Part 30

Kuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin -- peräytyvän vuoroveden kumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti telkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan käheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa melkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä. Joskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla joutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.

Vihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen palvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas liina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle. Halkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita ei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää pystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle harmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari, molemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä päättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe paistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä suunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin lisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra suvaitsi käskeä.

Ateria ei näyttänyt kovin houkuttelevalta; mutta Bertram yritti sitä parantaa tilaamalla viiniä, minkä huomasikin välttävän hyväksi, ja söi etupäässä vain hapanta leipää, jonka särpimeksi käytti puolikuntaista juustoa. Päivällisen jälkeen tyttö toi herraltaan terveiset, ilmottaen tämän tulevan herran avuksi illan viettoon, jos herra haluaisi. Bertram lausui olevansa estetty ja pyysi tuon armollisen seuran asemesta saada paperia, kynän, mustetta ja kynttilöitä. Hänelle tuotiin pitkä poikkinainen talikynttilä taliin kuoreutuneessa kynttilänjalassa kallellaan; kirjotusneuvoista sai vanki sen tiedon, että niitä voitaisiin saada seuraavana päivänä, jos hän katsoisi hyväksi lähettää niitä ostamaan. Sitte Bertram pyysi palvelijatarta hankkimaan hänelle jonkun kirjan, ja autteli toivomustaan shillingin kolikolla; sen tulokseksi tämä kauvan viivyttyään kantoi kammioon kaksi satunnaista nidettä Newgaten kalenteria,[52] jotka oli lainannut Sam Silverquillilta, väärennyksestä tutkittavaksi joutuneelta laiskottelevalta oppipojalta. Laskettuaan kirjat pöydälle hän poistui, jättäen Bertramin lueskeluun, joka ei huonosti soveltunutkaan hänen nykyiseen kaameaan ympäristöönsä.

45 luku.

YSTÄVÄ.

Vaipuneena synkeihin mietteisiin, joita hänen kolkko luettavansa ja lohduton asemansa luonnollisesti herätti, Bertram ensi kertaa elämässään tunsi apeuden pyrkivän mielessään vallalle. "Olen ollut pahemmissakin tiloissa kuin tässä", tuumiskeli hän itsekseen; "vaarallisemmissa, sillä tässä ei ole mitään vaaraa; toivottomammissa, sillä nykyisen vankeuteni täytyy olla lyhytaikainen; sietämättömämmissä, sillä täällä minulla ainakin on tulta, ruokaa ja suojaa. Ja kuitenkin, lukiessani näitä verisiä rikoksen ja surkeuden kuvauksia paikassa, joka on niin suuresti niiden herättämien aatosten mukainen, ja kuunnellessani noita kolkkoja ääniä, tunnen voimakkaampaa taipumusta raskasmielisyyteen kuin olen eläissäni kokenut. Mene, sinä synnin ja kataluuden muistikirja!" äännähti hän heittäen kirjan ylimääräiselle vuoteelle; "skotlantilainen vankila ei saa ihan ensimäisenä päivänä lannistaa reippautta, joka on vieraassa maassa kestänyt sopimatonta ilmanalaa, puutetta, pennittömyyttä, sairautta ja vankeutta. Olen montakin kovaa ottelua Onnettaren kanssa käynyt, eikä hän nytkään saa minua nujerretuksi, jos itse voin sitä ehkäistä."

Lujasti ponnistaen mieltänsä koetti hän tarkastella asemaansa suotuisimmassa valossa. Delaserren täytyi piankin saapua Skotlantiin; hänen päällikkönsä todistuspaperit eivät voineet enää pitkää aikaa viipyä; niin, jos ensin vedottaisiin Manneringiin, niin kukaties olisikin tuloksena sovinto heidän välilleen? Hän oli usein havainnut ja muisti sen nyt, että hänen entinen everstinsä ei koskaan puolinaisesti käynyt kenenkään puolelle ja että hän tuntui sydämestään pitävän niistä henkilöistä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Tässä tapauksessa saattoi palvelus, joka voitiin pyytää kunnian nimessä ja auliisti myöntää, johtaa heidät keskinäiseen sovintoon.

Siitä ajatuksesta hänen tunteensa luonnollisesti kääntyivät Juliaan, ja kovinkaan tarkkaan mittaamatta välimatkaa isän todistuksella vankilasta vapautumista odottelevan ammattisoturin ja samaisen isän varallisuuden ja aseman perijättären välillä, rakenteli hän mitä upeinta ilmalinnaa ja kultaili sitä kesäillan taivaan kaikella väriloistolla, kun hänen puuhansa keskeytti raskas kolkutus portilta ja siihen vastaukseksi haukkuva isoluinen puoleksi nälkiintynyt verikoira, jolla oli varustusväen lisänä sijansa pihan sopessa. Monien huolellisten varokeinojen jälkeen avattiin portti ja laskettiin joku henkilö sisälle. Vankilan oven salvat, lukko ja ketju avattiin sitte, ja ylös portaita kapisteli täyttä vauhtia koiran astunta; elukka jäi huoneen oven ulkopuolelle raappimaan ja vinkumaan. Raskasta tömistelyä kuului portailta, ja luotsina toimivan Mac-Guffogin ääni: "Tätä tietä, tänne näin; varokaa astuimia; tuossa on hänen huoneensa." Bertramin ovi avattiin, ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen syöksähti sisälle hänen Vaapsahaisensa, ollen syödä hänet innoissaan; perässä harppaili Kaarlolan vanttera isäntä.

"Hohoi! Hehei!" huudahti kelpo lampuoti katsellessaan ystävänsä kurjaa asuntoa ja oloa; "mitä tämä? mitä onkaan tämä?"

"Onnen kepponen vain, hyvä ystävä", vastasi Bertram nousten seisaalleen ja sydämellisesti pudistaen hänen kättään, "siinä kaikki".

"Mutta mitäs nyt tehdään? -- tai mitä _voidaan_ tehdä?" virkahti hyväsydäminen Dandie; "velastako pula vai mistä?"

"Eipä velasta sentään", selitti Bertram; "ja jos teillä on aikaa istahtaa, niin kerron kaikki mitä asiasta itsekään tiedän".

"Jos minulla on aikaa?" toisti Dandie ivan ulvahdukselta kuulostavalla äänenpainolla. "Hei, mitä lempoa varten olen tänne tullut, hyvä mies, muuta kuin ihan asian tehden? Mutta arvatakseni ei teille ole muutama suupala pahitteeksi; ilta alkaa olla myöhäinen -- käskin kestikievarista, jonne Päistärikön heitin, lähettää illalliseni tänne, ja tuo Mac-Guffog suostuu antamaan sen tulla -- sen kaiken olen saanut sovituksi. Ja antakaas nyt kuulua -- hiljaa, Vaapsahainen, senkin herhiläinen! Onpa se poloinen totisesti riemastuksissaan teidät nähdessään!"

Bertram suoriusi väleen kertomuksestaan, se kun supistui Hazlewoodin tapaturmaan ja hänen luulemiseensa salakuljettajaksi, joka oli ollut mukana Woodbournea vastaan tehdyssä rynnäkössä ja osui olemaan saman nimellinen. Dinmont kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"No", arveli hän, "tämän ei toki pitäisi olla mikään kovin kireälle käypä päläs -- loukkaantunut nuorukainen on jo jalkeilla, ja mitä merkitseekään pari kolme haulia hartioissa? Olisittepa silmän häneltä puhkaissut, niin se olisi ollut toista. Mutta soisin maar minä vanhan herra Pleydellin olevan tässä saapuvilla! Hän se olisi ollut mies antamaan niille nuuskaa, niin kumman karkeasanaista pentelettä ette ijässänne ole kuullut!"

"Mutta sanokaahan nyt, oiva ystävä, mistä saitte selville, että minä olin täällä?"

"Kummallisesti kylläkin, poikaseni", sanoi Dandie; "mutta sen kerron teille jahka olemme illallisestamme valmiit, sillä kukaties ei ole ihan paikallaan puhella siitä tuon pitkätakkuisen heilakan leiskuessa edes takaisin".

Bertramin uteliaisuuden tyynnytti jossakin määrin hänen ystävänsä tilaaman illallisen ilmestyminen; yksinkertaisenakin oli sillä se ruokahalua herättävä puhtaus, jota mrs. Mac-Guffogin ruokahoidosta niin perinpohjaisesti puuttui. Dinmont myös huomautti ratsastaneensa aamiaisesta asti koko päivän maistamatta mitään "sanottavaa", mikä supistava puheenparsi koski hänen puoleltapäivin kestikievarissa nauttimaansa kolmisen naulan painoista kylmää lampaanpaistia, ja kävi nyt vankasti käsiksi hyvään kestitykseen, Homeroksen sankarin tavoin puhuen ylen harvakseltaan, hyvää tai pahaakaan, kunnes janon ja nälän voima oli taltutettu. Vihdoin hän kotitekoista olutta siemattuaan alotti huomauttamalla:

"Niinpä niin, ei tuo kana", katsellen surkeita rippeitä entisestä kookkaasta linnusta, "ollut hullumpi näin kaupunkipaikoissa kasvatetuksi, vaikkei se meidän Kaarlolan siipikarjassa olisi miltään tuntunut -- ja mieltäni ilahuttaa, ettei tämä kiusallinen jupakka ole ruokahaluanne vienyt, kapteeni".

"No, ei ollut päivälliseni tosiaankaan niin oivallinen, mr. Dinmont, että se olisi illalliseni tärvellyt."

"Sen arvaan, sen arvaan", sanoi Dandie. "Mutta nyt, tyttöseni, kun olet tuonut meille konjakin ja kannullisen kuumaa vettä ja sokerin ja kaiken, saatkin sulkea oven, katsopas, sillä me puhelisimme tässä muutamista omista asioistamme."

Naikkonen poistui ja painoi oven kiinni, varovaisuuden vuoksi vetäen vielä eteen ison salvankin.

Heti hänen mentyään Dandie tutkiskeli ympäristöä, kuunteli avaimenreiällä kuin saukon puhallusta vaanien ja varmistuttuaan siitä, että he olivat kahden kesken, palasi pöydän ääreen. Hän sekotti itselleen niin nimittämänsä iltatuikun, kohensi tulta ja alotti kertomuksensa hänelle harvinaista vakavuutta ja tärkeyttä ilmaisevalla matalalla äänellä.

"Katsokaas, kapteeni, minä olin ollut Edinburghissa pari kolme päivää, käydäkseni erään ystävä-vainajamme maahanpaniaisissa, ja kenties olisi minun pitänyt saada jotakin vaivastani; mutta pettymyksiähän aina sattuu, minkäs niille voipi. Ja oli minulla sitä paitsi pikku lakiasiakin, mutta se ei kuulu sinne eikä tänne. Olin saanut asiani toimeen ja tulin kotiin, ja huomenissa heti läksin nummelle katsomaan paimenten puuhia, ja ajattelin yksin tein katsastaa harjua, missä päin Dawstonin Jaakolla ja minulla on kinaa rajasta. No, juuri kun olin perille tulemassa näin edelläni miehen, joka ei ollut meidän paimeniamme, vaikka siellä päin ei ihmeekseenkään vierasta tapaa. Hänet tavottaessani tunsinkin Kettu-Kaaperin, metsästysapulaisen. Sanoinpa hänelle hiukan kummastuksissani: 'Mitäs te täällä yläällä variksien parissa teette, ilman koirianne, hyvä mies? Koirittako kettua etsitte?' Siihen hän sanoi: 'En, isäntä, mutta tahdoin tavata teidät itsenne.'

"'Vai niin', minä sanoin, 'taidatte nyt tarvita jotakin talveksi takkaan tai pataan pantavaa?'

"'En, en', hän tuumi, 'en minä sellaista ole vailla; mutta tehän pidätte kovasti suurta väliä sillä kapteeni Brownilla, joka täällä kävi, niinhän?'

"'Pidän totisesti, Kaaperi', minä sanoin; 'ja mitä hänestä, hyvä mies?'

"'Ka, niitä on muitakin', hän sanoi, 'jotka hänestä pitävät lukua kuin te, ja joku, jota minun on pakko totella; enkä minä ihan omasta tahdostani ole tässä kertoakseni hänestä teille jotakin, mikä ei teitä miellytä'.

"'Totisesti ei ole minulle mikään mieleen, mikä ei hänellekään', minä sanoin.

"'Silloin', hän sanoi, 'pahottaa mieltänne kuulla, että hän joutunee Portanferryn vankilaan, ellei hän osaa olla varuillaan, sillä vangitsemiskäskyjä on liikkeellä hänen pidättämisekseen niin pian kuin hän saapuu vesitse Allonbysta. Ja nyt, isäntä, jos ikinä toivotte hänen menestystään, on teidän ratsastettava Portanferryyn minkä hepo kavioistaan kerkiää; ja jos huomaatte hänet vangituksi, niin teidän tulee viipyä hänen luonaan yötä päivää pari vuorokautta, sillä hän joutuu tarvitsemaan ystäviä, joilla on sekä sydäntä että kättä; ja jos tämän lyötte laimin, niin kadutte vain kerran, nimittäin ikänne pitkän.'

"'Mutta, Herra nähköön, hyvä mies,' minä sanoin, 'mistä te tämän kaiken tiedätte? Onhan tästä aimo taival Portanferryyn.'

"'Siitä älkää välittäkö', hän sanoi; 'ne, jotka meille viestin toivat, ratsastivat yötä päivää, ja teidän on lähdettävä oitis, jos tahdotte mitään hyvää toimittaa -- eikä ole minulla teille sen enempää sanottavaa'.

"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas notkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä palasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä tehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä itseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie siitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte mihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa teidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja setelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät satuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt Edinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä lähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut tienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen kuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä Vaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran veitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa ravia tai laukkaa."

Tästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta väkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän vankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi tarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä työskenteli hänen hyväkseen. "Ettekö sanonut", hän kysyi Dinmontilta, "että tuo mies oli mustalaissukua?"

"Niin sitä on arveltu", myönsi Dinmont, "ja tämä tapaus nähdäkseni vahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen liikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin jalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on ruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me Bewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä Limestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka paikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei vähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari Forster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka suunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse halua."

"Ja kuinka niin?" kysäisi Bertram.

"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat hänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä tekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja vauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen kuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset, ja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit karkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän niitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole epäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin silloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin hänen neuvoansa menettelemästä."

Bertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa kohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta nähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen rikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli Megiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis kertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla kuin: "No, jo nyt jotakin!" tai "Sanokaas vielä muuta!"

Kuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata mustaa tukkaansa. "Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten keskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen kanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu meihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi. Salakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät vaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään muutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan ilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin puettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat vanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin niitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan kanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen miehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin."

"Mutta, hyvä ystävä, Woodbournea ei ole poltettu", oikaisi Bertram.

"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat", vastasi lampuoti. "Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle jäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä! Ja kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä siellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne kaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin -- eiväthän ne voisi tuollaista sivuuttaa -- se ihan iskettyisi niiden käteen kuin piuhari puuroon."

"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin miksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani takaisin?"

"Ka, kuka sen tietää? Hänellä on heihin paljon sananvaltaa, mutta väliin ne silti menettelevät oman päänsä mukaan, kun joutuvat kiusaukseen. Ja sitte nuo salakuljettajat, joiden kanssa ne aina pitävät yhtä -- kenties hän ei voinut niitä niin hyvin johdella. Ne ovat aina yhtä joukkiota -- olen kuullut, että mustalaiset paremmin kuin itse vapaankaupan harjottajatkaan tietävät, milloin salakuljettajat tulevat ja missä maihin laskevat. Ja sitte hän päälle päätteeksi on toisin ajoin löyhäpäänä, jonkun päähänpiston vallassa; sanotaan, että olivatpa hänen povauksensa ja ennustuksensa tosia tai eivät, uskoo hän varmastikin itse niitä kaikkia ja aina toimii itse jonkun kummallisen tulevaisuudentiedon perusteella muka. Siten hän ei aina kulje suoraa tietä kaivolle. Mutta en totta maar ole koskaan satukirjoistakaan kuullut sellaista selkkausta kuin teidän, silmänlumeineen ja kuolleineen ja harhaannuksineen! -- Mutta hiljaa, kuulenpa vartijan tulevan."

Mac-Guffog keskeytti heidän puhelunsa salpojen ja telkien kirskuvilla epäsoinnuilla ja pisti pöhistyneen naamansa oviaukkoon. "Hei, mr. Dinmont, olemme teidän mieliksenne lykänneet sulkemista jo tunnin; teidän on mentävä kortteeriinne."

"Kortteeriiniko, mies? Minä aion nukkua täällä yöni. Tuossahan on joutilas vuodekin."

"Se on mahdotonta!" vastasi vartija.

"Mutta se _on_ mahdollista, sanon minä. En hievahdakaan paikaltani -- ja tuossa teille ryyppy."

Mac-Guffog kallisti kulauksen ja ryhtyi jatkamaan vastaväitteitään. "Mutta se on vastoin ohjesääntöä, sir; ettehän ole tehnyt mitään rikkomusta."

"Minä rikon pääkuorenne", vastasi hanakka liddesdalelainen, "jos mukisette sen enempää, ja siinä on rikkomusta kylliksi oikeuttamaan minut ainakin yhden yön asumiseen täällä".

"Mutta minä sanon teille, mr. Dinmont", intti vartija, "että se on vastoin ohjesääntöä, ja minun sietäisi siitä menettää paikkani".

"No, Mac-Guffog", sanoi Dandie, "minullapa on kaksi sanottavaa. Tiedätte hyvästikin, kuka minä olen, ja että minä en päästäisi vankia livistämään."

"Ja mistä minä sen tiedän?" vastasi kaitsija.

"Ka, jos sitä ette tiedä", huomautti päättäväinen lampuoti, "niin tiedätte tämän: asioillanne täytyy teidän väliin liikuskella meillä päin; nyt, jos annatte minun täällä rauhassa viettää yöni kapteenin parissa, maksan huoneesta teille kaksinkertaisen maksun, ja jos epäätte, niin saattepa oikein miehen kädestä parhaan säryn luihinne, mitä olette eläissänne saanut, kun ensi kerralla astutte jalkanne Liddelin seutukunnalle!"

"No no, isäntä", taipui Mac-Guffog, "uppiniskaisen täytyy antaa mielitekonsa saada; mutta jos siitä saan tuomarilta manuun, niin tiedänpä, kuka saakin sakot maksaa"; ja sinetittyään huomautuksensa parilla voimasanalla vetäytyi hän levolle, huolellisesti teljettyään kaikki ojennuslaitoksen ovet. Tornikello kajautti yhdeksän juuri kun hän puuhastaan valmistui.

"Vaikka on vielä aikaista", puheli lampuoti, joka oli huomannut ystävänsä näyttävän hieman kalpealta ja uupuneelta, "on meidän luullakseni parempi käydä makuulle, kapteeni, ellette suvaitse uutta tuikkua. Mutta ettehän te mikään lasinsärkijä ole, enkäpä minäkään, paitsi milloin tulee naapurien kanssa keikistellyksi tai osun huvitteluretkelle."

Bertram mielellään myöntyi ystävänsä ehdotukseen, mutta vuodetta katsellessaan tunsi vastenmielisyyttä antautua riisuutuneena mrs. Mac-Guffogin puhtaitten hurstien haltuun.

"Olen suuresti samaa mieltä kuin tekin", sanoi Dandie. "Totisesti näyttääkin tämä vuode siltä kuin olisivat kaikki Sanquharin hiilimiehet siinä lojuneet. Mutta ei se minun päällystakkiani läpäise."

Niin sanoen hän paiskautui heikolle makuusijalle niin nasevasti, että se ritisi liitoksiaan myöten, ja piankin hän kuuluvalla merkkitoitotuksella julisti nukkuvansa sikeästi. Bertram sujautti yltään takkinsa ja saappaansa, ja asettui toiselle vuoteelle. Jonkun aikaa askarteli hän aatoksissaan pohtimalla kohtalonsa kummallisuutta ja niitä salaperäisiä seikkoja, jotka tuntuivat tihenevän hänen ympärillään, häntä kun näyttivät vainoavan salaiset viholliset ja suojelevan ystävät, jotka nousivat hänelle ihan vieraasta ihmisluokasta. Väsymys sentään vähitellen tyynnytti hänen mielensä, ja tovin kuluttua oli hän yhtä sikeässä unessa kuin kumppaninsakin. Ja tähän mukavaan unohduksen tilaan on meidän jätettävä heidät, tutustuttaaksemme lukijan muutamiin muihin samaan aikaan sattuneihin seikkoihin.

46 luku.

KOULUMESTARI MANAILEE.

Sen päivän iltana, jona Bertramin kuulustelu oli toimitettu, saapui eversti Mannering Edinburghista Woodbourneen. Hän tapasi huonekuntansa entisellään, mikä ei varmaankaan olisi ollut Julian laita, jos tämä olisi kuullut Bertramin vangitsemisesta. Mutta kun nuoret neidit everstin poissa ollessa elelivät hyvin yksikseen, ei tämä seikka onneksi ollut Woodbournessa tullut tiedoksi. Miss Bertramille oli jo kirjeellä ilmotettu niiden odotusten kukistuminen, joita oli hänen sukulaisensa lahjotuskirja herättänyt. Olipa se viesti mitä tahansa toiveita häätänyt, pettymys ei estänyt häntä ystävättärensä kanssa herttaisesti ottamasta vastaan everstiä, jolle hän siten yritti ilmaista syvää kiitollisuudentunnettaan hänen isällisestä huolenpidostaan. Hän viittasi pahottelevansa, että toisen pitikin sellaiseen aikaan vuotta tehdä niin hyödytön matka.

"Että se oli hyödytön teille, rakas tyttöseni", sanoi eversti, "sitä syvästi valitan. Mutta omalle osalleni olen saanut muutamia arvokkaita tuttavuuksia ja erinomaisen tyytyväisenä viettänyt aikani Edinburghissa, joten ei ole siinä suhteessa nurkumisen syytä. Koulumestarimmekin on palannut kolmin verroin entistään ehompana, terotettuaan järkensä lahjoja väittelyillä pohjoisen pääkaupunkimme nerojen seurassa."

"Tottakin", huomautti koulumestari hyvillä mielin, "minä kilvoittelin enkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala".

"Oletan", sanoi miss Mannering, "että rynnistys oli hiukan väsyttävää, mr. Sampson".

"Peräti, nuori neiti -- kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä vastaan."

"Minä voin sen puolesta todistaa", puheli eversti; "en ole milloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli kuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt kunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan kanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin hänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko taistelujamme uudestaan -- huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki."