Part 31

Mutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli aikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista hänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan häirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen presbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä suurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan. Hänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta siitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän tavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen hänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä. Harvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta yhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman tapauksen syy.

Mr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin katoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita tapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän oli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen luovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena miehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen isäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut -- jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa -- mutta usein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa niin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua koulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun Pleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.

"Tietystikin", ajatteli Sampson itsekseen, "on hän laajatietoinen mies ja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän kepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin _ex cathedra_ lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin ilmaisemasta toiveesta tuomionsa?"

Näiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän tapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt vuosikausiin -- ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli sattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen Ellangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä paitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan lumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla, oli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.

Saavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä päämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita aivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa muistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi arvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön luomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa välittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen koulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään ja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden muuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin tuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna murkinalla vai eikö.

Tässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista, milloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin kuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän paluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen rauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa nimitti Derncleughin Harjaksi.

Lukija kenties muistaa nämä rauniot kertomuksemme 27. luvussa kuvattuina; niiden holvihuoneessa nuori Bertram Meg Merriliesin suojaamana näki Hatteraickin luutnantin kuoleman. Seudun perimätiedot lisäsivät aaveellisia kauhuja tämän paikan pelkällä asemallaan herättämään pelonsekaiseen kunnioitukseen, ja näitä olivat lähistöllä kauvan asustaneet mustalaiset luultavasti keksineet tai ainakin levitelleet omaksi edukseen. Kerrottiin Galwayn itsenäisyyden aikoina erään Hanlon Mac-Dingawaien, hallitsevan päällikön Knarth Mac Dingawaien veljen, murhanneen tämän veljensä ja hallitsijansa, anastaakseen veljensä alaikäiseltä pojalta vallanperimyksen. Laillisen perillisen puolelle käyneet suvun liittolaiset ja alustalaiset vainosivat häntä kostollaan, pakottaen hänet muutamien rikokseen houkuttelemiensa kumppanien kanssa peräytymään vallottamattomaan torniinsa, jota nimitettiin Derncleughin Harjaksi. Siellä hän piti puoliaan, kunnes nälän hätyyttämänä sytytti varustuksensa tuleen ja hän sekä linnotusväen jäännökset epätoivoissaan syöksyivät omiin miekkoihinsa mieluummin kuin joutuivat kiukustuneitten vihollistensa käsiin.

Tällä murhenäytelmällä saattoi tapahtuma-aikansa villiyden puolesta olla todellisuuspohja, mutta sitä höystettiin monilla taikauskon ja henkimaailman taruilla, niin että useimmat tienoon talonpojat taipaleelle yövyttyään olisivat mieluummin tehneet melkoisen kaarroksen kuin sivuuttaneet kummitusten asuinsijan. Tornin tienoilla pilkahteli usein valoja, kun sitä käyttivät kohtauspaikkanaan kaikenlaiset lainrikkojat, ja noiden noitasatujen valossa tulkittiin niitä tavalla, joka samalla oli asianomaisille yksityisille mukava kuin yleisöllekin tyydyttävä.

Nyt on tunnustettava, että vaikka Sampson-ystävämme olikin etevä tietomies ja matemaatikko, ei hän ollut joutunut niin pitkälle viisaus tieteessä, että olisi epäillyt taikuuden tai ilmestysten todellisuutta. Olihan hän syntynyt aikana, jolloin noitien olemassaolon epäilemistä pidettiin samana kuin heidän kataluuksiensa puolustamista, ja tuollaisten tarinain uskomista oli juurrutettu koulumestarin mieleen hänen uskonnostaan eriämättömänä uskonkappaleena, joten olisi kenties ollut yhtä vaikea saada häntä epäilemään toista kuin toistakaan. Näillä tuntein ja paksu-usvaisena päivänä, joka jo läheni loppuaan, mestari Sampson ei hiljaista hirmustumista kokematta Derncleughin Harjan ohi kulkemaan lähtenyt.

