Part 27

Postinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr. Palmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa puolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti tulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä kohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi säännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin hänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä postimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin ja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja paikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan kiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli yhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen tulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien kasvattaminen kärsivällisyyteen.

Näiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa minkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin hoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori kalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:

"Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän? -- pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän. Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa teille onnea vilpittömämmin kuin

_J. M._"

Kirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan johtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan. Niin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän Portanferrystä.

"Sieltähän minä", vastasi nuorukainen; "minä olen vanhan Willie Johnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka Woodbournessa pesijättärenä palvelee".

"Milloin purjehditte sinne, hyvä ystävä?"

"Nousuveden aikaan tänä iltana."

"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn, niin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan."

"Se käypi helposti laatuun", myöntyi nuorukainen. Silloisilla halvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi hänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen vaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa kunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen kirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan takaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän velvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi tarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana upseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin kanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää, ajatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni vain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.

Ja niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli vastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman suurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai salakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown oli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa harjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai toisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta, sillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän rannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.

Vihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin lahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi. Jonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten pyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä säilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen pälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin asussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa, lovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin tuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana ja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri rantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi kuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan harjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä rannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun talvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle kodikkaan taustan.

Brown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja tuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa silmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka voisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo lapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, -- kenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä kauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin, joilla näky hänen poveansa paisutti.

"Ja mikä", virkahti Brown venemiehelle, "on nimeltään tuo kaunis niemeke, joka loivine reunoineen ja metsämäkineen pistäytyy mereen tämän lahden oikeanpuolisena sivuna?"

"Warrochin kärki", vastasi nuorukainen.

"Ja tuo vanha linna, ystäväni, jonka alapuolella on ihan lähellä nykyaikainen rakennus? Se näyttää täältä katsoen hyvin jyhkeältä."

"Se on Vanhasija, sir, ja tuo Uussija alapuolella. Laskemme teidät sen kohdalle maihin, jos haluatte."

"Se on minulle parhaiten mieleen. Minun täytyy käydä noilla raunioilla ennen kuin jatkan matkaani."

"Niin, kummallinen vanha jäännös se on", puheli kalastaja; "ja tuo korkein torni on hyvänä maamerkkinä aina Ramsayhin Man-saarelle asti ja Ayrin niemelle. Sen seutuvilla on ennen vanhaan paljon tapeltu."

Brown olisi tiedustellut yksityiskohtaisemmin, mutta kalastaja harvoin on muinaistieteen harrastaja. Venemiehen paikallistiedot supistuivat tuohon ylimalkaiseen muistoon.

"Kuulen siitä lisää", sanoi Brown itsekseen, "jahka pääsen maihin".

Alus suuntasi kulkunsa viistämään ylänteen juuritse, jolla linna sijaitsi kallioisen asemansa korkeudesta jylhänä halliten allaan vielä kuohuvia aaltoja. "Luulenpa", huomautti peränpitäjä, "että pääsette tästä maihin yhtä kuivana kuin mistään. Tuossa paikassa ne muinaisina aikoina tapasivat pitää sotaveneitään, mutta sitä ei nykyisin käytetä, kun on niin vaivaloista tavarain kantaminen soukkia portaita ylös tai kallioiden yli. Joskus kuutamoöinä sentään olen sinnekin tavaroita vienyt."

He olivat hänen puhuessaan soutaneet erään kallionkielekkeen nenitse ja tulleet hyvin pieneen satamaan. Sen oli osaksi luonto muodostanut, osaksi olivat sen louhineet uupumattomalla työllään linnan muinaiset asukkaat, jotka olivat sen huomanneet tärkeäksi veneittensä ja pikku pursiensa suojaksi, vaikka siihen ei olisi mikään isompi alus mahtunut. Siihen johti kahden kallionkielekkeen railo niin ahtaana, että vain yksi vene pääsi aukosta kerrallaan kulkemaan. Kummallakin puolella oli vielä nähtävissä kaksi syvälle vankkaan kallioon iskettyä suunnattoman jykevää rautarengasta. Näiden läpi oli perintätarun mukaan yöksi raskas jättiläismoisella munalukolla kahlittu ketju vedetty varjelemaan satamaa ja sen aluksia. Taltan ja kivikuokan avulla oli muovattu kalliosäikästä jonkunlainen laituri.

Kivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja, että työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän kuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo useasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta linnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla kallioiden yli.

"Teidän on parempi astua maihin tässä", sanoi nuorukainen, "sillä hyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole yllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!" (toisen tarjotessa rahaa) "te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja paljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea matkallenne."

Hän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle rannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle, kädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa pikku matkatarpeet.

Ja siten, -- tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin kiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, -- ilman ainoankaan ystävän tukea useiden satojen penikulmien alueella, -- raskaasta rikoksesta syytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin kaikki muu, -- vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi kertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein kuninkaallisesti vallinneet.

41 luku.

VANGITSEMINEN.

Brown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä päättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen nyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla sukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta huoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien mahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja kaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän näki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin oli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita. Viereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän näki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka mahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat johtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään, kunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!

Uteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan Bertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi ihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään arvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään Kippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita raunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti suunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho, niiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin jylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle. Kiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana oli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön alle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta. Molemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin koossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen juuriltaan tempaistua tammea.

"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset", ajatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset näyt kiehittelevät mielessä, "omistavatko he edelleenkin maat, joiden linnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko vaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta, muukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi", ajatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, "miksi jotkut näyt herättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen muiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut edellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina leijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten esineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden mielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan seuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu mieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö, puhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme aavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on minunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä ajatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten kaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi valaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne ovat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden lähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän heikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin? Mutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi minulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa; ja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä vahvistukseksi."

Nuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan melkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä oli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin Tuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet telotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna ilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä neuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään joitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja kun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin likeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt uuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi ylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka tarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa ja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä oli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun oksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut ihan likellekään ehdittyään.

"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on oiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se kerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä."

Silloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja virkahti: "Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?"

Hänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana aikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen kuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin äkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla paikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten sai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä sykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen maailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi pieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa ja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen. Kuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että hänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.

"Jumalan nimessä, miten te tänne tulitte?" henkäisi Glossin.

"Mitenkö tänne tulin?" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta kummeksuen. "Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa linnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden raunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?"

"Kiellettyäkö, sir? -- ei, sir", vastaili Glossin jonkun verran vapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja kumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. "Kiellettyä, sir? -- ei, sir, -- te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut tyydyttämään uteliaisuuttaan."

"Kiitän, sir", sanoi Bertram. "Tätä sanotaan Vanhaksisijaksi, olen kuullut?"

"Niin, sir, erotukseksi Uudestasijasta, tuolla alhaalla olevasta talostani."

Seuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä kuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt lapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen varovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi aatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella tai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko kohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa kuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään kidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon ja epäilyksen kiistailevat pistokset.

"Haluaisin kysyä, sir", virkkoi Bertram, "sen suvun nimeä, jolle nämä mahtavat rauniot kuuluvat?"

"Ne ovat minun omaisuuttani, sir; nimeni on Glossin."

"Glossin -- Glossin?" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan odottamaton; "suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin hajamielinen. -- Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?"

"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty suku", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman Bertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän tahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella kysymyksen oman omistuksensa ajasta.

"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir", sanoi Bertram, "joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?"

"Minä -- tuota -- minä en tosiaankaan tiedä", vastasi Glossin.

"Minä sen tulkitsisin: '_Oikeus antaa valtaamme kantaa_'."

"Jotakin sellaista se luullakseni on", sopersi Glossin.

"Saanko kysyä, sir", jatkoi vieras, "onko se teidän sukunne tunnuslause?"

"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause -- minun on -- minun on -- minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa Edinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän sanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa, se ottaa'."

"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir", arveli Bertram, "niin minä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta tuntuu noista kahdesta paremmalta".

Glossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain nyökkäyksellä.

"On kummallista", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja holvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin ääneensä ajatellen, "on kummallista, mitä kepposia muistimme meille tekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai muun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani -- niin -- se on outoa sanahelinää:

"Yö loppunsa näki, meni väärältä väki, kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää --"

"En saa muistetuksi viimeistä säettä -- joku erityinen mäki -- _mäki_ siinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule kielelleni."

"Kirous kielesi kahlitkoon", jupisi Glossin; "muistat kerrassaan liian paljon!"

"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä", pitkitti nuori mies. "Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua Man-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin kumppaniksi?"

"Minä olen maailman mitättömin mies muinaistarujen alalla", vastasi Glossin.

"Osasin sellaisen balladin päästä päähän", sanoi Bertram, "ollessani vielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja kasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston säilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua karkaamaan heidän hoidostaan."

"Varsin luonnollista", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän olisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi neljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat pinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta täyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen voimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti kutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin toista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen, hypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen, -- sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno lurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien aatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia, ei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin tutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.

"Niin", haastoi hän, "säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista useimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni tapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen unohtanut -- mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen nyt niin elävästi johtaa mieleeni."

Hän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän. Soinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen puolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona, josta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:

"Nuo onko Forthin poukamat, vai Deenkö rannat rauhaisat, ja armaat metsät Warrochin, joit' aina kaipasin?"

"Kautta taivaan", huudahti Bertram, "ihan sama balladi! Minun täytyy tytöltä opetella sanat."

"Tuhannen tulimaista!" ajatteli Glossin; "ellen saa tähän sulkua, niin kaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat ja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan äityä!" --. "Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana", hän sanoi ääneensä; "tällähaavaa" -- sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan muutamien miesten kanssa ylös rinnettä -- "tällähaavaa meidän on hiukan puheltava vakavammista asioista".

"Mitä tarkotatte, sir?" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen toisen käyttämää äänenpainoa.

"No, sir, mitä siihen tulee -- nimenne lienee Brown?" sanoi Glossin.

"Ja entä sitten, sir?"

Glossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli päässyt; tämä saapui joutuisasti. "Vanbeest Brown, ellen erehdy?"

"Ja entä sitten, sir?" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja tyytymättömämpänä.

"No, siinä tapauksessa", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo ehtineen penkereelle heidän lähelleen, "siinä tapauksessa vangitsen teidät kuninkaan nimessä!"

Samassa hän kurotti kätensä Bertramin kaulukseen, kahden muun miehen tarttuessa hänen käsivarsiinsa; mutta rajulla tempaisulla riuhtaisihe hän irti, itsepintaisimmat sinkauttaen alas rinnettä, sivalsi lyömämiekkansa ja asettui puolustautumaan, ahdistajien peräytyessä turvallisen matkan päähän tuijottelemaan.

"Ottakaa huomioon", huusi hän, "ettei aikomuksenani ole vastustaa laillista valtaa. Todistakaa minulle, että teillä on virallinen vangitsemiskäsky, niin minä tottelen rauhallisesti; mutta älköön yksikään, joka välittää hengestään, lähestykö minua ennen kuin tiedän, mistä rikoksesta ja kenen valtuutuksella minut pidätetään."