Part 32

Sitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme lähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen suositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä omia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien suunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että hän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei kyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea Lang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki joen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin valtamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen rakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin se kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja viistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka alueen yksinäisen viehätyksen.

Neuvojan todellisena harrastuksena oli saada silta rakennetuksi mahdollisimman lähelle erästä omaa tilustansa, mutta tyhjään siten menivät hänen kaikki ponnistuksensa nuoren Hazlewoodin huomion kiinnittämiseksi, kunnes hän tuli maininneeksi, että ehdotettua suuntaa suosi "tuo Glossinin mokoma", joka yritteli päästä johtoon piirikunnassaan. Siinä silmänräpäyksessä kävi nuori Hazlewood tarkkaavaiseksi ja osotti hyvää harrastusta; varmistuttuaan siitä, mitä suunnitelmaa Glossin puolsi, hän vakuutti isännälleen, ettei olisi hänen vikansa, jollei hänen isänsä kannattaisi mitä tahansa muuta kuin sitä. Mutta näihin eri keskeytyksiin meni aamu. Hazlewood pääsi ratsaille ainakin kolmea tuntia myöhemmin kuin oli aikonut, ja sadatellen hienoja rouvia, narttuja, penikoita ja parlamentin tielakeja näki hän myöhästyneensä yli sen ajan, jota voi pitää soveliaana vieraskäynnille Woodbournessa.

Hän oli sen vuoksi sivuuttanut tien käänteen, joka vei everstin asunnolle, virkistäen mieltänsä vain katselemalla etäältä sinistä sauhua, joka kierteli talvisen illan valjulle taivaalle. Silloin hän oli näkevinään koulumestarin tulevan metsästä jalkapolkua myöten taloon päin. Hän huusi perään, mutta turhaan, sillä tämä herrasmies, joka ei koskaankaan ollut kaikkein herkimpiä ulkonaisille vaikutteille, oli juuri sillä hetkellä eronnut Meg Merriliesistä ja pohti parhaillaan liian syvällisesti hänen ennustuksiaan, ottaakseen kuullaksensa Hazlewoodin huhuilua. Tämän oli siis annettava hänen mennä menojaan, kyselemättä nuorten neitien vointia tai mitään muutakaan urkkimatta, mihin olisi hyvin käyden voinut saada vastauksen, jossa olisi miss Bertramin nimeä mainittu.

Mitään syytä ei nyt enää ollut kiirehtimiseen, ja höllentäen ohjakset hevosen kaulalle antoi hän elukan omin valloin nousta jyrkkää hiekkaista latua kahden korkean äyrään välitse, jotka melkoisen korkealle kohoten antoivat laeltaan laajan näköalan ympäristöön. Mutta kaukanapa oli Hazlewoodista halu luoda katseensa eteenpäin maisemaan, jolla oli puolellaan se suositus, että suuri osa siitä oli hänen isänsä omaisuutta ja välttämättömästi joutuisi hänen omakseen. Päin vastoin kääntyi hänen päänsä vieläkin takaisin Woodbournen savutorvia kohden, vaikka hänen ratsunsa jokainen askel teki sinne tähystelyn yhä työläämmäksi.

Hänet herätti äkkiä syvästä mietiskelystään ääni, joka oli naisekkaaksi liian käreä, mutta miehiseksi liian kimakka: "Mikä on teitä niin pitkään viivyttänyt taipaleella? Pitääkö muiden ihmisten tehdä teidän työnne?"

Hän katsahti eteensä. Puhuja oli hyvin pitkä nainen; pään ympäri oli kiedottu iso huivi, jonka alta harmahtava tukka tunkeusi suortuvina; hänellä oli yllään pitkä punainen kauhtana ja kädessään kärkipää sauva -- sanalla sanoen, hän oli Meg Merrilies. Hazlewood ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä merkillistä olentoa; hän veti ohjaksensa kireälle ilmestystä hämmästyen ja seisahdutti äkkiä.

"Luulisin", pitkitti vaimo, "että ne, jotka Ellangowanin suvun asioita harrastavat, eivät tän'yönä nukkuisi. Kolme miestä on teitä etsiskellyt, ja te olette menossa vuoteeseenne nukkumaan -- luuletteko että, jos poikalapsi kaatuu, sisar siitä kostuu? Ei, ei!"

"En teitä ymmärrä, hyvä vaimo", vastasi Hazlewood. "Jos puhutte miss -- tarkotan kenestäkään Ellangowanin entisen suvun jäsenestä, niin sanokaa, mitä palvelusta voin toimittaa."

"Ellangowanin entisen suvun?" vastasi toinen hyvin kiivaasti; "Ellangowanin _entisen_ suvun! Ja milloin on koskaan ollut tai on tulevaisinakaan aikoina Ellangowanin sukua muun nimellistä kuin urheiden Bertramien uljaan nimen kantajia?"

"Mutta mitä tarkotatte, hyvä vaimo?"

"Minä en ole mikään hyvä vaimo -- koko maakunta tietää minut pahaksi kylläkin, ja sekä muut että minä saatamme suurestikin säälitellä, etten ole tämän parempi. Mutta minä kykenen tekemään mitä hyvät naiset eivät voi eivätkä uskalla. Minä kykenen sellaiseen, mikä hyytäisi niiden veren, jotka ovat siistien seinien sisällä kasvatettuja pelkkään lasten lellittelyyn ja liekutteluun. Kuulkaahan -- Portanferryn tullihuoneelta on vartio siirretty Hazlewoodin hoviin isänne määräyksestä, hän kun luulee salakuljettajien yöllä hyökkäävän taloonsa. Mutta kukaan ei aio hänen taloonsa kajota; hänessä on hyvää verta ja aatelisverta -- hänen itsensä vuoksi en hänestä paljoakaan sano, mutta ei kukaan pidä häntä puuttumisen arvoisena. Lähettäkää ratsumiehet takaisin vartiopaikalleen, sievästi ja hiljaisesti, niin näette, eivätkö ne saa yön mittaan työtä. Saavat kuin saavatkin -- pyssyt paukkuvat ja miekat välkkyvät kirkkaalla kuutamolla."

"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?" huudahti nuori Hazlewood; "sananne ja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on puheessanne omituista yhtäjaksoisuutta".

"Minä en ole hullu!" vakuutti mustalainen; "minut on teljetty tyrmään hulluna -- piesty hulluna -- karkotettu hulluna -- mutta hullu minä en ole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä vastaan, joka teitä haavotti?"

"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina olen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin hänelle itselleenkin."

"Niinpä tehkääkin kuten käsken", vastasi Meg Merrilies, "niin teette hänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä jos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä ruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä -- mutta yksi on kaikkien yläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn takaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa." Ja hän katosi tavallisella joutuisuudellaan.

Näyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä hurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä voimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli hillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle mielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei soveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin kiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän, ja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa kuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla hänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin. Varmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen äkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä vauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle saapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.

Kolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä, suitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä sotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla pitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi eräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.

Portanferrystä.

Olivatko jättäneet sinne mitään vartiota?

Eivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty puolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.

Charles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään häntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti vastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta päättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy uskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia, mustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä tehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.

"Ja mikä, isä hyvä", huomautti hänen poikansa, "kääntäisi moisten henkilöiden raivon meitä vastaan enemmän kuin millekään muulle suunalle?"

"Minä jokseenkin ajattelisin, luulisin ja arvelisin, sir", vastasi Sir Robert, "kaikella kunnioituksellakin sinun viisauttasi ja kokemustasi kohtaan, että näissä oloissa ja vaiheissa moisten henkilöiden kosto kohdistuu tai suuntautuu arvoltaan, lahjoiltaan, synnyltään ja asemaltaan vaikutusvaltaisimpiin ja etevimpiin, jotka ovat ehkäisseet, vastustaneet ja vaikeuttaneet heidän luvattomia, laittomia ja rikollisia toimiaan ja tekojaan."

Isänsä heikkouden tuntien vastasi nuori Hazlewood, ettei hänen kummastelunsa syynä ollut minkä Sir Robert siksi arveli. Hän ainoastaan ihmetteli, että heidän pitikään ajatella hyökkäystä taloon, jossa oli niin paljon palvelijoita ja missä oli merkinannolla vankka apujoukko saatavana ympäristöltä alustalaisten keskuudesta. Hän lisäsi suuresti epäilevänsä, tokko perheen maine olisi jossakin määrin kärsimättä siitä, että sotamiehet oli kutsuttu velvollisuutensa toimituksesta tullihuoneelta suojelemaan heitä, ikäänkuin eivät he olisi kyllin voimakkaat puolustautumaan missä tahansa tavallisessa tapauksessa. Vihjasipa hän, että jos heidän huonekuntansa vihamiehet sitte huomaisivatkin varokeinoon ryhdytyksi tarpeettomasti, ei heidän ivailustaan loppuakaan tulisi.

Sir Robert Hazlewood joutui hiukan ymmälle tästä viittauksesta, sillä hän vihasi ja pelkäsi pilaa sydämensä pohjasta kuten useimmatkin hidasälyiset ihmiset. Hän suoristi ryhtiään ja katseli mahtipontisen hämillisenä, kuin ollen halveksivinaan yleistä mielipidettä, jota hän toden teolla kammosi.

"Olisin todella luullut", puheli hän, "että se vaurio, joka jo oli tähdätty huonekuntaani vastaan sinun vioittamisellasi joka olet Hazlewood-suvun läheisin perillinen ja edustaja minun jälkeeni -- olisin luullut ja ajatellut, sanon, että tämä olisi kansan kunnioitettavamman ja isomman osan silmissä riittävästi oikeuttanut minut ryhtymään sellaisiin varokeinoihin, jotka ovat omiaan ehkäisemään ja estämään väkivallan uudistumista".

"Todellakin, isä", huomautti Charles, "täytyy minun muistuttaa teille, mitä jo usein olen sanonut: olen varma siitä, että pyssy laukesi vahingossa".

"Sir, se ei lauennut vahingossa", tokaisi hänen isänsä suuttuneesti; "mutta sinä tahdot olla vanhempiasi viisaampi".

"Mutta, isä", vastasi Hazlewood, "minua niin likeisesti koskevassa --"

"Sir, se ei koske sinua paitsi peräti toisarvoisessa määrässä -- se on, se ei koske sinua huikentelevaa nuorukaista, jonka mielihaluja on isäänsä vastaan väittäminen, vaan se koskee kuntaa, sir, ja piirikuntaa, sir, ja yleisöä, sir, ja Skotlannin kuningaskuntaa, mikäli Hazlewood-suvun etu, sir, joutuu vaaraan, uhatuksi ja vahingolle alttiiksi sinun kauttasi, tähtesi ja takiasi, sir. Ja mies istuu koreasti tyrmässä, ja mr. Glossin ajattelee --"

"Mr. Glossin, sir?"

"Niin, sir, se herrasmies, joka on ostanut Ellangowanin -- tiedäthän kai, ketä tarkotan?"

"Kyllä, sir", vastasi nuori mies, "mutta tuskinpa olisin odottanut teidän vetoavan sellaiseen arvohenkilöön. Tuonhan miehen tietää koko maailma halpamaiseksi, kehnoksi koukuttelijaksi, ja epäilen hänen olevan pahempaakin. Ja te itse, isä hyvä, milloin olette eläissänne nimittänyt moista henkilöä herrasmieheksi?"

"No, Charles, en minä tarkottanut herrasmiestä siinä täsmällisessä ja tarkassa merkityksessä sekä niin ahtaasti ja varsinaisesti käytettynä kuin sen määritelmän epäilemättä tulisi olla rajotettu; vaan minä tarkotin käyttää sitä suhteellisesti, antamassa jotakin käsitystä siitä tilasta, johon hän on itseänsä kohottanut ja korottanut -- merkitsemässä, sanalla sanoen, säädyllisen, varakkaan ja arvossapidettävän laista henkilöä."

"Sallikaa minun kysyä, sir", sanoi Charles, "tuon miehenkö määräyksestä vartio siirrettiin Portanferrystä?"

"Sir", vastasi paronetti, "minun luullakseni ei mr. Glossin ottaisi pyytämättä antaakseen määräyksiä tai lausuakseen mielipidettäänkään asiassa, jossa Hazlewoodin hovi ja Hazlewoodin huone -- edellisellä tarkottaen tätä sukuni asuintaloa ja jälkimäisellä yleistetysti, kuvaannollisesti ja vertauskuvallisesti sukua itseänsä -- sanon, missä Hazlewoodin hovi tai Hazlewoodin huone ovat niin ennen muita kysymyksessä".

"Otaksun kuitenkin, sir", huomautti poika, "että tuo Glossin hyväksyi suunnitelman?"

"Sir", selitti isä, "minä katsoin säädylliseksi, soveliaaksi ja oikeaksi neuvotella hänen, likeisimmän viranomaisen, kanssa heti kun tieto aiotusta väkivallasta saapui korviini; ja vaikka hän kunnioituksesta ja alistuvaisuudesta, kuten meidän asemamme suhde luonnolliseksi saattoi, kieltäysi yhtymästä määräykseen, niin hän kuitenkin täydellisesti hyväksyi toimenpiteeni".

Samassa kuului kavioiden kopsetta täyttä vauhtia lähenemässä puistokujasta. Pian avautui ovi, ja mr. Mac-Morlan astui sisälle. "Olen kovin pahoillani, kun häiritsen, Sir Robert, mutta --"

"Sallikaa minun, mr. Mac-Morlan", sanoi Sir Robert armollisesti heilauttaen kättään tervehdykseksi; "tämä ei ole mitään häiritsemistä, sir; sillä kun asemanne sijaissheriffinä velvottaa teitä valvomaan piirikunnan rauhaa, ja kun epäilemättä tunnette erityiseksi velvollisuudeksenne suojella Hazlewoodin hovia, on teillä epäämätön, eittämätön ja kieltämätön oikeus, sir, kutsumattomana astua Skotlannin ensimäisenkin ylimyksen kotiin -- tietysti edellyttäen virkavelvollisuuden teitä sinne vaativan".

"Virkavelvollisuuteni se tosiaankin", tokaisi Mac-Morlan kärsimättömästi odottaen suunvuoroa, "tekee minusta häiritsijän".

"Ei mitään häiriötä!" toisti paronetti armollisesti heilauttaen kättään.

"Mutta sallikaa minun sanoa", virkahti sijaissheriffi, "etten tullut tänne jäämään, vaan kutsumaan nuo sotamiehet takaisin Portanferryyn ja vakuuttamaan teille, että minä vastaan talonne turvallisuudesta".

"Peräyttämään vartion Hazlewoodin hovista!" huudahti omistaja tyytymättömänä ja hämmästyneenä; "ja _te_ asetutte vastuuseen siitä! Ja sanokaapa, kuka olette te, sir, että minä kelpoittaisin teidän vakuutenne, varmuutenne ja vakaisuutenne, virallisen tai omakohtaisen, Hazlewoodin hovin turvallisuuden vahvistukseksi? Minä luulen, sir, ja arvelen, sir, ja ajattelen, sir, että jos joku noista suvun muotokuvista vahingoittuisi, tärveltyisi tai tuhoutuisi, olisi minun vaikea korvata häviötä sillä takuulla, jota _te_ niin hyväntahtoisesti tarjoatte minulle."

"Siinä tapauksessa minua surettaa, Sir Robert", vastasi suorasukainen Mac-Morlan; "mutta luullakseni pääsen tuntemasta sellaisen minun käyttäytymiseni aiheuttaman korvaamattoman tappion tuskaa, koska voin vakuuttaa teille, ettei Hazlewoodin hovia kohtaan yritetä minkäänlaista ilkityötä. Olen saanut ilmiannon, joka johtaa minut siihen käsitykseen, että huhu pantiin liikkeelle pelkästään vartioväen siirrättämiseksi Portanferrystä. Ja tässä lujassa uskossa ja vakaumuksessa minun täytyy käyttää valtaani sheriffinä ja poliisivoiman ensimäisenä edustajana määrätäkseni kaikki sotamiehet tai isomman osan heistä takaisin paikoilleen. Pahottelen suuresti, että minun satunnainen poissaoloni on jo tuottanut aika lailla viivytystä, ja nyt ehdimme Portanferryyn vasta myöhällä."

Mr. Mac-Morlan oli ylempi virkamies ja esiintyi jyrkän päättäväisenä siinä ominaisuudessaan, joten paronetti saattoi syvästi loukkaantuneenakin vain sanoa: "Hyvä on, sir, varsin hyvä. Ei, sir, viekääkin vain kaikki mukananne -- en suinkaan halua ainoankaan jäävän tänne, sir. Me, sir, voimme varjella itseämme, sir. Mutta suvaitkaahan hyväntahtoisesti ottaa huomioonne, sir, että te toimitte omalla omintakeisella uhallanne, sir, ja vastuullanne, sir, ja vaarallanne, sir, jos jotakin sattuu tai osuu tapahtumaan Hazlewoodin hoville, sir, tai asukkaille, sir, tai huonekaluille ja maalauksille, sir."

"Minä toimin parhaan harkintani ja tietoni mukaisesti, Sir Robert", sanoi Mac-Morlan, "ja minun täytyy pyytää teitä uskomaan sen ja sikäli suomaan minulle anteeksi. Pyydän teitä huomaamaan, että tässä ei ole aikaa siekailuun, -- on jo kovin myöhä."

Mutta Sir Robert ei ollut kuulevinaankaan hänen puolustelujaan, vaan ryhtyi heti hyvin suurellisesti aseistamaan ja sijottelemaan palveluskuntaansa. Charles Hazlewoodin teki mieli seurata Portanferryyn lähtevää sotaväkeä, joka parhaillaan järjestyi riveihin ja nousi ratsuilleen mr. Mac-Morlanin siviilivirkamiehenä omaksuman johdon ja ohjauksen alaisena. Mutta yksikseen jääminen olisi tuottanut oikeutettua mielipahaa ja loukkaannusta hänen isälleen hetkenä, jolloin hän luulotteli kotinsa ja perheensä olevan vaarassa. Nuori Hazlewood sen vuoksi jäi ikkunaan tuijottamaan mielipahaansa ja apeuttansa hilliten, kunnes kuuli komentosanan: "Oikealta eteenpäin, rivittäin, m-a-r-s. Eturivi, käännös oikeaan -- raviin." Koko osasto joutui kipakkaan ja yhdenmukaiseen vauhtiin ja katosi pian puiden sekaan; väleen hälveni kavioidenkin töminä etäisyyteen.

48 luku.

RYNNÄKKÖ.

Palaamme Portanferryyn Bertramin ja hänen hyväsydämisen ystävänsä luokse, jotka jätimme mitä viattomammiksi asukkaiksi rikollisille rakennettuun säilytyspaikkaan.

Lampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin ensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää saanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti epämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä oli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun aikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän nousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta heti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa, joka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen kurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.

Yrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä jonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku Vaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä turkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten riemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja odotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli Bertram aatoksissaan ulos merelle.

Nousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja likeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto vallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa, ja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle hyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän kuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine vesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja sekaantuivat keskenään.

"Kaamea ja hämärä näky", haastoi Bertram itsekseen, "kuten kohtalon ristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla. Milloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään tyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja selkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on tähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan sanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen valtameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin, ja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta kiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo solmeillut! -- Onnellinen ystävä!" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen, jolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, "sinun huolesi supistuvat terveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit mielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää lepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!"

Hänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan loikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi Dinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet tästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä vapaaseen ilmaan. "Hoi, Nopsa, piskiseni! -- o'skii' -- o'skii'!" hän mutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa häätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään ärhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely, joka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen pistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti haukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen aiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka sille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut suurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.

Vihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään ulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja ihmisääniä aaltojen kohusta. "Yön selkään jääpyneitä kalastajia", ajatteli hän, "tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita Man-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta, jonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin laivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon." -- Bertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan kulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa. Yksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen vaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja katosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta veneestä.

Miesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa hillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt sen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi, että siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se itsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: "Oletkos siinä, Rieppo, mikäs on hätänä? -- kitasi kiinni, perhana, hiljaa!" ei vähääkään heikentänyt Riepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä kuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.

Mutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi miestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: "Senkin köntys, menetkö siitä alas päästämään koiran irralleen -- siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja Hazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla ei ole luontoa enempää kuin jäniksellä." Ja alas säntäsi amatsooni itse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän huolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi kopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.

Hälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti Bertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella. Hän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi, mikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja ajatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä ei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin tavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia hartioista. "Häh! -- Soo! -- Älä! -- Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole aika nousta", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän sentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: "Mikä helkkari on hätänä?"