ja hervotonna heidän käsissään kuin hengetön ruumis, kykenemättömänä vastustamaan, mutta millään tavoin keventämättäkään heidän hommiaan.

Kun hänet oli riepoteltu päivänvaloon ja pystytetty jaloilleen muutamien luolan ulkopuolelle jääneiden miesten kannattelemaksi, näytti häntä tyrmistyttävän ja huikaisevan äkillinen luolansa pimeyden vaihtuminen. Muiden järjestellessä Meg Merriliesin siirtämistä yrittivät Hatteraickin vartioksi jääneet saada hänet istuutumaan kallionjärkäleelle, joka oli lähellä nousuveden rajaa. Ankara väristys puistutti tuokion hänen rautaista varttansa, kun hän rimpuili vastaan. "Ei siihen -- hagel! -- ettehän minua toki _siihen_ pakota istumaan?"

Nämä olivat hänen ainoat sanansa, mutta niiden merkitys ja äänessä sointuva tuskainen kauhu ilmaisivat, mitä hänen mielessään liikkui.

Kun myöskin Meg Merrilies oli siirretty luolasta, niin hellävaraisesti kuin päinsä kävi, neuvottelivat he, minne hänet kannettaisiin. Hazlewood oli lähettänyt kutsun lääkärille ja esitti haavottuneen sillävälin kuljetettavaksi lähimpään mökkiin. Mutta tämä huudahti hyvin painavasti: "Ei, ei, ei! Derncleughin Harjalle -- Derncleughin Harjalle -- henki ei vapaudu tomusta muualla kuin siellä."

"Teidän on luullakseni noudatettava hänen tahtoaan", arveli Bertram; "muutoin pahentaa hänen kiusaantunut mielikuvituksensa haavasta johtuvaa kuumetta".

Niinpä kannettiin hänet holvihuoneeseen. Matkalla näytti hänen mielensä enemmän pohtivan äskeistä kohtausta kuin omaa lähenevää kuolemaansa. "Kolme niitä hyökkäsi hänen päälleen -- minä toin nuo kaksi -- mutta ken oli kolmas? Varmaankin _hän itse_, palanneena ottamaan oman kostonsa!"

Hänen mielikuvitukseensa oli ilmeisesti tehnyt voimakkaan vaikutuksen Hazlewoodin odottamaton ilmestyminen, Hatteraickin nopea tihutyö kun ei ollut suonut hänelle aikaa tuntea tulijaa. Usein palasi hän samaan asiaan.

Hazlewood selitti saapumisensa Bertramille, kertoen Manneringin neuvosta pitäneensä heitä jonkun aikaa silmällä. Huomatessaan heidän katoavan luolaan oli hän ryöminyt perässä, aikoen ilmottaa tulonsa ja asiansa. Mutta pimeässä oli hän sattunut kouraisemaan Dinmontia jalasta ja siten ollut aiheuttamaisillaan onnettomuuden, jonka tosiaan oli torjunut vain urhean talonpojan mielenmaltti ja hätääntymättömyys.

Rauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen. Kantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi hän huolestuneesti: "Ei, ei! ei niin päin, jalat itään", ja näytti tyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän tuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.

"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä", kysyi Bertram, "auttamaan tämän onnettoman vaimon hartaudenharjotusta?"

Pitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli monien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu kiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin tapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä uteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut Derncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan ja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.

"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani. Antakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä tahtonne mukaan, minun estämättäni. -- Mutta missä on Henry Bertram?" Auttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat toisiinsa. "Niin", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä, "sanoin _Ellangowanin Henry Bertram_. Poistukaa valon tieltä ja antakaa minun nähdä hänet."

Kaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa vuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. "Katsokaa häntä", hän sanoi, "kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä tai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!" Väkijoukossa syntyi sorinaa -- yhdennäköisyys oli niin selvä, ettei kukaan voinut epäröidä. "Ja nyt kuulkaa minua -- ja tuo mies" -- viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui merimieskirstulla vartijoineen -- "kieltäköön sanojeni totuuden, jos voipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin poika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti mukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan murhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki -- sillä mieleni teki nähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen hengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään lapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten takana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? -- Minä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta vuotta -- tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen päivään asti. Pidin heille tekemäni valan -- mutta itseksenipä vannoin, että jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet isänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin valan olen pitänyt, itse olen yksi askel -- hänestä" -- Hatteraickiin viitaten -- "koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin".