Part 29

"Ja tahdotteko yrittää minulle uskotella, miekkonen", ihmetteli Sir Robert, "että tässä maassa on samalla kertaa _kaksi_ teidän peräti harvinaisen ja kankealta kuuluvan nimenne kantajaa?"

"En tosiaankaan näe, sir, kun on olemassa vanha Hazlewood ja nuori Hazlewood, miksi ei saattaisi vanhaa ja nuorta Vanbeest Brownia olla. Ja vakavasti puhuen, minut kasvatettiin Hollannissa, ja tiedän, että tämä nimi, niin oudolta kuin se brittiläisissä korvissa kuuluneekin --"

Glossin älysi vangin nyt olevan joutumassa vaaralliselle alueelle ja sekaantui puheeseen, vaikka keskeytys oli tarpeeton, kääntääkseen Sir Robert Hazlewoodin huomion toisaanne. Tämä oli sanattomana ja hievahtamattomana vimmasta, johon hänet tulistutti Bertramin viime huomautuksessaan vihjaama röyhkeä vertailu. Kaulassa ja ohimoissa paisuivat suonet miltei haljetakseen, ja hän istui äkeissään ja neuvottomana kuin ainakin henkilö, joka on kohdannut kuolettavaa solvaisua taholta, jolle vastaamista katsoo sopimattomaksi ja arvottomaksi. Hänen kallella päin ja leimuavin silmin huohottaessaan verkalleen ja majesteetillisesti, ehätti Glossin hänen avukseen.

"Luulisin nyt, Sir Robert, kaikella alamaisuudella, että tämä asia voidaan päättää. Paitsi jo esitettyjä painavia todistuksia tarjoutuu konstaapeleista eräs ottamaan valalleen, että se säilä, joka vangilta otettiin tänä aamuna pois -- hänen muuten käyttäessään sitä laillisen pidätyskäskyn vastustamiseen -- on lyömämiekka, jonka hän menetti poliisimiesten ja salakuljettajien kahakassa juuri ennen kuin nämä hyökkäsivät Woodbourneen. En kuitenkaan", hän lisäsi, "soisi teidän tekevän mitään äkkinäistä päätelmää siitä seikasta; kenties pystyy nuori mies selittämään, millä tavoin hän tuon aseen sai haltuunsa".

"Senkin kysymyksen, sir", sanoi Bertram, "minä jätän vastauksettomaksi".

"On vieläkin erästä seikkaa kysyttävä, edelleenkin Sir Robertin luvalla", kielasteli Glossin. "Tämä vanki antoi säilytettäväksi mrs. Mac-Candlishille Kippletringanissa kääryn, jossa oli joukko kultarahoja ja monenlaisia arvoesineitä. Kenties, Sir Robert, ajattelette oikeaksi tiedustaa, millä tavoin hän tuli omistaneeksi tuollaisia harvinaisuuksia?"

"Te, sir, mr. Vanbeest Brown, kuulettehan, sir, mitä teiltä kysytään?"

"Minulla on erityisiä syitä kieltäytyä vastaamasta tuohon kysymykseen", selitti Bertram.

"Pelkäänpä siis, sir", sanoi Glossin saatuaan asian johdetuksi haluamaansa huippuun, "että velvollisuutemme pakottaa meidät allekirjottamaan vankilaanlähettämisestä käskyn".

"Kuten tahdotte, sir", huomautti Bertram; "varokaa kuitenkin, mitä teette. Huomatkaa ilmottaneeni teille, että minä olen Hänen Majesteettinsa --:nnen ratsuväenrykmentin kapteeni, vasta palannut Intiasta, joten minä en ole mitenkään voinut olla väleissä mainitsemiinne salakuljettajiin, ja että everstiluutnanttini on nyt Nottinghamissa, majurini taasen joukkoni upseerien keralla Kingston-upon-Thamesissa. Minä tarjoudun teidän molempien edessänne alistumaan mihin tahansa häväistykseen, jos en Kingstonin ja Nottinghamin postivuoron palatessa kykene todistamaan näitä seikkoja. Tai te voitte kirjottaa rykmentin asiamiehelle, jos haluatte, ja --"

"Tämä kaikki on varsin hyvää, sir", keskeytti Glossin, alkaen peljätä, että Bertramin luja väitös saattaisi jotakin tehota Sir Robertiin, joka olisi melkein kuollut häpeään sellaisen virheen tähden, jona hän olisi pitänyt ratsuväen kapteenin lähettämistä vankilaan, "mutta eikö ole lähempänä ketään henkilöä, johon voisitte vedota?"

"Tässä maassa on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka minusta mitään tietävät", vastasi vanki. "Toinen on yksinkertainen liddesdalelainen lampaiden kasvattaja, nimeltään Kaarlolan Dinmont; mutta hän ei tiedä minusta sen enempää kuin mitä itse olen hänelle ja nyt teillekin kertonut."

"Hei, tämäpä oivallista, Sir Robert!" virkkoi Glossin; "hän kai tahtoisi toimittaa tuon paksukalloisen maalaisen vannomaan herkkäuskoisuutensa, Sir Robert, ha, ha, ha!"

"Ja mikä on toinen todistajanne, ystävä?" uteli paronetti.

"Muuan herrasmies, jota mainitsemaan olen eräistä yksityisistä syistä hieman vastahakoinen. Hänen päällikkyydessään palvelin jonkun aikaa Intiassa, ja hän on kunniansa tunteva mies, kieltäytyäkseen todistamasta minua soturiksi ja säätyhenkilöksi."

"Ja kuka on tämä miehuullinen todistaja, sanokaahan, sir?" tiedusti Sir Robert. "Joku eronsaanut aliupseeri tai kersantti tietenkin?"

"Eversti Guy Mannering, entinen --:nnen rykmentin päällikkö, jossa minulla on eskadroona, kuten jo sanoin."

"Eversti Guy Mannering!" ajatteli Glossin; "kuka lempo olisikaan osannut tätä arvata?"

"Eversti Guy Mannering!" toisti paronetti melko lailla järkkyneenä mielipiteessään. "Hyvä herraseni" -- syrjään Glossinille -- "tässä nuoressa miehessä, jolla on niin kamalan rahvaanomainen nimi ja kelpo tavalla karskiutta, on kuitenkin jotakin herrasmiehen sävyyn, tapoihin ja tunteisiin vivahtavaa, ainakin kuin olisi hän liikkunut hyvässä seurassa. Intiassa annetaan upseerinarvoja hyvin leväperäisesti, huolimattomasti ja harkitsemattomasti -- luullakseni on meidän parempi pysähtyä eversti Manneringin paluuseen asti; hän on tietääkseni nyt Edinburghissa."

"Te osaatte joka suhteessa parhaiten arvostella", vastasi Glossin, "jokaisessa mahdollisessa suhteessa. Alistaisin vain harkittavaksenne, että meillä varmastikaan on tuskin oikeutta päästää tätä miestä menemään todistamattoman väitöksen varassa, ja että me joudumme raskaaseen vastuuseen, jos pidätämme häntä yksityisesti vartioittavana, julkiseen vankilaan lähettämättä. Epäilemättä kuitenkin te osaatte parhaiten arvostella, Sir Robert; ja tahtoisin omasta puolestani vain sanoa, että minä vastikään sain ankarat nuhteet siitä, että pidätin erään henkilön mielestäni täysin turvalliseen paikkaan ja asianmukaisen poliisivoiman vartioittavaksi. Mies pääsi karkuun, ja olen varma siitä, että maineeni huolenpidosta ja valppaudesta virkani toimittamisessa on siitä kärsinyt. Teen vain tämän syrjähuomautuksen -- yhdyn mihin tahansa toimenpiteeseen, Sir Robert, jonka näette soveliaimmaksi."

Mutta mr. Glossin tiesi hyvin, että moinen syrjähuomautus riitti määräämään hänen itseluuloisen, mutta itseensä luottamattoman virkaveljensä kannan. Sir Robert Hazlewood siis selosti asian seuraavalla puheella, joka nojausi osittain siihen oletukseen, että vanki tosiaankin oli säätyhenkilö, ja osittain vastakkaiseen käsitykseen, että hän oli konna ja salamurhaaja:

"Sir, mr. Vanbeest Brown -- puhuttelisin teitä kapteeni Browniksi, jos olisi vähäisintäkään syytä, aihetta tai perustetta olettaa, että te olette kapteeni tai että teillä on eskadroona teidän mainitsemassanne hyvin kunnioitettavassa armeijakunnassa tai missään muussakaan Hänen Majesteettinsa väessä, josta asianhaarasta, sen pyydän saada huomautetuksi, minä en mitään määrättyä, vakiintunutta tai muuttumatonta ratkaisua, selitystä tai mielipidettä lausu. Sanon sen vuoksi, sir, mr. Brown, että me olemme päättäneet, siihen epämieluisaan pulaan nähden, missä nyt olette, kun teidät on rosvottu, kuten sanotte, josta väitteestä minä pidätän käsitykseni julistamisen, ja kun omistatte paljon ja kalliita arvokapineita, sekä sitä paitsi messinkikahvaisen lyömämiekan, jonka saamisesta te ette suvaitse suoda meille mitään selitystä -- sanon, sir, että olemme päättäneet ja katsoneet hyväksi sekä ajatelleet lähettää teidät vankilaan tai oikeammin määrätä teille sieltä huoneen, jotta olette saatavissa esille eversti Manneringin palattua Edinburghista."

"Nöyrällä kunnioittavaisuudella huomauttaen, Sir Robert", sanoi Glossin, "saanko kysyä, onko teidän tarkotuksenanne lähettää tämä nuori herrasmies piirivankilaan? Sillä jollei se olisi vakiintuneena aikomuksenanne, niin ottaisin vapauden vihjata, että olisi vähemmän kovaa lähettää hänet Portanferryn ojennuslaitokseen, missä häntä voidaan säilyttää hänen joutumattansa paljastetuksi julkisuudelle, mitä seikkaa on suuresti kartettava sen pelkän mahdollisuuden varalta, että hänen kertomuksensa on lopultakin tosi."

"Niin, onhan Portanferryssä todellakin sotilasvartio suojelemassa tullihuoneen tavaroita; ja ylipäätään, ottaen kaikki lukuun, ja että paikka on mukava sellaiseksi paikaksi, sanon ottaen kaikki lukuun me lähetämme tämän henkilön tai sanoisin mieluummin valtuutamme hänet säilytettäväksi Portanferryn työvankilassa."

Käskykirje laadittiin sikäli ja Bertramille ilmotettiin, että hänet seuraavana aamuna siirrettäisiin säilytyspaikkaansa, koska Sir Robert oli päättänyt, ettei häntä mahdollisen pelastamisyrityksen tähden lähdettäisi kuljettamaan enää iltahämärissä. Sillävälin oli häntä vartioittava Hazlewoodin hovissa.

"Tuo ei voi olla niin kovaa kuin vankeuteni Intian saalistajien käsissä", ajatteli Bertram; "eikä sitä voi kestää pitkääkään aikaa. Mutta hiisi vieköön tuon vanhan kaavamaisen visapään ja hänen ovelamman kumppaninsa, joka aina puhuu ääntänsä pidätellen, -- he eivät pysty ymmärtämään suoran miehen selvää puhetta."

Sillaikaa Glossin jätti hyvästi paronetille, tuhanteen kertaan kumarrellen ja matelevasti anellen anteeksi, ettei hän voinut noudattaa tämän päivälliskutsua, ja rohjeten toivoa saavansa joskus vastakertana esiintuoda kunnioittavat tervehdyksensä hänelle, lady Hazlewoodille ja nuorelle mr. Hazlewoodille.

"Kernaasti, sir", myönsi paronetti armollisesti. "Toivoakseni ei minun perheeni ole koskaan minäkään hetkenä ollut puutteellinen kohteliaisuudessaan naapureitamme kohtaan; ja kun tässä ratsastan sitä kautta, hyvä mr. Glossin, niin toimitan teidät vakuutetuksi siitä, käymällä luonanne niin tuttavallisesti kuin on soveliasta -- tarkotan, kuin voidaan toivoa tai odottaa."

"Ja nyt", puheli Glossin itsekseen, "tavottamaan Dirk Hatteraick ja hänen väkensä, -- toimittamaan vartio lähetetyksi pois tullihuoneelta, -- ja sitte suureen arvanheittoon. Kaikki riippuu joutuisuudesta. Onpa onni, että Mannering on lähtenyt Edinburghiin. Hänen ja tuon miehen tuttavuus on mitä hankalin lisä vaaroihini", -- tässä hän antoi hevosen hiljentää vauhtiaan. "Mitähän jos yrittäisin tehdä perillisen kanssa sovinnon? -- Hänet luultavastikin saataisiin maksamaan hyvä summa palautuksesta, ja minä voisin luovuttaa Hatteraickin... Mutta ei, ei, ei! Liian monta oli minua tarkkailemassa silmää, Hatteraick itse, ja mustalaismerimies, ja tuo vanha akka. Ei, ei! Minun täytyy pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani."

Niin sanoen hän iski kannuksensa hevosen kupeisiin ja karautti panemaan koneitansa käyntiin.

44 luku.

VANGINVARTIJA JA HÄNEN VAIMONSA.

Seuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään säilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet oli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää saattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen vieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli tarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella, joka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä kohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti. Edustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla rakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja ilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina piirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin puoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti tavotettavissa.

Tämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija, joka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa. Hän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan vahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä ryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja -fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja kiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta olentoa oltiin luovuttamassa tyrmään "Glossinin ihka uusista kaleeseista". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen kuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun voimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä mellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria miehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen itseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään veti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle, hajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat tunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista aviopuolisoansa:

"Vireästi nyt, mies, ja toimita teikari ulos, mitä kuhnailet?"

"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin --", vastasi hänen rakas miehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden toistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:

"No, tuletko maalle, poikaseni, vai pitääkö meidän taluttaa?"

Bertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä kaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet vastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku _sanskulottien_ luikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta uskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo vartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi molemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti avaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.

Bertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme vankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä vilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun vastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee heidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen julkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään kaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen. Tuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme "oli kuormana silmän uupuneen", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää ihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan jo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.

Heidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua kotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä katseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen hurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan, vararikkoisen velallisen, "nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun", jotka viheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi asujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään saastumisesta noiden seurassa.

"Toivoakseni, sir", hän virkahti vartijalle, "aiotte määrätä minulle erillisen säilytyshuoneen?"

"Ja mitä minä siitä kostuisin?"

"No, minuahan voidaan täällä pidättää vain päiväksi tai pariksi, ja minulle olisi kovin vastenmielistä joutua tämän paikan tarjoamaan seuraan."

"Ja mitä minä siitä välitän?"

"No, sir, puhuakseni sitte tunteillenne", sanoi Bertram, "olen valmis suomaan teille sievän korvauksen tällaisesta kohdittelusta".

"Niin, mutta milloin, kapteeni? Milloin ja miten? siinä kysymys tai oikeammiten kaksikin", vastasi vankien hoitaja.

"Kun minut on vapautettu ja saan rahalähetykseni Englannista", lupasi vanki.

Mac-Guffog pudisti päätänsä epäuskoisesti.

"Mitä, ettehän ole uskovinanne, että minä todellakin olen pahantekijä?" kysyi Bertram.

"Ka, mistä minä tiedän", arveli toinen; "mutta jos _olette_ alalla, niin teräväpä ette ole, se on selvä kuin päivä".

"Ja miten niin?"

"Ka, kukas muu kuin pehmeäpäinen alokas olisi antanut niiden pitää Gordonin Vaakunaan jättämänne rahat?" päivitteli konstaapeli. "Lempo minut periköön, mutta puoleeni minä ne olisin korjannut vaikka niiden mahasta! Ei ollut mitään oikeutta riistää teiltä rahojanne ja lähettää teitä vankilaan ilman ainokaistakaan markkaa menoihinne; todistuskappaleiksi olisivat voineet pitää muut kapineet. Mutta miksi helkkarissa ette hoksannut vaatia guineoitanne? ja minä silmää iskin ja nyökkäilin kaiken aikaa, saakutin sokon kertaakaan vilkaisematta minuun päinkään!"

"No, sir", vastasi Bertram, "jos minulla on oikeus saada haltuuni rahat, niin vetoankin siihen; ja niitä on sentään kelpo lailla enemmän kuin kylliksi, maksaakseni, mistä tahansa te voitte minua velottaa".

"Siitä minä en tiedä vähän vähääkään", sanoi Mac-Guffog; "saatatte viipyä täällä jos kuinka kauvan. Ja luotonhan myöntäminen myös vaikuttaa maksujen suuruuteen. Mutta olkoonpa ollakseen, koska te tosiaan näytätte mukiin menevältä mieheltä, vaikka vaimoni sanoo minun häviävän suopeuteni takia, niin jos annatte minulle määräyksen maksujeni suorittamiseksi noista rahoista -- kait ne Glossin toimittaa heltiämään -- minä kun tiedän hiukan eräästä Ellangowanissa tapahtuneesta karkaamisesta -- kyllä vainkin hän mieluustikin auttaa minut omilleni ja menettelee sopuisasti."

"No, sir", vastasi Bertram, "ellen parissa päivässä tule muulla tavoin autetuksi, niin te saatte sellaisen määräyksen".

"Sittepä teille sovitetaan kuin prinssille", sanoi Mac-Guffog. "Mutta huomatkaa mitä sanon, ystävä, jottemme jälkeenpäin joudu mihinkään suukopuun, nämä ovat maksut, joilla aina velotan oman kortteerin vaativaa teikaria: Kolmekymmentä shillingiä viikolta asunnosta, ja guinea tulomaksua muille vangeille; puoli guineaa viikossa yksinmaattavasta sängystä, -- enkä minä saa sitä kaikkea, sillä siitä minun on annettava puoli kruunua Donald Laiderille, joka on täällä lampaanvarkaudesta; hänen olisi ohjesäännön mukaan oltava makuutoverinanne, ja hän odottaa nyt saavansa puhtaat oljet ja ehkäpä sitä paitsi whiskyäkin. Niin että siitä en paljoakaan kostu."

"Hyvä, sir, jatkakaa."

"Mitä sitte ruokaan ja juomiin tulee, niin niitä saatte parasta lajia, enkä minä koskaan lisää ravintolan hintaan yli kahdenkymmenen prosentin, kun siinä herrasmiestä kohdittelen -- ja se on kylläkin vähän sisälle ja ulos lähettelemisestä, ja tytön kenkien kuluttamisesta. Ja jos sitten olette siivolla, niin istun tuokion itse teidän kanssanne iltasin ja auttelen teitä suoriutumaan pullostanne. -- Minä olen monen monituiset lasit Glossinin kanssa kallistellut, joka teidät tyrmään toimitti, -- vaikka hän nyt onkin rauhantuomari. Ja sitte te tietenkin haluatte tulta näinä kylminä iltoina, tai jos kynttilää tahdotte, niin se on kallista tavaraa, sillä se on ohjesäännössä kiellettyä. Ja nyt olen teille maininnut tärkeämmät maksettavat, enkä luule paljoakaan olevan muita, vaikka ainahan niitä sentään ilmestyy yksiä ja toisia kustannuksia lisäksi."

"No, minun täytyy luottaa omaantuntoonne, sir, jos olette sattunut sellaisesta kuulemaan -- enhän voi auttaa itseäni."

"Ei, ei, sir", vastasi varovainen vanginvartija, "en minä salli teidän sitä sanoa; minä en pakota teitä mihinkään. Jos ette pidä hinnasta, niin ei teidän tarvitse tavaraa ottaakaan; en tyrkytä kenellekään. Selitinhän vain, mitä kohteliaisuus vaati; mutta jos haluatte talon tavallista oloa, niin yhtä kaikki minulle -- säästyn vaivasta, siinä kaikki."

"Ei, ystäväni, kuten helposti voinette arvatakin, ei minulla ole vähintäkään halua intellä taksaanne vastaan moisella uhalla", vastasi Bertram. "Näyttäkää minulle olopaikkani, sillä minä jäisin mielelläni toviksi yksikseni."

"Kyllä, kyllä, tulkaa mukaan vain, kapteeni", sanoi mies, vääntäen naamansa tarkottamaan hymyilyä; "ja sanonpa teille, -- näyttääkseni että minulla _on_ omatunto, josta puhuitte, että hitto minut periköön, jos velotan teitä enemmällä kuin kuudella pennyllä päiväänsä pihan käyttämisestä, ja te saatte kävellä siellä melkein kolme tuntia joka päivä, ja pelata käsipalloa ja mitä keksittekään".

Tätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi hänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka raudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka käytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia holveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta taustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin vähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin "huonoimman majatalon huonointa huonetta", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua sekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.

Huone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati jotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu ulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö puhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa kuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä tehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo vaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu ehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut ilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa katkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin soukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön lippu.

"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni", sanoi mrs. Mac-Guffog, joka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän niin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen sukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja kiinnittämiseen -- kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen vaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet kiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti niiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan "vähän niinkuin piti".

"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni", viitaten jyhkeään nelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon epätasaisuuden takia -- rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla teetetty -- seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa kuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti vaunujen lautaverhoituksessa, -- "tuossa on teidän vuoteenne ja villapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta taikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava minulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan" (Mac-Guffog oli tällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista tämän uuden kiskomisen johdosta), "eikä hän koskaan puutu näihin asioihin".

"Jumalan nimessä", sanoi Bertram, "toimittakaa minulle mitä siisteys vaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte".

"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin likellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa teille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi, kun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan."

Kiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja täytettyään kuukausimääriä "kylmillään olleen ruosteristikon" hän ryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten erilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä askareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa kadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän kuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän "mieluummin telkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja, joiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua".

Hänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen pikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle sellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat, niitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte niiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun, joita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.