Part 35

"Niinpä niin, mutta palkkiostaan kieltäytyessään teidän arvoisuutenne hylkäsi jutunkin, niin että kyllä minä en vain enää teitä lauvantai-iltoina vaivaa -- mutta piti sanomani, että matkassani on massissa jonkun verran kultaa, joka on kuin kapteenin omaa, sillä sinä me olemme Ailie ja minä sitä jo entuudestaan pitäneet."

"Ei, ei, Liddesdale -- ei ole tarvis, ei vähääkään tarvis -- pidä rahasi kartuttaaksesi laumojasi."

"Kartuttaakseniko laumojani? Mr. Pleydell, teidän arvoisuutenne tuntee paljon asioita, mutta ettepä tunne Kaarlolaa -- se on jo niin täyteen varustettu, että voimme siitä vuotuisesti kuudensadan naulan paikkeille myydäkin, lihoineen vuotineen -- ei, ei."

"No ettekö voi ottaa toista tilaa?"

"Enpä tiedä -- herttua ei ole oikein halullinen antamaan tiluksia vuokralle, eikä hän saa luonnoltaan häädetyksi entisiäkään alustalaisia; enkäpä minä itsekään mielelläni kiertelisi antamassa tietoja ja korotuttamassa naapurieni vuokria."

"Mitä, etkö sille dawstonilaisellekaan naapurillesi?"

"Jaakolleko? Enhän toki; hän on uppiniskainen jukuri ja kinaileva rajoistaan, joista jo olemme moniaan kerran joutuneet käsirysyyn; mutta lempo minut vieköön, jos Dawstonin Jaakollekaan vääryyttä tekisin."

"Sinä olet kelpo mies", sanoi asianajaja; "käyhän levolle. Takaanpa nukkuvasikin sikeämmin kuin moni mies, joka heittää yltään kirjaillun samettitakin ja pistää kultaompeleisen yömyssyn päähänsä. -- Eversti, näen kadonneen lampaamme saaneen kaiken huomionne. Mutta Barnesin täytyy herättää minut kello seitsemältä aamulla, sillä minun palvelijani on unelias nahjus; ja arvaanpa kirjurilleni, Driverille, Clarencen kohtalon koituneen[63] ja hänen jo hukkuneen aamilliseen oluttanne, sillä mrs. Allan lupasi tehdä hänen olonsa mukavaksi ja on kyllä pian havainnut, mitä hän siitä sitoumuksesta odottaa. Hyvää yötä, eversti -- hyvää yötä, mestari Sampson -- hyvää yötä, Dinmont suoramielinen -- hyvää yötä, viimeiseksi kaikista, uusi päämies Bertramien, Mac-Dingawaiein, Knarthien, Arthien, Godfreyien, Dennisien ja Rolandien sekä, viimeisenä ja rakkaimpana nimityksenä, Ellangowanin maitten ja parooniuden käytännön ja tulojen perillinen squire Lewis Bertramin perintösäännön alaisena jälkeläisenä suoraan alenevassa polvessa."

Niin sanoen vanha herra otti kynttilänsä ja läksi huoneesta; seurue hajaantui, koulumestarin vielä kerran syleiltyä "pikku Harry Bertramiaan", joksi hän yhä nimitti kuuden jalan mittaista nuorta soturia.

51 luku.

RAUHAA JA RAKKAUTTA.

Edellisenä iltana määräämällänsä hetkellä istui uupumaton lakimies kelpo takkatulen ja kahden vahakynttilän ääressä, samettilakki päässään ja koruompeleinen silkkinen yönuttu yllään, puuhakkaasti järjestellen muistiinpanojaan Frank Kennedyn murhan todistuskappaleista ja vihjeistä. Oli myös lähetetty pikaviesti kutsumaan mr. Mac-Morlania saapuville Woodbourneen tärkeälle asialle niin joutuin kuin mahdollista. Dinmont ei pitänyt kiirettä nousemisellaan, edellisen illan tapauksista väsyksissään ollen ja huomaten Woodbournen mukavuudet paljoa miellyttävämmiksi kuin Mac-Guffogin. Bertram olisi kärsimättömyydessään saattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, mutta eversti Mannering oli vihjannut aikovansa pistäytyä hänen huoneeseensa aamulla, joten hän ei tahtonut poistua sieltä. Ennen tätä käyntiä oli hän pukeutunut, kun Barnes herransa määräyksestä oli varustanut hänelle kaikkea tarpeellista vaatetavaraa, ja odotti nyt jännittyneenä isäntänsä lupaamaa puhuttelua.

Pian ilmotti kevyt naputus everstin, ja miehet puhelivat kahden kesken kauvan ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kumpainenkin kuitenkin salasi toiseltaan yhden seikan. Mannering ei saanut ilmaistuksi tähtientietäjä-ennustustaan, ja helposti käsitettävistä syistä ei Bertram antanut ilmi rakkaussuhdettansa Juliaan. Muuten oli heidän haastelunsa kaikin puolin avointa ja molemmille mieluista, ja läheni lopuksi everstin puolelta sydämellisyyttäkin. Bertram huolellisesti mukaannutti oman esiintymisensä isäntänsä sävyyn ja tuntui pikemmin kiitollisuudella ja mielihyvällä ottavan vastaan hänen ystävällisyytensä kuin tavottelevan sitä miellyttelyllä.

Miss Bertram oli aamiaishuoneessa, kun Sampson laaposti sisälle kasvot pelkkää hymyä säihkyvinä. Näin harvinainen ilmiö sai Lucyn ensin arvelemaan, että joku oli puijannut häntä kujeella, joka oli hänet saattanut hurmaannuksiin. Istuttuaan jonkun aikaa silmiään kieritellen ja suu avoinna ällistellen hän viimein alotti:

"Ja mitä ajattelette hänestä, miss Lucy?"

"Ajattelen kenestä, mr. Sampson?" kysyi nuori neiti.

"Har -- ei -- hänestä, tiedättehän?" kysyi jälleen koulumestari.

"Tiedänkö?" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen tarkotustaan.

"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana kyytivaunuissa -- hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia -- ha, ha, ho!" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.

"Tosiaankin, mr. Sampson", sanoi hänen oppilaansa, "olette valinnut oudon aiheen iloisuudellenne -- minä en ajattele miehestä mitään; toivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse peljätä sen uusiintuvan".

"Tapaturmainen! ho, ho, ha!" hirnahti jälleen Sampson.

"Toden totta, mr. Sampson", huomautti Lucy hiukan nyreissään, "tepä olette harvinaisen hilpeä tänä aamuna".

"Olen kuin olenkin! ha, ha, ho! suk-ke-laa -- ho, ho, ha!"

"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir", jatkoi nuori neiti, "että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni sen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi".

"Sen saattekin tietää, miss Lucy", vastasi Abel-poloinen. "Muistatteko veljeänne?"

"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin te, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin."

"Niin oikein, aivan oikein", vastasi koulumestari muiston synkistämänä; "olin kummallisen unohtavainen -- niin, niin -- totta peräti -- mutta arvoisan isänne muistatte?"

"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä kun --"

"Niin oikein, aivan oikein -- niin, totta peräti", vastasi koulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi tyrskinäksi, "minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen vallitessa -- mutta katsokaahan luota nuorta miestä!" Bertram astui huoneeseen tällä hetkellä. "Niin, katselkaa häntä tarkoin -- hän on isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat vanhempanne -- oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!"

"Todellakin isäni kasvot ja ryhti", sopersi Lucy vaaleten. Bertram kiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen sitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja pelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin koulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. "Rukoilen teitä sanomaan minulle, mr. Sampson", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta juhlallisella äänellä, "onko tämä veljeni?"

"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin tuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!"

"Ja tämä on sisareni?" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden valtaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan viihdyteltäväänsä vailla.

"On! on! Hän on miss Lucy Bertram", äännähteli Sampson, "jonka saatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen ranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon -- perehtyneen puhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä tavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon -- puhumattakaan hänen kyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle ansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan emännöitsijän -- enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia saavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä lisäksi kovin sukkelan neidin -- miss Julia Manneringin -- ohjaukset eivät vähäisessä määrässä ole edistäneet -- _suum cuique tribuito_".[65]

"Sinä siis", sanoi Bertram sisarelleen, "olet kaikki mitä minulle on jäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering selitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että tapaisin sisareni täällä."

"Sen", huomautti Lucy, "hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on ystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä sairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan onnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään".

"Jumala häntä siitä siunatkoon!" lausui Bertram, pudistaen koulumestarin kättä; "hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt hänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä säilyneenä".

"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni", toivotti Sampson; "ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto olisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle".

"Mutta rohkenenpa toivoa", virkkoi Bertram, "että saamme kaikin nähdä parempia päiviä. Kaikki kärsimämme korvautuu, koska taivas on minulle toimittanut keinoja ja ystäviä oikeuteni saattamiseksi voimaan."

"Ystäviäpä todella!" säesti koulumestari, "ja Hänen lähettämiään, kuten oikein sanotte, jota minä aikaisin opetin teidät muistamaan kaiken hyvän antajana. On suuri eversti Mannering Itä-Intiasta, soturi hamasta syntymästään, mutta ei vähemmin syvällisesti oppinut mies, kun hänen vaillinaisia opiskelutilaisuuksiansa ajattelee. On lisäksi suuri asianajaja mr. Pleydell, joka hänkin on syvällisesti oppinut mies, vaikka laskeutuukin opin arvolle sopimattomiin turhuuksiin. On niinikään mr. Andrew Dinmont, jonka en tiedä suurtakaan oppia omaavan, mutta vanhan ajan patriarkkain tavoin hän on taitava siinä, mikä koskee katraita ja laumoja. Lopuksipa olen minäkin, jonka tilaisuudet opin uralla kulkemiseen, ollen suuremmat kuin edellä sanottujen arvoisain henkilöiden, eivät ole, jos minun sopii sanoa, jääneet minulta sikseen, mikäli kehnot lahjani ovat suoneet minun niistä hyötyä. Totisesti, pikku Harry, täytyykin meidän joutuin palata opintoihimme. Minä alotan alkuperusteista -- niin, minä kohennan kasvatuksesi kunnolliseksi aina englannin kieliopin oikeasta tiedosta hamaan hepreaankin tai kaldeaan saakka."

Lukija huomannee Sampsonin tällä kertaa suunnattomasti runsassanaisemmaksi kuin tähän asti on ilmennyt. Syynä oli se, että hänen oppilaansa palattua pyrkivät hänen ajatuksensa heti takaisin alkuperäiseen lähtökohtaan, ja hänellä oli sekaannuksissaan mitä innokkain halu ryhtyä jälleen tavauttamaan ja luettamaan nuorta Bertramia. Tämä oli sitä naurettavampaa, kun hän ei Lucyyn nähden omaksunut mitään sellaista holhousvaltaa. Mutta jälkimäinen olikin varttunut hänen katsantonsa alaisena ja vähitellen vapautunut hänen vaaliskelustaan, mikäli oli vuosia vierryt ja tytölle tietoja kertynyt, samalla kun koulumestari oli vaistomaisesti tajunnut oman epätapaisuutensa sievän käytöksen kannalta katsoen. Mutta Harrya hän aluksi useimmiten johtui ajattelemaan jokseenkin siltä kannalta, jolle oli hänet jättänyt.

Samoista elpyvän arvovallan tunteista hän viehtyi hänelle ylenpalttiseen puheliaisuuteen, ja kuten ihmiset harvoin tavallisuuttansa runsaammin puhelevat itseänsä paljastamalta, antoi hänkin puhuttelemiensa selvästi ymmärtää, että joskin hän umpimähkään alistui melkein kenen tahansa mielipiteisiin ja käskyihin, mikäli nämä suvaitsivat sellaisia antaa, niin se tapahtui siinä sisällisessä vakuutuksessa, että opin uralla hän oli verrattomasti ylempänä kuin he kaikki yhteensä. Tällähaavaa se vihjaus kuitenkin sattui tarkkaamattomiin korviin, sillä sisar ja veli olivat liiaksi innostuneet kyselemään ja kuulemaan entisistä oloistaan tietoja, paljoakaan seuratakseen arvoisan koulumestarin haastelua.

Bertramin luota läksi eversti Mannering Julian pukuhuoneeseen ja lähetti pois hänen seuranaisensa. "Isä hyvä", virkkoi tytär hänen tullessaan, "olette unohtanut viimeöisen valvomisemme ja tuskin myöntänyt minulle aikaa hiusteni suorimiseen, vaikka teidän täytyi huomata, kuinka ne nousivat pystyyn ihme-ilmestyksistä".

"Tällä kertaa on minulla asiaa pääsi sisustalle, Julia; ulkopuolen palautan tuotapikaa mrs. Mincingisi hoivaan."

"Hyväinen aika, isä", vastasi miss Mannering, "ajatelkaahan, kuinka sekaannuksissa ovat kaikki aatokseni, ja tekö ne kiireen kautta suorisitte! Jos Mincing menettelisi omassa osassaan samaten, niin hän repisi puolet tukkaa päästäni."

"Sanokin siis", huomautti eversti, "missä sekaannus on, niin koetan sen suoriinnuttaa kaikella hellävaraisuudella".

"Oi, kaikkialla", tuskaili neitonen, "kaikki on unen tuoksinaa".

"No, koetanpahan sitä sentään selvennellä." Hän antoi Bertramin vaiheista ja tulevaisuudentoiveista lyhyen selostuksen, jota Julia kuunteli huonosti salautuvalla jännityksellä. "No", lopetti hänen isänsä, "valaisiko se aatoksiasi asiasta?"

"Hämmensi entistä pahemmin, isä hyvä", sanoi Julia. "Ilmestyy tuollainen nuori mies Intiasta, oltuaan kuolleeksi luultuna, kuin suuri retkeilijä Abulfuaris sisarensa Canzaden ja toimellisen veljensä Hurin luokse. Vertaukseni ontunee hiukan -- Canzade oli hänen vaimonsa -- mutta Lucy esittäköön toista ja koulumestari toista. Ja sitten esiytyy tuo vilkas skotlantilaisen lakimiehen hulluttelija kuin murhenäytelmän lopussa ivailus. -- Ja kuinka hupaista onkaan, jos Lucy saa omaisuutensa takaisin!"

"Minäpä arvelen", huomautti eversti, "jutun salaperäisimmäksi ilmiöksi sitä, että miss Julia Mannering, jonka on täytynyt tietää, mitä mielen ahdistusta hänen isänsä on tuntenut nuoren Brownin eli siis Bertramin kohtalosta, on tavannut hänet Hazlewoodin tapaturman sattuessa eikä kuitenkaan ole sanaakaan hiiskunut isälleen, vaan antanut etsiskellä nuorta miestä epäiltävänä pahantekijänä ja salamurhan yrittäjänä".

Julia oli hätäisesti kerännyt kaiken rohkeutensa kohdatakseen isänsä puhuttelua, mutta ei nyt kyennytkään reipastautumaan; hän painoi äänetönnä päänsä alas, turhaan yritettyään änkätä, ettei hän kohdatessaan muistanut Brownia.

"Ei vastausta! -- No, Julia", pitkitti hänen isänsä vakavasti, mutta lempeästi, "salli minun kysyä sinulta, sen ainoanko kerran olet nähnyt Brownin hänen palattuaan Intiasta? -- Ei vieläkään vastausta. Minun täytyy siis tietenkin otaksua, että kerta _ei_ ollut ensimäinen. -- Yhäti vastaamatta. Julia Mannering, olepas hyvä ja vastaa minulle -- tämäkö nuori mies se tuli ikkunasi alle puhelemaan kanssasi sinun asuessasi Mervyn Hallissa? Julia -- minä käsken -- minä pyydän sinua olemaan suora."

Miss Mannering kohotti päätänsä. "Minä olen ollut, isä -- olen kai vieläkin hyvin hupsu -- ja sitä tukalampi minun kenties on teidän läsnäollessanne kohdata tuota herrasmiestä, joka on ollut ainakin osallisena hupsuuteeni, vaikkeikaan ihan sen aiheuttajana." --. Hän vaikeni lyhyeen.

"Onko minun siis käsitettävä", kysyi Mannering, "että hän oli serenaadin antajana Mervyn Hallissa?"

Sanantavassa sointui jotakin rohkaisevaa Julialle. "Hän se todellakin oli, isä; ja jos olen kovin väärässä, kuten olen useasti ajatellut, niin on minulla puolustustakin."

"Ja mikä se on?" vastasi eversti, puhuen nopeaan ja hieman tylysti.

"En rohkene sitä nimetä, sir -- mutta --" Hän avasi pienen lippaan ja pisti muutamia kirjeitä hänen käteensä; "annan teille nämä, nähdäksenne miten tämä suhde alkoi ja kuka sitä edisti."

Mannering vei käärön ikkunan ääreen -- hänen ylpeytensä epäsi etäämmäksi vetäytymisen -- ja vilkaisi kirjeitä sieltä täältä, epävakaisin silmin ja kuohuvin tuntein. Mutta stoalaisuus tuli kuitenkin ajoissa hänen avukseen, tuo viisaustiede, joka ylpeydestä versoen kuitenkin usein kantaa hyveen hedelmiä. Hän palasi tyttärensä luo niin lujamielisen näköisenä kuin tunteiltaan sai tekeytyneeksi.

"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden kirjeiden vilkaisusta -- olet totellut ainakin toista vanhemmistasi. Omaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet olkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' -- En milloinkaan toru sinua entisestä luottamuksesi puutteesta -- arvostele sinä vastaisia aikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene ollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet -- ne eivät ole olleet minun silmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin olen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko nyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?"

"Voi rakas, jalomielinen isäni", sanoi Julia hänen syliinsä heittäytyen, "miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?"

"Ei siitä sen enempää, Julia", lausui eversti; "molemmatkin siedämme saada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja luottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä, niin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä. On kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo on mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen luottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään rakastaa."

"Oi, ei vaaraa -- ei pelkoa siitä!" vastasi Julia; "kunhan minulla vain on teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin ankaraa, etten sitä seuraisi".

"No, rakkaani", suudellen häntä otsalle, "emmepä luullakseni pane sinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren herran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen kirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen hetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin silmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram haluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti tekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin tahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet ja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet -- myöskin ilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi. En minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka sellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla kuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen, olkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan toista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen esi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa lippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin tantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni, mutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin valitettavasti turvautua vain _toiseen_ vanhemmistasi, pyydän sinua täyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta, jonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun sydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi."

Puheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien esi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli omiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa sydäntä. "Ei, isä rakas", hän sanoi kätensä ojentaen, "uskokaa vakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja kaikista vastaisista väleistäni Browniin -- tarkotan Bertramiin, ja että minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne. Saanko kysyä -- jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?"

"Jää kyllä", sanoi eversti, "siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen suotavaksi".

"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa jotakin selitystä, miksi peruutan -- minun täytynee se siksi sanoa -- rohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen."

"Minä edellytän, Julia", vastasi Mannering, "että hän pitää kunniassa kotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle tehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla saattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet käsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu."

"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti toteltavan."

"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni" -- suudellen häntä -- "tarkottaa omaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme aamiaiselle."

52 luku.

MEG KUTSUU.

Niiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen huonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme kohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta, joka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa, nauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla vahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman isoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän kykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja Barnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.

Todellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa rattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen painosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään kysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä. Bertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin silmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan jälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja Hazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on luonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä hetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies kyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään harvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin mieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia -- katseli Lucya -- ynähteli -- kikerteli -- viuruili -- teki kaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan -- kaatoi kaiken kerman (ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen -- heitti teekupillisensa rippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla kupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa, mutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen viisaustieteelleen kunniaksi.

Everstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. "Toden totta, hyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen."

"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja", vastasi koulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.

"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan pahaa, eikä Plato. -- Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta."

Se oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat tervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien häiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden tutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.

"Mitä on nyt tehtävä, neuvos?" kysyi eversti Pleydelliltä.

"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan", puheli asianajaja, "joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun neuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme tässä on saatava _sui juris_[66] -- tällähaavaa hän on karannut vanki; lailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä _rectus in curia_,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi, eversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei ole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle jalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. -- suokoon hän anteeksi -- Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen välttämättömyyden."

"Kaikesta sydämestäni", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi tarvittavat määräykset. "Ja mikä on seuraavana tehtävänä?"

"Meidän on saatava käsiimme Mac-Morlan ja etsiskeltävä lisää todisteita."

"Todisteitako!" kummeksui eversti. "Asiahan on päivän selvä; tässä ovat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla tunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa kaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta tarvitaan vakaumuksen saamiseksi?"