Oven, kerrottiin, oli torniin laitattanut eräs myöhäisempi Ellangowanin lairdi estääkseen uskalikkoja muukalaisia tunkeutumasta aaveholvin vaaroihin. Sen luultiin olevan aina lukossa, ja avaimen kertoi kansantieto olevan papiston säilyssä. Kuinka ällistyikään koulumestari tuota samaista ovea sivuuttaessaan, kun se äkkiä avautui ja Meg Merriliesin ilmestys, hyvin tuttu, vaikka pitkät vuodet näkymättömissä ollut, yhtäkkiä kuvastui hänen säikkyviin silmiinsä! Hän seisoi ihan koulumestarin edessä polulla, niin ehdottomasti häntä vastassa, että hänen olisi velhoa karttaakseen täytynyt kerrassaan pyörtää takaisin, ja sitäpä ei hänen miehuutensa sallinut ajatellakaan.

"Tiesin tulevanne tänne", virkkoi ilmestys käreällä ja ontolla äänellään; "tiedän ketä etsitte; mutta teidän on tehtävä mitä käsken".

"_Takaudu_!" änkkäsi peljästynyt koulumestari. "Mene pois minusta! _Conjuro te, scelestissima -- nequissima -- spurcissima -- iniquissima -- atque miserrima -- conjuro te_!!!"[53]

Meg pysyi hievahtamattomana tämän pelottavan superlatiivisyöksyn edessä, jota Sampson köhi mahansa pohjasta ja sinkautteli ukkosena häntä vastaan. "Onko mies höpsy", hän sanoi, "molotuksineen?"

"_Conjuro_", pitkitti koulumestari, "_abjuro, contestor, atque viriliter impero tibi!_"

"Mitä sen kallittavaa te pelkäätte ranskalaisine solkkauksinenne, jotka koiraakin kuvottaisivat? Kuulkaahan, senkin höhlä, mitä teille sanon, tai kadutte niin kauvan kuin teillä jäsenkään ruhossanne vavahtaa! Sanokaa eversti Manneringille, että minä tiedän hänen etsivän minua. Hän tietää, ja minä tiedän, että veri pyyhitään pois ja kadonnut löydetään:

"'ja Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.'

"Hekää, tuossa on hänelle kirje; olin lähettämässä sen muuta kautta. Itse en osaa kirjottaa, mutta minulla on sekä kirjottajia että lukijoita ja ratsastajia ja juoksijoita puolestani. Sanokaa hänelle, että aika tulee nyt ja säädetty on päätetty ja pyörä kierähtää. Käskekää hänen katsoa tähtiä niinkuin hän on niitä ennenkin katsonut. -- Muistatteko tämän kaiken?"

"Siitä olen totisesti epätietoinen", vastasi koulumestari, "sillä sinun sanasi, vaimo, lankeavat sekavasti sieluuni, ja lihani vapisee sinua kuullessani".

"Ne eivät teille kuitenkaan mitään pahaa tee, ja kukaties paljonkin hyvää."

"Mene pois! Minä en mitään laittomilla keinoilla saatua hyvää himoitse."

"Pökkelö!" ärähti Meg astuen ihan hänen eteensä, silmäkulmien suutahtaneen rypistyksen saadessa tummat silmät hehkuvina välähtelemään kulmakarvojen alta; "jos teille pahaa tarkottaisin, niin enkö voisi työnnältää teitä tuolta kallion kaltaalta alas, ja tiedettäisiinkö loppunne laatua sen paremmin kuin Frank Kennedyn? Kuuletteko sen, kuvatus?"

"Kaiken hyvän nimessä", höpötti koulumestari hätkähtäen taaksepäin ja tähdäten pitkän tinapäisen sauvansa noita-akkaan kuin heittokeihään, "pysy erilläsi minusta! Minä en anna kajota itseeni -- vaimo, pysy taampana, oman asianmukaisen vaarasi uhalla! -- luovu, minä sanon -- minä olen voimallinen -- katso, minä rynnistän vastaan!"

Tässä hänen pärpätyksensä katkesi lyhyeen, sillä Meg, (koulumestarin vakuutuksen mukaan) yliluonnollisella voimalla varustettuna, yllätti hänen puolustusasentonsa, työnsi syrjään hotaisun, jonka hän teki sauvallaan, ja nostalsi hänet holviin, "yhtä köykäisesti", sanoi kertoja, "kuin minä voisin heilauttaa Kitchenin kartastoa".

"Istuutukaa tuohon", hän sanoi, työntäen puoleksi kuristuneen saarnamiehen hieman rajusti rikkeintä tuolia vasten, -- "istuutukaa tuohon ja kerätkää keuhkonne ja päänne kuntoon, senkin musta kirkontornin huiskale! Oletteko syöneenä vai paastoavanako?"

"Paastoavana -- kaikesta pait synnistä", vastasi koulumestari, joka äänensä takaisin saadessaan ja huomatessaan manaustensa vain äkäännyttävän hillitöntä velhoa, arveli parhaaksi tekeytyä mieltä myöten ja alistuvaksi, sielussaan kumminkin vatkuttaen terveellisiä vannotuksia, joita ei enää uskaltanut ääneensä ladella. Mutta kun koulumestarin aivot eivät mitenkään jaksaneet kannatella kahta aatosjaksoa yhtähaavaa, kirpoili hänen sielullisesta työskentelystään silloin tällöin sananen tai pari hänen äännettyyn puheeseensa hyvinkin naurettavaan tapaan, etenkin kun mies-poloinen lysähti kokoon jokaisen tuollaisen epähuomion jälkeen, kauhuissaan vaikutuksesta, joka sillä voisi olla noidan ärtyisiin tunteisiin.

Meg sillävälin meni permannolle laitetulla nuotiolla porisevan ison mustan kattilan ääreen, ja hänen nostaessaan kantta levisi holviin tuoksu, joka lupasi parempaa kuin sitä hornanrokkaa, jota moisten astiain tavallisesti oletetaan sisältävän, -- jos sai ollenkaan luottaa velhon kattilan höyryihin. Se oli toden teolla kelpo muhennoksen hajua, johon kuului kanaa, jänistä peltokanaa ja metsänlintua, höysteinään valtava määrä perunoita, sipulia ja laukkaa; kattilan koosta päättäen oli herkku valmistettua ainakin puolelle tusinalle syöjälle. "Ette siis ole syönyt mitään koko päivänä?" sanoi Meg, ammentaen keittoa savikulhollisen ja mausteeksi ripotellen siihen suolaa ja pippuria.

"En mitään", vastasi koulumestari, "_scelestissima!_ -- ai -- emäntä."

"Saakaa tästä sitte", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä, "tämä se lämmittää sydäntänne".

"Minä en isoa -- _malefica_ -- häi -- mrs. Merrilies!" sillä hän sanoi itsekseen: "haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe keittänyt".

"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin -- kautta leivän ja suolan! -- minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla, niin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään, syntinen!"

Sampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää, sammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta muhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka ikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset ratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon suostuttelijoita.

"Saul", sanoi Nälkä, "juhli Endorin noidan kanssa". -- "Ja suola", huomautti Pelko, "jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei tämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan käytetä". "Ja sitä paitsi", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen jälkeen, "se on virkistävää ja maukasta ravintoa".

"Näkyykin keitto kelpaavan?" virkkoi kestitsijätär.

"Kyllä", vastasi koulumestari, "ja minä kiitän sinua -- _sceleralissima!_ -- tarkotan -- mrs. Margaret".

"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se on saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi". Sampsonin lusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun. "Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen", jatkoi Meg; "ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä pitäneet metsästysasetuksistanne."

"Siinäkö kaikki?" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi ja lapioiden miehekkäästi; "en minä sillä perusteella jää ruuan puutteeseen."

"Taidatte nyt ottaa ryypynkin?"

"Kyllä", myönsi Sampson, "_conjuro te_ -- piti sanomani, sydämestäni kiitän sinua", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi yksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen velhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän tunsi itsensä, kuten sanoi, "valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea mahdollista pahaa pelkäämättömäksi".

"Muistatteko nyt asian?" kysyi Meg Merrilies; "silmienne ilmeestä huomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne".

"Muistan minä, mrs. Margaret", vakuutti Sampson urheasti; "minä luovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä suvaitset suusanallisesti julkituoda".

"Sitte minä teen jutusta lyhyen", sanoi Meg. "Pyytäkää häntä ehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa kirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:

"että Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.

"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin hän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut. Ylös ja ovelle -- viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani."

Sampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman verran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut itselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä vinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun laelle, joka kallistui tielle päin.

"Tässä", hän puheli, "seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva aurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua. Katsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta -- Donagildin pyöreään torniin -- Ellangowanin linnan vanhimpaan -- eikä suotta! Katsokaa, kuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli -- ei suotta sekään. -- Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla", hän jatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen pitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, "tässä minä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen huonekuntaansa kohtaisi -- ja menikö se tyhjään? -- ei -- liiankin pahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen -- tässä minä seison jälleen -- pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja edistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa; ja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan vuoteen nähnyt. -- Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee virkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos olette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään viestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema joutuisuudestanne!"

Niin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista ja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli tullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti tuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja sitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle harvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: "Tavatonta! tavatonta! ta-va-ton-ta!"

47 luku.

VASTAVEHKEITÄ.

Hölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs. Allanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan sillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä osotetaan papistoa kohtaan. "Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson, tämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne vielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne -- mikään ei ole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte joitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin tehdä itsellenne voileipäkääryn."

"Vältä minua!" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri kohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.

"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois jo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta astahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa tuokiossa keittäjätär lämmähyttää."

"_Exorciso te!_" sanoi Sampson, -- "tuota -- olen syönyt päivällistä".

"Syönyt päivällistä! Mahdotonta -- kenen luona olette te voinut päivällisellä olla, joka ette missään käy?"

"Belsebubin, luullakseni", änkkäsi pappi.

"No, silloin hän on varmasti noiduttu", päivitteli emännöitsijä, päästäen hänet irti; "hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin everstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä surkeata -- nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!" Ja näin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.

Hänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä hänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa hartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet kaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.

"Mitä kummaa tämä merkitsee, mr. Sampson?" kysäisi Mannering, joka huomasi miss Bertramin näyttävän kovin hätääntyneeltä yksinkertaisen, mutta uskollisen ystävänsä tähden.

"_Exorciso_", tankkasi koulumestari.

"Mitä, sir?" vastasi hämmästynyt eversti.

"Pyydän anteeksi, kunnioitettava herra! Mutta järkeni --"

"On lähtenyt haihattelemaan, luulemma. Malttukaa, mr. Sampson, ja selittäkää, mikä on hätänä."

Sampson oli vastaamaisillaan, mutta havaitessaan latinankielisen manauskaavansa yhä kerkeimpänä kielelleen kierähtävän hän viisaasti luopui yrityksestään ja ojensi mustalaiselta saamansa paperilapun Manneringille, joka mursi sinetin ja kummastuen luki sisällön. "Tämä näkyy olevan jotakin pilaa", hän virkahti, "ja hyvin tyhmää".

"Ei se ole miltään leikinlaskijalta lähtöisin", huomautti mr. Sampson.

"Keneltä se sitte tulee?" tiedusti Mannering.

Koulumestari muisti usein olla hellävarainen puheissaan miss Bertramia koskevista seikoista; nytkin hän tuli ajatelleeksi Meg Merriliesiin liittyviä tukalia tapahtumia, vilkaisi neitosiin ja oli vaiti.

"Me yhdymme seuraanne teepöydän ääressä tuotapikaa, Julia", sanoi eversti; "näen mr. Sampsonin haluavan puhutella minua kahden kesken. -- Ja nyt heidän mentyänsä, mr. Sampson, mikä taivaan nimessä onkaan tämän kaiken merkityksenä?"

"Se saattaa olla sanoma taivaasta", vastasi koulumestari, "mutta Belsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg Merrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa kaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja mustalaisena."

"Oletteko varma siitä, että se oli hän?" kysyi eversti jännittyen.

"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda -- Meg Merriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa."

Eversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen. "Lähettäisinkö pidättämään eukon -- mutta Mac-Morlan on liian etäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi on mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen entinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en tahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte narrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja lopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää käyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin he pettävät itseään tai uskottelevat muita. -- No, tolani on ainakin selvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla liiallinen arkailu viisauteni maineesta."

Hän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä antoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin saanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka sekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.

Charles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä Woodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella oli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista; ja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt herrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut millään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti Manneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä miss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä olisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei voitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen asetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia, hän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. "Ei", hän sanoi itsekseen, "minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan mukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin".

Tämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki vanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka päivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin kovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja saattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa ollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti ollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia ja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan lupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan perheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin aikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Ennakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen heti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti jättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua päivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten kotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli tarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen näyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.

Mutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä tapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa kengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen johdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin myöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä saada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli sinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä, ja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen vaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä ja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta hukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.