Part 36

"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää", vastasi kokenut lakimies, "mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr. Bertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis kelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram, oppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen edesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä mies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin poikaa ja anna hänelle kartanoa."

"Ja mikä sen tekee?" kysyi eversti.

"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo mustalaiset -- mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa -- tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka aikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi kielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin."

"Mikä siis neuvoksi?" kysyi Mannering.

"Meidän täytyy yrittää", vastasi lainoppinut, "niitä todistuksia voidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta ystäväämme kasvattivat. -- Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko, että kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos puhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa menettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on."

"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra", huomautti koulumestari, "luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry Bertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi".

"Luotan siihen minäkin, mr. Sampson", vastasi Pleydell; "mutta meidän täytyy käyttää Hänen välikappaleitansa, ja pelkään kohtaavamme enemmän vaikeuksia niiden hankkimisessa kuin ensin ajattelin. -- Mutta eipä ole heikko sydän koskaan kaunotartansa voittanut -- ja sivumennen sanoen" (syrjään miss Manneringille, Bertramin puhellessa sisarensa kanssa), "tuossapa on teille todistetta Hollannin kunniasta! Kuinka näppäriä nuoria miehiä täytyykään teidän ajatella Leydenin ja Utrechtin valmistavan maailmalle, kun noin säädyllinen ja pulska tulokas ilmestyy Middelburghin kehnoista kouluista?"

"Toden teolla", tokaisi koulumestari kadehtien hollantilaisen opiston mainetta, "toden teolla, mr. Pleydell, tietäkääkin, että minä itse laskin perustan hänen kasvatukselleen".

"Totta kyllä, mestari hyvä", vastasi asianajaja, "sehän epäilemättä selittääkin hänen siron esiintymistapansa -- mutta tuolla tulevat vaununne, eversti. Hyvästi, nuori väki! Miss Julia, säilyttäkää sydämenne paluuseeni asti -- älkää antako minkään vaarantaa etuoikeuttani, minun ollessani _non valens agere_".[67]

Heidän vastaanottonsa Hazlewoodin hovissa oli kylmempää ja muodollisempaa kuin tavallista, sillä yleensä paronetti osotti suurta kunnioitusta eversti Manneringia kohtaan, ja mr. Pleydell oli Sir Robertin vanhoja ystäviä, siitä puhumattakaan että hän oli hyvää sukua ja kaikkialla suuressa arvossa. Mutta nyt hänen sävynsä tuntui kuivakiskoiselta ja väkinäiseltä.

"Minä mielellänikin", hän sanoi, "kelpoittaisin takuun siitä huolimatta, että rikos on suoranaisesti matkaan saatettu, toimeen pantu ja tehty Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan; mutta tuo mies on antanut itsestään väärät henkilötiedot ja on kaikin puolin sitä lajia kulkuria, jollaista ei sovi vapauttaa, laskea irti tai päästää valtoimeksi yhteiskunnan niskaan; ja sen vuoksi --"

"Toivoakseni, Sir Robert Hazlewood", sanoi eversti, "ette aio epäillä sanaani, kun vakuutan teille, että hän palveli minun päällikkyyteni alaisena upseerinkokelaana Intiassa?"

"En millään ehdolla tai muotoa. Mutta te sanotte häntä kokelaaksi; hän taasen väittää, vakuuttaa ja inttää olleensa kapteeni tai johtaneensa eskadroonaa teidän rykmentissänne."

"Hänet ylennettiin sen jälkeen kun minä luovuin päällikkyydestä."

"Mutta onhan teidän täytynyt se kuulla?"

"En ole kuullut. Palasin Intiasta perheasiain takia enkä ole sittemmin ollut kovinkaan kiihkeä kuulemaan erityisiä tietoja rykmentistä. Brownin nimikin on niin yleinen, että olen saattanut nähdä hänen ylennyksensä Virallisessa, kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Mutta hänen päälliköltään kyllä saapuu kirje jo parissa päivässä."

"Mutta minulle kerrotaan ja ilmotetaan, mr. Pleydell", vastasi Sir Robert yhä epäröiden, "että hän ei aio tyytyäkään tuohon Brownin nimeen, vaan pyrkii Bertramina vaatimaan Ellangowanin kartanoa sukuperinnökseen".

"Kas vain, kuka sellaista sanoo?" kysyi asianajaja.

"Tai sanokoon sellaista kuka hyvänsä", tivasi soturi, "onko silti oikeutta pidättää häntä vankina?"

"Hiljaa, eversti", kielsi lakimies; "olen varma siitä, että te, yhtä vähän kuin minäkään, ette suosisi häntä, jos hän osottautuisi petturiksi. Ja ystävien kesken puhuen, kuka teille sen ilmotti, Sir Robert?"

"No, eräs henkilö vain, mr. Pleydell", vastasi paronetti, "joka on erikoisesti ottanut asiakseen tutkia, seuloa ja selvitellä tätä juttua juurtajaksain -- suonette anteeksi, etten häntä lähemmin mainitse".

"Hoo, kuten vain haluatte", vastasi Pleydell. "No, ja hän sanoo --"

"Hän sanoo kattilanpaikkurien, mustalaisten ja muun joutoväen keskuudessa supateltavan, että mainitsemani laatuista suunnitelmaa haudotaan, ja että tuo nuori mies, joka on Ellangowan-vainajan äpärä- eli avioton poika, on keksaistu petturin osaan, kun hän osuu näöltään niin suuresti sukuun."

"Ja oliko sellaista aviotonta poikaa olemassa, Sir Robert?" tiedusti neuvos.

"Oli todellakin, oman ehdottoman tietoni mukaan. Ellangowan toimitti hänet kajuuttipojaksi tai ruudintuojaksi erääseen tullialukseen toimitusmies Bertram-vainajan välityksellä, joka oli hänen sukulaisensa."

"Vai niin, Sir Robert", sanoi lakimies ehättäen puhumaan kärsimättömän soturin edellä, "sepä on tosiaankin uutta. Minä otan tutkiakseni näitä tietoja, ja jos huomaan ne tosiksi, niin emme eversti Mannering ja minä suinkaan puolla miestä. Kun sillävälin olemme kaikin halukkaat pidättämään häntä varalla vastaamaan kaikkiin häntä vastaan nostettaviin kanteisiin, vakuutan teidän menettelevän kerrassaan laittomasti ja joutuvan raskaaseen vastuuseen, jos kieltäydytte ottamasta vastaan takuutamme."

"No, mr. Pleydell", mukautui Sir Robert, joka tunsi neuvoksen mielipiteitten pätevyyden, "koska teidän täytyy parhaiten tietää, ja kun lupaatte luovuttaa miehen --"

"Jos hän osottautuu petturiksi", tokaisi lakimies hiukan pontevasti.

"Niin, aivan -- sillä ehdolla hyväksyn takuunne, vaikka minun täytyy sanoa, että muuan avulias, hyvänsuopa ja kohtelias naapurini, joka on itsekin saanut lainopillisen kasvatuksen, tänä aamuna antoi minulle vihjauksen tai varotuksen sellaista menettelytapaa vastaan. Häneltä minä kuulin, että nuorukainen oli vapautettu ja päässyt irralleen tai oikeammin karannut vankilasta. Mutta mistä saamme jonkun laatimaan takuusitoumuksen?"

"Hei", sanoi neuvos soittaen kelloa, "lähettäkääpä tänne ylös kirjurini, mr. Driver -- mainettani ei haitanne, vaikka itse sanelen kaavan".

Sitoumus laadittiin ja sai allekirjoituksensa, tuomari vahvisti valtuutuksen Brownin laskemisesta vapaalle jalalle, ja vieraat poistuivat.

Kumpainenkin heittäysi omaan soppeensa kyytivaunuissa eikä toviin hiiskunut sanaakaan. Eversti ensimäisenä keskeytti äänettömyyden: "Aiotte siis hyljätä nuorukaisparan heti ensimäisessä ottelussa?"

"Minäkö?" vastasi neuvos; "en hylkää hiuskarvaakaan hänen päästään, vaikka saisin hänen puolestaan ahdistaa niitä ylimpään tuomioistuimeen asti -- mutta mitä olisi hyödyttänyt käydä inttelemään vanhan aasin kanssa ja näyttää hänelle kaikki korttinsa? Paljoa parempi olisi, että hän ilmottaisi kuiskaajalleen Glossinille meidän olevan välinpitämättömiä tai penseitä koko jutussa. Sitä paitsi halusin kurkistaa vastustajien peliin."

"Vai niin!" sanoi soturi. "Näenpä siis juonia käytettävän käräjäin kuten sodankin käynnissä. No, ja mitä pidätte heidän taistelurintamastaan?"

"Nerokas!" arveli Pleydell, "mutta tuntuu epätoivoiselta: he yrittävät keksiä liian viekkaita temppuja -- yleinen vika sellaisissa tapauksissa".

Heidän keskustellessaan vaunut vierivät nopeasti Woodbournea kohti. Matkalla ei sattunut mitään lukijan huomion arvoista, paitsi että he tapasivat nuoren Hazlewoodin, jolle eversti kertoi Bertramin ihmeellisen ilmestymisen. Tämä riemastui uutisesta ja ratsasti edeltäpäin onnittelemaan miss Bertramia niin suurenmoisesta ja odottamattomasta tapauksesta.

Palaammekin Woodbourneen jääneen seurueen luo. Manneringin lähdettyä puheltiin etupäässä Ellangowanin suvun vaiheista, tiluksista ja entisestä mahtavuudesta. "Isieni tornien juurelle minä siis laskin maihin pari päivää takaperin hyvinkin kulkurin asemaan joutuneena?" ihmetteli Bertram. "Sen murenevat harjatornit ja pimentoiset holvikaaret jo silloinkin kiinnittivät mitä syvällisimmin mieltäni ja herättivät muistoja, joita en kyennyt selventämään. Nyt käynkin siellä uudestaan toisin tuntein, luulenpa myös toisin ja paremmin toivein."

"Älä mene sinne nyt", kielsi hänen sisarensa. "Esi-isiemme talossa asustaa nykyään yhtä kavala kuin vaarallinenkin heittiö, jonka viekkaus ja konnuus täydensi onnettoman isämme häviön ja särki hänen sydämensä."

"Sinä lisäät kiihkoani", vastasi veli, "astua tuon kunnottoman eteen juuri hänen itsellensä varustamassa luolassa -- arvelenkin hänet jo nähneeni".

"Mutta teidän täytyy ajatella", huomautti Julia, "jääneenne nyt Lucyn ja minun holhottavaksemme ja olevanne vastuussa meille kaikista liikkeistänne -- muistakaa, etten ole suotta ollut kahtatoista tuntia lakimiehen mielitiettynä, ja minä vakuutan teille, että olisi hulluutta yrittää pistäytyä Ellangowaniin juuri nyt. Korkeintaan voin suostua siihen, että yhdessä kävelemme Woodbournen puistokujan päähän ja sieltä kenties saatamme suosiollisesti teitä eräälle valtamaantien kunnaalle asti. Sieltä voitte viehätyttää silmiänne noiden synkkien tornien etäisellä häämyllä, jotka niin voimakkaasti vaikuttivat myötätuntoiseen mielikuvitukseenne."

Retkeilystä sovittiin tuota pikaa, ja viittoihinsa verhoutuneina läksivät neitoset aiotulle suunnalle kapteeni Bertramin saattamina. Oli miellyttävä talviaamu, ja viileä tuulahdus vain virkisti kauniita kävelijöitä eikä heitä puistatellut. Salainen, vaikka sanoin tulkitsematon ystävyyden side solmi neitoset toisiinsa, ja Bertram maksoi saamaansa mielihyvää takaisin, vuoroin kuunnellessaan tietoja omasta suvustaan, vuoroin kertoessaan seikkailujaan Europassa ja Intiassa. Lucy oli ylpeä veljestään sekä hänen luonnonlaatunsa rohkeuden ja miehekkyyden johdosta että hänen urhean esiintymisensä takia niissä monissa vaaroissa, joita hän oli kokenut. Ja isänsä sanoja pohtiessaan ei Julia voinut olla toivoilematta, että se itsenäinen lujuus, joka hänen isästään oli näyttänyt halvan ja alhaissyntyisen Brownin julkeudelta, saisi Ellangowanin jalosukuisessa perillisessä uljuuden, ylevän ryhdin ja aateluuden sorean sävyn.

He saapuivat viimein maantien korkeimmalle kohdalle, Gibbien ahteeksi nimitetylle pikku ylänteelle tai kunnaalle Ellangowanin tiluksien rajalle -- paikkaan, jota on tässä kertomuksessa useasti mainittu. Sieltä avautui näkyviin kaunis mäkinä ja laaksoina vaihteleva maisema, jota reunustivat luonnolliset metsät. Näiden tähän vuodenaikaan alastomat oksat elvyttivät seudun yleistä väriä tummanpunaisella kajastuksellaan, kun taasen toisin paikoin istutusmetsäin rivit risteilivät katseen edessä, näytellen skotlantilaisten petäjien tumman vehreyden eri vivahduksia. Parin kolmen penikulman päässä karehti Ellangowanin lahdelma länsituulosen henkäilyssä. Rauniolinnan tornit kohosivat korkealle koko ympäristönsä yläpuolelle ja saivat kirkkaampaa väritystä talviauringolta.

"Tuolla", virkkoi Lucy Bertram etäisyyteen viitaten, "tuolla on esivanhempaimme asuinsija. Jumala tietää, rakas veljeni, etten sinulle kaipaa sitä laajaa valtaa, mikä noiden raunioiden herroilla kerrotaan olleen niin kauvan ja toisinaan kovin väärinkin käytettynä. Mutta oi, jospa näkisin sinun omistavan sellaisia jäännöksiä heidän omaisuudestaan, että saavuttaisit kunniallisen itsenäisyyden ja pääsisit ojentamaan kätesi sukumme vanhojen ja puutteenalaisten auteltavien suojelemiseksi, jotka isä-parkamme kuolema --."

"Se on totta, rakkahin Lucy", vastasi Ellangowanin nuori perillinen; "ja toivoakseni ei sellainen tukalien seikkailujeni päättyminen nyt ole epätodenmukainen, taivaan avulla, joka on meitä tähän asti johdattanut, ja näiden hyvien ystävien kannatuksella, jotka heidän oma jalomielinen sydämensä on saanut asettumaan puolelleni. -- Mutta soturina luonnollisestikin katselen melkoisella mielenkiinnolla tuota rapistunutta varustusta; ja jos se juonitteleva roisto, joka nyt on omistajana, rohkenee murenenkaan siitä siirtää --"

Hänet keskeytti Dinmont, joka oli nopeasti lähestynyt heitä tietä pitkin takaa päin: "Kapteeni, kapteeni! teitä kaivataan -- teitä kutsuu tulemaan se, jonka tiedätte."

Ja samassa Meg Merrilies kuin maasta nousten kohosi ahteen alta ja seisoi heidän edessään. "Etsin teitä talosta", hän sanoi, "ja tapasin vain hänet" (Dinmontia osottaen), "mutta te olette oikeassa ja minä väärässä. _Täällä_ meidän piti tavata, juuri tässä paikassa, missä silmäni viimeksi näkivät isänne. Muistakaa lupauksenne ja seuratkaa minua."

53 luku.

WARROCHIN KÄRJESSÄ.

Sir Gawainin keijuismorsian oli häijyn äitipuolensa taikomana luultavasti rujompi ja kuten yleensä sanotaan rumempi kuin Meg Merrilies, mutta varmaankaan ei hänellä ollut sitä ylvästä jylhyyttä, jota jälkimäisen kasvonpiirteisiin heijasti kiihtynyt mielikuvitus, niiden luonnostaankin ollessa mieleen painuvat ja ilmehikkäät, ja joka saman sisäisen lieskan ollessa pontimena ilmeni myöskin naiseksi jättiläismoisen ryhdin liikkeissä. Niinpä eivät Pyöreän pöydän ritarit arvatenkaan suuremmalla kauhulla kavahtaneet vihille ilmestynyttä kuvatusta kuin Lucy Bertram ja Julia Mannering tämän galwaylaisen sibyllan äkillistä esiintymistä Ellangowanin tietörmällä.

"Luojan tähden", sanoi Julia ottaen kukkaronsa esille, "antakaa tuolle kauhistavalle vaimolle jotakin ja käskekää hänen mennä".

"En voi", epäsi Bertram; "en saa loukata häntä".

"Mikä pidättää teitä täällä?" lausui Meg korottaen onton äänensä käreätä ja karmivaa sointua. "Miksi ette tule? Pitääkö hetkenne kutsua teitä kahdesti? Muistatteko valaanne? -- kirkonmenoissa tai markkinoilla, häissä tai hautajaisissa", ja hän nosti luisen etusormensa uhkaavaan asentoon.

Bertram kääntyi säikähtyneihin seuralaisiinsa. "Sallikaa minun hetkeksi poistua; minua sitoo lupaus seuraamaan tätä vaimoa."

"Taivasten tekijä! sidottu mielipuoleen eukkoon?" hämmästyi Julia.

"Tai mustalaiseen, jolla on joukkueensa metsässä valmiina murhaamaan sinut!" hätäili Lucy.

"Tuopa ei ollut Ellangowanin lapsen lailla puhuttua", virkkoi Meg, rypistäen kulmiansa miss Bertramille. "Pahantekijäthän ovat pahan pelkääjiä."

"Lähteä minun täytyy", vakuutti Bertram, "se on ihan välttämätöntä; odottakaa minua tässä viisi minuuttia".

"Viisi minuuttia?" sanoi mustalainen; "viidessä tunnissakaan ette kenties tänne suoriudu".

"Kuuletteko tuon?" esteli Julia; "taivaan tähden, älkää menkö!"

"Täytyy, täytyy -- mr. Dinmont saattaa teidät takaisin taloon."

"Ei", kielsi Meg, "hänen on tultava matkassanne; sitä varten hän on täällä. Hänen on otettava osaa käsin ja sydämin, ja hyvin hänen sietääkin, sillä hänen riitansa suoriminen olisi voinut käydä teille kalliiksi."

"Se on totta, matami, on kerrassaan", vastasi vakaa lampuoti; "ja ennen kuin käännyn takaisin kapteenin sivulla, osotankin sen säilyneen muistissani".

"Oi, niin!" huudahtivat molemmat neitoset yhtaikaa, "ottakaa mr. Dinmont mukaan, jos tuota outoa kutsua on noudatettava".

"Noudatettava sitä on kaikella muotoa", vastasi Bertram, "mutta näettehän nyt olevani turvallisesti vartioittu. Hyvästi vähäksi aikaa; menkää kotiin niin joutuin kuin voitte."

Hän puristi sisarensa kättä ja katseillaan hyvästeli vielä hellemmin Juliaa. Hämmästyksen ja pelon miltei tyrmistyttäneinä seurasivat neitoset jännittynein katsein Bertramin ja hänen kumppaninsa sekä eriskummallisen oppaansa kulkua. Viimeksi mainitun pitkä vartalo liikkui talvisen nummen yli niin nopein, pitkin ja vakain askelin, että hän pikemmin näytti lipuvan kuin kävelevän. Bertram ja Dinmont, kookkaita miehiä molemmat, olivat näköjään tuskin hänen mittaisiansa hänen pitemmän pukunsa ja korkean päähineensä takia. Hän asteli suoraan yli kedon, poikkeamatta mutkittelevalle polulle, jonka avulla jalankulkijat karttelivat epätasaisuuksia ja eri suuntiin juoksevia pikku puroja. Pienenevät varjot siten useasti katosivat näkyvistä, painuessaan tuollaisiin notkopaikkoihin, ja taas kohosivat esille. Oli ikäänkuin jotakin pelottavaa ja aaveellista hänen kiireisessä ja polvekkeettomassa kulussaan, joka ei vähääkään välittänyt matkamiehen suuntaa tavallisesti poikkeennuttavista esteistä. Hänen etenemisensä oli yhtä suoraa ja lähes yhtä nopeaakin kuin ilmassa liitävän linnun. Vihdoin he saapuivat siihen luonnollisen metsän tiheikköön, joka ulottui kedon laidalta Derncleughin rotkolle ja purolle asti, ja katosivat sinne.

"Tämä on kerrassaan eriskummallista", sanoi Lucy tovin äänettömyyden jälkeen kumppaniinsa kääntyen; "mitä voi hänellä olla tekemistä tuon vanhan akan kanssa?"

"Se on kovin pelottavaa", vastasi Julia, "ja melkein muistuttaa mieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja pahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä lumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään. Mitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa, jotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen käskyjään?"

"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta", huomautti Lucy, "sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia, jonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti ylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa hänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan -- kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti harkita, mitä on tehtävä."

Nojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja sekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat puistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin. He hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi mielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.

"Eversti saapuu piammiten", hän sanoi; "minä nelistin edellä tervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä perheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla esitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta ojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni."

"Hän läksi vastikään luotamme", selitti Lucy, "ja tavalla, joka on meitä paljon säikyttänyt".

Juuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten kohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin. Viipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.

"Meg Merrilies taaskin!" ihmetteli eversti. "Hän on kyllä peräti salaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä Bertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän tietoomme."

"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön", päivitteli neuvos; "miksei hän anna asiain kehittyä tolallaan, _prout de lege_, vaan tahtoo aina ehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään heidän olevan menossa Ellangowanin maalle -- ja tuo Glossinin roisto on meille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo Liddesdale riittäisi vartioksi."

"Jos sallitte", huomautti Hazlewood, "niin minäpä hyvin mielelläni ratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin tunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun nähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole näköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa."

"Toden totta", huomautti Pleydell syrjään, "ollakseen muutamia vuosia takaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta Hazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain nimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä tämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että hänen kätyrinsä. -- No, menkäähän vain, poikaseni -- tirkistelkää -- tähystelkää -- tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai hyvin luultavasti Warrochin metsässä."

Hazlewood käänsi ratsunsa. "Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood", huusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja nelisti pois.

Palaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat salaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon ja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei kertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui heidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta tippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia lauselmia kuin: "Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan -- kulmakiven laskemiseksi -- ja enkö häntä varottanut? Sanoin hänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää ollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin -- silti pysyin aikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin -- säilytin sen vieraalla maalla; suomittiin -- leimattiin polttomerkillä -- mutta päätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on hetki tullut."

"Kapteeni", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, "ettei hän vain olisi aaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai muiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä _on_ olentoja sellaisiakin."

"Älkää olko peloissanne, ystävä", kuiskasi Bertram vastaan.

"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään", vakuutti vankka maalainen, "olipa hän velho tai paholainen -- yhtä kaikki Dandie Dinmontille".

"Vaiti, isäntä", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; "tässäkö muka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?"

"Mutta, muori hyvä", huomautti Bertram, "kuten minä en vähimmälläkään tavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen saanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun -- haluaisin tietää, minne meitä viette".

"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram", sanoi sibylla. "Vannoin ettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni koskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää takaisin ja menettäkää se -- siinä kaikki sanottavani".

"Näyttäkäähän sitten tietä", vastasi Bertram; "en enää kysele."

He laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli viimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion juurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi maata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti äskeisen kaivamisen jälkiä. "Tässä lepää yksi", hän virkahti; "kenties hän piakkoin saapi naapureita".

Hän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa ilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä pystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen tapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin: