Part 3

Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi määrätyltä.

Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä sokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän voimakkaasti.

Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa harjottavinansa?"

Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.

Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään hän asteli ulos pengermälle.

Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla, ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan. Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät, mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle. Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle. Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna, ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.

Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.

Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt. Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.

Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan, vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin, jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi. Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta, mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.

Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla paikalla ja herttaisen näköalan saanut. -- Kovinpa onnellisesti, ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! --

Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa kohti.

Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.

Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]

Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen. Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa, eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.

Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen sisällöksi päätteli:

Kiertykää ja kertautukaa riemun, mustan murheen mukaan, rauhan, taiston, -- toivon, pelon, mit' on lanka ihmis-elon.

Loihtulangan kiertyessä, hennon hengen herätessä, mitkä nä'yt vilinänä häämöttävät hämäränä!

Hurjat innot, hullaannukset, tuskan tuojat huvitukset, kade, pelko kammoin kaikin taikatanssiin sijan saikin.

Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu, niinkuin hyrrän vauhti karttuu. Kiertykää ja kertautukaa ihmisonnen, -murheen mukaan.

Ennen kuin kääntäjämme -- eli oikeammin mukailijamme -- oli rakennellut nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa. Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen, kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi itsekseen:

"Vyyhti, mutta ei kokonainen -- täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."

Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:

"Meg, Meg Merrilies! -- Mustalainen -- ämmäleukku -- tuhannen jeeveliä!"

"Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö raunioiden murtumasta esille.

Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa. Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan, eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.

Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja vastenmieliset.

"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen, vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen tuntia jo olemme viipyneet. -- Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja horna sinut syöjättären periköön!"

Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni -- sillä sitä hän oli olevinaan -- vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? -- näyt olevan tähyilemässä -- hä?"

Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä, Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"

Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa -- herrasmieshän se on ja talon tuttavia."

Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir; huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita -- suokaa anteeksi, katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."

"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen ankkuroineen aluksen päällikkö?"

"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin 'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla. En häpeile nimeäni enkä alustani, -- enkäpä sen puolesta lastianikaan."

"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."

"Tausend donner -- ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella -- puhdasta konjakkia -- hienoa hyson- ja souchong-teetä -- Mechelnin pitsejä, jos teille soveltuu -- oikeata konjakkia -- kieritimme maihin sata nassakkaa viimeis-yönä."

"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään tuollaista."

"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava -- ellette lähde laivaan ja kulauta naukkua -- saatte kukkarollisen teetä mukaanne maihin. -- Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."

Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli tullutkin.

Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen, jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.

5 luku.

MR. BERTRAM SELITTELEE.

Arvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet nousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta Ellangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois myötätuuleen, joka puhalsi maalta.

"Niinpä niin", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut Manneringia ja nyt liittyi häneen, "siinä ne menevät -- siinä menevät vapaakauppiaat -- menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw Hagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet paholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet, latvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan -- seuratkoon ken kykenee! Tuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin hirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai jättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä aamiaiselle; ja saattekin teetä, joka --"

Mannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen ajatus omituisesti niveltyi toiseen:

kuin helmet umpimähkään pujotellut;

ennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta palautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk Hatteraickista.

"Hoo, hän on -- on -- hyvänlainen heittiö kylläkin -- kukaan ei huoli häiritä häntä -- salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat varalastin seassa -- kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne alusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin ainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari."

"Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin kummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta tältä rannikolta."

"Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja teetä -- eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta -- ja sitte siinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen naulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi hiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin sekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko tuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen. Hatteraick sitä vastoin kelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain sattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan kaskun. Olipa muuan lairdi -- Gudgeonfordin Macfie, nähkääs --, hänellä oli iso määrä saannoskanoja -- sellaisia mitä alustalaiset toimittavat isännälle -- jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana -- minulle tulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti menneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on akalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan Finniston -- aikaa jo kuollut -- (meidän kaikkien täytyy kuolla, mr. Mannering, se on varma totuus) -- ja siitä puhuen, eläkäämme sillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina lukemaan pöytärukouksen."

Koulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä Mannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli ylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi. Mannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta noudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen vaaraan: "Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi arvelisin --"

"Ohoh, tullijehut" -- sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut yleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui hoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita hän sattui tuntemaan -- "tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää silmänsä auki -- kenenkään ei tarvitse heitä auttaa -- ja onpa heillä sitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa -- ja mitä oikeuteen tulee -- te kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering -- niin minä en ole rauhantuomari".

Mannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli itsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota kärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui. Mr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen mieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:

"Ei, sir, -- Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime virkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee omistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin pitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä perään. Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää -- Sir Thomas Kittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi kannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan sukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn lairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain luettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut syrjäytetään! Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin konstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella asioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin se on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän vangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan -- ja jollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut, että häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa linnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan -- ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan -- Mutta tiedän hyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo -- olipa vähän niin ja näin sen istuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa -- enkö minä ollut oikeutettu saamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen Mac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?"

Mannering myönsi nämä valitukset mielestään oikeutetuiksi.

"Entäs, mr. Mannering, se tien ja lammastarhan juttu -- tiedän Sir Thomasin olleen siinä takana ja sanoinkin suoraan katselmuslautakunnan kirjurille, että hoksasin minä pukinsorkan, ajattelivatpa siitä mitä tahansa. Teettäisikö mikään oikea herrasmies tai joukko herrasmiehiä tietä ihan lammastarhan kulman halki, lohkaisten siitä, kuten toimitsijani heille huomautti, kuuden syllän verran kelpo nummilaidunta? Ja sitte se juttu ryöstövoudin vaal --"

"Tosiaankin, sir, on ikävää, että kohtaatte mitään arvonannon puutetta seudulla, jolla esi-isänne ovat asuinsijansa suuruudesta päättäen olleet hyvin tärkeitä toimimiehiä."

"Totta kyllä, mr. Mannering. -- Minä olen vaatimaton mies, enkä noista asioista sen enempää puhu; ja täytyy sanoakseni, etten mokomia juuri muistelekaan. Mutta olisittepa kuullut isäni kertoilevan, miten ennen vanhaan Mac-Dingawaiet -- nykyiset Bertramit, nähkääs -- taistelivat irlantilaisten ja ylämaalaisten kanssa, joita ryntäili tänne Ilayn ja Cantiren puolelta. Pyhällä maallakin kävivät -- Jerusalemissa ja Jerikossa nimittäin, koko heimo kintereillään -- parempi olisi heidän ollut mennä Jamaikaan, kuten Sir Thomas Kittlecourtin setä -- ja toivat mukanaan kotiin pyhäinjäännöksiä, samanlaisia kuin katolilaisilla on, ja lipun, joka on säilynyt tuolla ullakolla -- olisivatpa ne olleet raakasokeritynnyreitä ja rommiastioita, niin paremmin siitä olisi sukuomaisuus kostunut -- mutta ei kannata verratakaan Kittlecourtin vanhaa käähkänää Ellangowanin linnaan -- lieneekö sen julkipuoli neljääkäänkymmentä jalkaa -- Mutta teillehän ei aamiainen kelpaakaan, mr. Mannering; ette maista lihaa; sallikaa minun suosittaa tuota savustettua lohta -- John Hay sen pyydysti, lauvantaista kolme viikkoa sitten, virran alajuoksun varrelta Hempseedin kaalamon kynnykseltä", j.n.e., j.n.e., j.n.e.

Hovinherran äkä oli jonkun aikaa pidätellyt häntä jokseenkin vakinaisesti yhdessä puheenaineessa, mutta nyt hän tempautui tavalliseen haihattelevaan laverteluunsa. Siten sai Mannering kyllikseen aikaa mietiskellä sen aseman hankaluuksia, jota hän tunti takaperin oli pitänyt kovin kadehdittavana. Siinä oli maalais-aatelismies, jonka enimmin arvossa pidettävänä ominaisuutena tuntui olevan hänen täydellinen hyväntuulisuutensa, salaisesti kiukuttelemassa ja nurkumassa lähimäisiänsä kohtaan aiheista, joiden täytyi olla kepeätä tomua varsinaisiin elämän vastuksiin verraten. Niille, jotka ovat syrjässä suurten koettelemusten tieltä, on säädetty pikku kiusoja, jotka täydellisesti ajavat heidän sielunrauhansa häiritsemisen asian; ja jokainen lukija lienee havainnut, ettei luontainen unteluus eikä opittu elämänviisaus pysty paaduttamaan maalaisherrasmiehiä loukkauksille, joita sattuu vaaleissa, käräjillä ja kunnalliskokouksissa.

Uteliaana tiedustelemaan maan tapoja käytti Mannering hyväkseen kelpo mr. Bertramin loruvyyhtiin satuttautunutta solmua ja kysyi, mitä kapteeni Hatteraick niin kiihkeästi mustalaisvaimosta tahtoi.

"Ka, laivaansa kai siunaamaan. Katsokaas, mr. Mannering, noilla vapaakauppiailla, joita laki nimittää salakuljettajiksi, ei ole mitään uskontoa, mutta sen sijaan taikauskoa tarpeeksi asti; ja niillä on yhtä monta taikaa ja loitsua ja joutavaa --"

"Turhuutta ja pahempaakin!" urahti koulumestari; "se on paholaisen kanssa kaupan hieromista. Taiat, amuletit ja loitsut ovat hänen keksintöänsä -- valittuja nuolia Apollyonin viinestä."