Part 26

Ilomielin käytti Mannering näitä suosituksia; ja pahottelemme syvästi, ettei meidän vallassamme ole antaa lukijalle selvitystä hänen saamastansa huvista ja hyödystä piirissä, joka ei ole koskaan suljettuna järkeviltä ja tietorikkailta muukalaisilta, jonka vertaista ei ole kenties minään aikakautena ollut, kun ajattelee sen käsittämän ja keskittämän lahjakkuuden syvällisyyttä ja monipuolisuutta.

Torstaina mr. Pleydell määräaikaan ilmestyi majataloon, jossa eversti Mannering asui. Peuranpaisti osottausi olevaksi erinomaisessa kunnossa, punaviini oli mainiota, ja oppinut lakimies omisti hyvin kunnioittavaa huomiota kumpaisellekin, ollen etevä pöytäasiain tuntija. Olen kuitenkin epävarma siitä, tuottiko hyvä kestityskään hänelle suurempaa tyytyväisyyttä kuin mestari Sampsonin läsnäolo, josta hän omalla lakitieteellisellä viisastelullaan sai herutelluksi paljon hupaisuutta sekä itselleen että parille ystävälle, joita eversti samassa tilaisuudessa juhlitti. Sampsonin yksinkertaisen totiset ja harvasanaisina tärähtelevät vastaukset lakimiehen kavaliin kysymyksiin saattoi hänen luonteensa hyväntuulisuuden selkeämpään valoon kuin Mannering oli vielä nähnyt. Samalla hän penkoi esille kummallisen paljouden erinäistä vaikeatajuista, vaikka yleensä hyödytöntä tietoa. Lakimies jälkeenpäin vertasi hänen mieltänsä panttilainaajan varastohuoneeseen, kaikenkaltaisilla tavaroilla ahdattuun, mutta niin vaivalloisesti kasailluilla ja niin peräti sikin sokin sovitelluilla, ettei omistaja saa koskaan käsiinsä mitään kapinetta sillä hetkellä kun sitä tarvitsee.

Mitä asianajajaan itseensä tulee, antoi hän ainakin yhtä paljon ajattelunharjotusta Sampsonille kuin hänestä hauskuutta houkutteli. Kun lainoppinut alkoi kohota lentoihinsa ja hänen luonnostaan järkeilevä ja kuivakiskoinen leikkisyytensä kävi eloisammaksi ja kärkevämmäksi, tähysteli häntä koulumestari senlaatuisella ihmetyksellä, jolla voimme kuvitella kesyn karhun saattavan silmäillä vastaista seuralaistansa apinaa, niiden ensi kertaa tullessa esitellyiksi toinen toiselleen. Mr. Pleydellin iloja oli vakavan ja totisen todistelevasti esittää joku väitelmä, jota vastaan tiesi koulumestarin taipuisaksi kiistämään. Sydämellisellä mielihyvällä hän sitte tarkkaili sielullista punnerrusta, jolla kelpo mies vastatakseen järjesteli aatoksiaan ja ponnistaa hitaita ja kankeita kykyjään, saadakseen liikkeelle oppinsa koko raskaan tykistön musertamaan toisen lausuman harhaanjohtavan tai kerettiläisen mielipiteen -- kun, katso, ennen kuin tykistöä ehdittiin laukaista, vihollinen oli siirtynyt asemiltaan ja ilmestyi uuteen kiusalliseen asentoon koulumestarin sivustalle tai taakse.

Useinpa huudahteli hän "Tavatonta!" kun täydessä voitonluottamuksessa vihollista vastaan marssittuaan huomasikin kentän tyhjäksi; ja senhän arvaa, että vähällä vaivalla ei hän uutta rintamaa yrittänyt. "Hän oli kuin intialainen alkuasukasarmeija", eversti sanoi, "pelottava lukumääränsä ja tykistönsä järeyden puolesta, mutta altis joutumaan korjaamattomaan epäjärjestykseen sivustahyökkäystä tähtäävästä liikkeestä". Ylipäätään koulumestari kuitenkin, vaikka jonkun verran uupuikin näihin sielullisiin epätavallisella vauhdilla ja hetken pinnistyksessä tehtyihin ponnistuksiin, piti tätä elämänsä parhaimpina päivinä ja aina mainitsi mr. Pleydelliä hyvin laajatietoiseksi ja suk-ke-lak-si henkilöksi.

Seurue väheni, kunnes nuo kolme herrasmiestä vain jäivät. Heidän puhelunsa kääntyi miss Bertramin jälkisäännöksiin.

"Mikä sen vietävä saattoikaan ajaa akan peijakkaan nuppiin", virkahti Pleydell, "Lucy Bertram-poloisen perinnöttömäksi tekemisen sillä verukkeella, että omaisuus muka luovutetaan pojalle, joka on ammoin kuollut ja kuopattu? Pyydän anteeksi, mr. Sampson, unohdin kuinka läheltä tämän mainitseminen koskee tunteisiinne -- muistan kuulustaneeni teitä siitä tapauksesta -- eikä ole minun koskaan ollut niin työläs saada ketään puhumaan kolmea sanaa peräkkäin. Voitte puhua pythagorealaisistanne tai vaiteliaista bramiineistanne, eversti, ja minä sentään takaan tämän oppineen herrasmiehen voittavan heidät kaikki vähäpuheisuudessa -- mutta viisaan sanat ovat kallisarvoisia eivätkä kepeästi haaskattavia."

"Totisesti", sanoi koulumestari, ottaen siniviiruisen nenäliinansa silmiltään, "katkera oli se päivä minulle kyllä; niin, ja tukalasti kestettävä murheen päivä -- mutta Hän antaa voimaa, joka sälyttää kuorman".

Eversti Mannering käytti tätä tilaisuutta pyytääkseen mr. Pleydelliä selittämään lapsen katoamista yksityiskohtaisemmin. Lakimies mielelläänkin selosteli tapauksia rikosasiain alalta, etenkin oman kokemuksensa koskettelemia, ja kertoi asianhaarat juurtajaksain.

"Ja mikä on mielipiteenne koko lopputuloksesta?"

"Hoo, että Kennedy murhattiin. Se on vanha tapaus, jota on sillä rannikolla ennenkin sattunut -- salakuljettaja tullimiestä vastassa."

"Ja mikä sitten on oletuksenne lapsen kohtalosta?"

"Epäilemättä hänkin murhattu", vastasi Pleydell. "Hän oli kyllin vanha kertomaan näkemänsä, ja tuollaiset tunnottomat konnat eivät kammoisi uutta viattomain lasten surmaamistakaan, jos arvelisivat etunsa sitä vaativan."

Koulumestari ähkäisi syvään ja äännähti: "Suunnatonta!"

"Kuitenkin mainittiin jutussa mustalaisiakin", huomautti Mannering, "ja siitä päättäen, mitä tuo alhaisen näköinen mies hautajaisten jälkeen sanoi --."

"Miss Margaret Bertramin aatos, että lapsi on elossa, perustui mustalaisen ilmotukseen", tokaisi Pleydell, tarttuen puoleksi lausuttuun viittaukseen; "kadehdin yhdistelmäänne, eversti -- on häpeäksi minulle, etten ollut samaa johtopäätöstä tehnyt. Käymmekin oitis käsiksi tähän asiaan. Hei, kuulkaapas, tarjoilija, menkäähän matami Woodille Cowgaten varrelle. Tapaatte kirjurini Driverin. Hän on tähän aikaan mukana High-Jinks'issä (sillä me ja alaisemme, eversti, olemme erinomaisen säännöllisiä säännöttömyyksissämme); käskekää hänen paikalla tulla tänne, minä maksan hänen uhkapanoksensa."

"Hän ei saapune osaansa esittävänä, vai mitä?" kysäisi Mannering.

"Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat",[49] vastasi Pleydell. "Mutta meidän täytyy saada joitakin tietoja Egyptin maalta, jos mahdollista. Hohoi, olisipa minulla vain tästä sekavasta vyyhdistä vähäisinkin rihma, niin näkisitte, kuinka sen kerisin! Minä kaivaisin mustalaiselta salat julki paremmin kuin keskiaikainen inkvisitsioni; tiedän minä miten pidellä vikuroitsevaa todistajaa."

Mr. Pleydellin siten korskuessa ammattitaidostaan, palasi tarjoilija mr. Driverin kanssa, jonka suupielet olivat vielä rasvaiset lammaspiirakoista, ja viimeisen haarikankulauksen vaahto vielä laskeutumattomana ylähuulellaan, sellaisella kiireellä oli hän isäntänsä kutsua noudattanut.

"Driver, teidän täytyy heti mennä hakemaan vanhan miss Margaret Bertramin palvelijatar. Kyselkää häntä kaikkialta, mutta jos havaitsette välttämättömäksi turvautua Protocoliin, tupakkakauppias Quidiin tai keneenkään noista, niin älkäähän vain itse esiintykö, vaan lähettäkää joku tuttavapiirinne naishenkilö -- saanenpa uskoa tuntevanne moniakin, jotka ovat alttiita palvelemaan teitä. Hänet löydettyänne sopikaa siitä, että hän tulee konttoriini huomenna tasan kello kahdeksan."

"Mitä sanon saadakseni hänet tulemaan?" kysyi ajutantti.

"Mitä hyväksi näette", vastasi lakimies. "Minunko asiakseni luulette valeiden sepustamisen teille? Mutta toimittakaakin hänet saapuville kello kahdeksalta, kuten sanoin."

Kirjuri irvisti, kumarsi ja läksi.

"Hyödyllinen mies, tuo", puheli asianajaja; "en luule hänen veroisensa konsanaan juttukirjaa piirrelleen. Hän on valmis saneluni mukaan kirjottamaan kolme yötä viikossa nukkumatta tai -- mikä on saman tekevää -- kirjottamaan yhtä hyvin ja virheettömästi nukkuessaan kuin valveillaankin. Ja peräti vakaa tavoissaan -- jotkut niistä aina vaihtelevat oluttupiansa, niin että kaksikymmentä juoksupoikaa saa heidän jäljillään hikoilla kuten paljaspäät kapteenit Eastcheapin ravintoloissa kiertelevinä Sir John Falstaffin haussa. Mutta tämä on kerrassaan kiinteä kappale -- hänellä on talvi-istuimensa takkavalkean äärellä ja kesäistuimensa ikkunan pielessä matami Woodilla. Noiden kahden välillä on hänen kaikki muuttonsa; sieltä hänet löytää aina työtuntiensa jälkeen. Hän ei luullakseni milloinkaan riisuudu tai käy levolle -- pelkkä olut pitää hänet kunnossa. Se on ruoka, juoma, vaatetus, vuode ja pesu."

"Ja onko hän äkillisestäkin kutsusta aina pystyvä toimiin? Minä sitä epäilisin, hänen asuinsijaansa ajatellessani."

"Hoh, juominen ei häntä koskaan hämmennä, eversti; hän kykenee kirjottamaan tuntikausia puhelahjansa menetettyään. Muistanpa, kun kerran sain äkkiä pyynnön laatia erään vetoomuksen. Olin ollut päivällisellä, ja oli lauvantai-ilta, joten minä olin vastahakoinen siihen ryhtymään. Saivatpa minut kuitenkin alas Clerihughille, ja siellä me istuimme iloa pitäen, kunnes minulla oli kaksinkertainen määrä märkyyttä vyöni alla. Silloin he saivat minut suostutelluksi laatimaan asiakirjan. Sitten oli meidän haettava Driver, ja kahdella miehellä oli täysi työ hänen kantamisessaan sisälle, sillä hän sattui tavattaessa olemaan kykenemätön sekä liikkumaan että puhumaan. Mutta tuskin oli hän saanut kynänsä sormiensa väliin, paperinsa levitetyksi eteensä ja ääneni kuullut, kun jo alkoi kirjottaa kuin paraskin notaari -- enkä ole koskaan nähnyt niin sieviä kiekuroita, joskin meidän täytyi panna toinen mies kastamaan hänen kynäänsä musteeseen, sillä hän ei pystynyt näkemään tolppoa."

"Mutta miltä näytti yhteistuotteenne seuraavana aamuna?" kysyi eversti.

"Huh, mainiolta -- ei kolmea sanaa tarvinnut muuttaa; se lähetettiin määräpaikkaansa saman päivän postissa. Mutta tulettehan luokseni aamiaiselle huomenna, ja kuulemaan tuon vaimon kuulustelua?"

"On tuntinne jokseenkin aikainen."

"En voi sitä lykätä. Ellen olisi taistelutantereellani täsmälleen tornikellon yhdeksää lyödessä, niin pääsisi liikkeelle huhu, että minä olen saanut halvauskohtauksen, ja minä tuntisin sen seurauksia koko istuntokauden loppuajan."

"No, pitänee sitten yrittää."

Seurue hajaantui siksi iltaa.

Aamusella eversti Mannering saapui asianajajan konttoriin, vaikka noituen skotlantilaisen joulukuun-aamun kalseutta. Mr. Pleydell oli saanut mrs. Rebecan sijotetuksi pystyvalkeansa kulmalle, hommannut hänelle kupillisen suklaata ja jo joutunut pitkälle puheluun hänen kanssaan.

"Eihän toki, mrs. Rebecca, ei ole etäisintäkään aikomusta valittaa emäntänne testamentista, ja minä takaan kunniasanallani, että teille säädetty lahjotus on täydellisesti turvattu. Te olette sen ansainnut käytöksellänne emäntäänne kohtaan, ja soisinpa sen olleen kaksin verroin isomman."

"Niin, mutta, sir, ei ole oikein mainita mitä ihmiselle sanotaan -- kuulittehan, kuinka tuo Quidin räivä kehtasi silmilleni syytää minulle antamiansa palkkiopahasia ja jauhaa toistamiseen mitä joutavia joskus lienen hänen kanssaan hölpötellyt; jos nyt teidän arvoisuudellenne jotakin lavertelisi, niin ties mitä siitä sukeutuisikaan."

"Minä vakuutan teille, Rebecca hyvä, että minun maineeni sekä teidän oma ikänne ja ulkomuotonne ovat takeenanne, vaikka ihan lintusen kielellä livertelisitte minulle."

"No, jos teidän arvoisuutenne sen ajattelee vaarattomaksi, niin tällainen se on asia. Katsokaas, noin vuosi sitten, tai niinkään pitkää aikaa siitä ei ole ihan, neuvottiin rouvaa lähtemään joksikin aikaa Gilslandiin, sillä hän oli kovasti pahalla mielellä. Ellangowanin vastuksista alettiin puhua julkisesti, ja sekös häntä kiusasi -- sillä hän oli ylpeä suvustaan. Ellangowan itse ja hän, he toisin ajoin olivat sovinnossa, toisin ajoin taas eivät -- mutta lopuksi he eivät ollenkaan olleet hyvissä väleissä pariin kolmeen ajastaikaan -- sillä lairdi alinomaa ruinasi rahaa lainaksi, ja sitä ei rouva voinut millään muotoa sietää, ja rouva alinomaa tahtoi velkaa maksoon, ja lairdille se oli yhtä vähän mieleen. Olivat sitte viimein vallan erossa. Ja sitte Gilslandissa joku kertoi maiden joutuvan myyntiin; ja oli ikääskuin hän siitä hetkestä saakka olisi käynyt nurjamieliseksi miss Lucy Bertramia kohtaan, sillä moneenkin kertaan hän minulle valitti: 'Voi Becky, voi Becky, jos se hyödytön vikisevä tytön äpäre siellä Ellangowanissa, joka ei kykene epäkelpoa isäänsä aisoissa pitämään -- jos hän olisi vain ollut poikalapsi, niin eivätpä pääsisi vanhaa perintöä myymään tuon höperön veloista'; ja siihen tapaan hän tuskitteli, kunnes minä ihan kylläännyin ja väsyin kuulemaan hänen sadattelevan tyttö-poloista niinkuin ei hän olisi ollut poikalapsi ja maatilaa pitänyt, jos hänen tahdossaan olisi sukupuolensa vaihtaminen ollut. Ja eräänä päivänä terveyslähteen luona kallionkärjen alapuolella siellä Gilslandissa hän katseli hyvin komeaa lapsipesyettä -- jonkun Mac-Croskyn -- ja puhkesi sanomaan: 'Eikö ole ilmetty ihme, että jokaisella maan hulttioimella on poika ja perillinen, ja että Ellangowanin suku on miesperillistä vailla?' Siinä seisoi joku mustalaisvaimo hänen takanaan ja kuuli sen -- julman roteva ja pelottavan näköinen, en ole mokomaa muijaa eläissäni silmiini saanut. 'Kuka', hän sanoo, 'rohkenee sanoa, että Ellangowanin suku häviää miesperillisen puutokseen?' Rouva pyörähti häntä katsomaan -- hän oli karski nainen ja aina valmis vastauksissaan kenelle hyvänsä. 'Minä sen sanon', hän sanoo, 'ja surullisella sydämellä sanonkin'. Silloinkos mustalaismuija tarttuu häntä käteen. 'Tunnen minä teidät', hän sanoo, 'vaikka te ette minua tunne. Mutta niin totta kuin taivaalla aurinko paistaa, ja niin totta kuin tuo vesi mereen juoksee, ja niin totta kuin on silmä joka näkee ja korva joka kuulee meitä molempia: Harry Bertram, jonka luultiin Warrochin kärjessä loppunsa saaneen, ei siellä kuollut -- hänen piti saada raskas kohtalo yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti, se oli äänestä sanottu -- mutta jos te elätte ja minä elän, niin te kuulette enemmän hänestä tänä talvena ennen kuin lumi on kahta päivää Singlesiden nummella levännyt. En minä rahastanne huoli', hän sanoo, 'ettette luulisi minun silmiänne sumentavan -- hyvästi jääkää Martinpäivän jälkiviikkoihin asti'; -- ja siihen hän jätti meidät seisomaan."

"Oliko hän hyvin pitkä nainen?" keskeytti Mannering.

"Oliko hänellä musta tukka, mustat silmät ja arpi silmäkulman yläpuolella?" lisäsi lakimies.

"Hän oli pisin mitä olen naisia nähnyt, ja tukka musta kuin syysyö, pait mistä se oli harmaa, ja silmäkulman päällä oli arpi, johon olisi rystysensä saanut mahtumaan. Ei häntä unohda ikinä kukaan kerran nähtyänsä, ja minä olen itsekseni varma siitä, että sen mustalaismuijan sanojen perusteella rouva teki testamenttinsa, käytyään karvaaksi Ellangowanin nuorta neitiä kohtaan; ja paljoa huonommin rouva vielä hänestä piti jouduttuaan pakotetuksi lähettämään hänelle kaksikymmentä puntaa -- sillä hän sanoi, että miss Bertram ei tyytynyt siihen, että antoi Ellangowanin hovin luistaa vieraisiin käsiin, kun hän oli tyttölapsi eikä poika, vaan vielä oli köyhyytensä takia tulossa Singlesidenkin rasitukseksi ja häpeäksi. Mutta toivon, että rouvan testamentti kaikesta huolimatta pysyy pätevänä, sillä kovahan olisi minun kadottaa pikku lahjani -- vähäisestä minä palvelin palkasta ja hyvyydestä, sen sanon."

Asianajaja poisti hänen pelkäilynsä tässä kohden ja kysyi sitte Jenny Gibsonia, saaden kuulla, että hän oli suostunut mr. Dinmontin tarjoukseen. "Ja niinhän olen tehnyt minäkin, koska hän minua niin kauniisti osasikin pyytää", haastoi mrs. Rebecca; "kovasti kunnollista väkeä ne Dinmontin, vaikka rouva ei sietänyt paljoakaan kuulla ystävistä siltä haaralta sukua. Mutta Kaarlolan kinkuista hän piti, ja juustoista, ja teiristä, joita ne ehtimiseen lähettelivät, ja lampaanvillasääryksistä ja kintaista -- kyllä hän niistä piti."

Mr. Pleydell antoi nyt mrs. Rebecan mennä. Hänen lähdettyään virkahti lakimies: "Sen mustalaisvaimon luulen tuntevani."

"Olin juuri samaa huomauttaa", vastasi Mannering.

"Ja hänen nimensä" -- alotti Pleydell.

"On Meg Merrilies", jatkoi eversti.

"Tiedättekö sen?" äännähti asianajaja, hullunkurisen kummastunut ilme kasvoissaan katsellen soturi-ystäväänsä.

Mannering vastasi tunteneensa sellaisen vaimon, käydessään Ellangowanissa pariakymmentä vuotta aikaisemmin; ja sitte hän oppineelle seurakumppanilleen kertoi kaikki ensimäisen käyntinsä huomattavat yksityiskohdat.

Mr. Pleydell kuunteli hyvin tarkkaavasti ja vastasi sitte:

"Onnittelin itseäni tutustumisestani syvästi oppineeseen jumaluustieteilijään, tavattuani kappalaisenne; mutta enpä todellakaan odottanut havaitsevani hänen isäntäänsä Albumazarin tai Messahalan oppilaaksi. Sellainen aatos minulla on kuitenkin, että tuo mustalainen voisi kertoa meille asiasta jotakin enemmän kuin hän tähtienlukemisesta tai kaukonäkemyksestä johtelee -- minulla oli hänet kerran käsissäni, enkä hänestä silloin paljoakaan selvää saanut; mutta nyt minun täytyy kirjottaa Mac-Morlanille, jotta hän mullistaa maat ja taivaat akan löytymiseksi. Mielelläni tulen paikkakunnalle itse avuksi hänen tutkimiseensa -- minulla on vielä sikäläinen rauhantuomarin valtuus, vaikka olen sheriffin virasta luopunut. Elämässäni ei ole minulla ollut mitään hartaammin sydämelläni kuin tuon murhan ja lapsen kohtalon selville saaminen. Minun täytyy myös kirjottaa Roxburghshiren sheriffille ja jollekulle toimeliaalle rauhantuomarille Cumberlandiin."

"Toivoakseni paikkakunnalle tullessanne teette Woodbournen pääkortteeriksenne?"

"Tietysti; pelkäsin teidän kieltävän -- mutta nyt on meidän mentävä aamiaiselle, tai myöhästyn."

Seuraavana päivänä uudet ystävykset erosivat, ja eversti kotiutui ilman mitään tässä kertomuksessa mainittavan arvoista seikkailua.

40 luku.

ISÄINSÄ ASUINSIJALLE.

Tuskin oli tapaturmalaukaus nuoreen Hazlewoodiin sattunut, kun sen seuraukset miss Manneringille ja hänelle itselleen syöksähtivät Brownin mieleen. Pyssyn suun suunnasta laukauksen pamahtaessa päättäen ei hänellä ollut suurtakaan pelkoa siitä, että vamma osottautuisi kuolettavaksi. Mutta vangitsemista vieraassa maassa, ja hänen ollessaan vailla mitään keinoja arvonsa ja yksilönsä todistamiseksi, oli ainakin vältettävä.

Sen vuoksi päätti hän ensiksi paeta läheiselle Englannin rannikolle ja siellä piilotella, jos mahdollista, kunnes saisi rykmenttitovereiltaan kirjeitä ja asiamieheltään rahalähetyksiä, sitten asettuakseen oikeaan asemaansa ja tarjotakseen nuorelle Hazlewoodille ja hänen ystävilleen mitä selitystä tai korvausta he haluaisivat. Tässä mielessä hän terhakasti taivalsi tapaturmapaikalta ja saapui seikkailuitta Portanferryn kauppalaan. Iso avoin pursi oli juuri lähdössä laiturista, määränään pieni Allonbyn satama Cumberlandissa. Tähän alukseen astui Brown ja päätti ottaa tuon paikan väliaikaiseksi olosijakseen, kunnes saisi kirjeitä ja rahaa Englannista.

Lyhyellä matkalla hän antausi puheisiin perämiehen kanssa. Tämä oli aluksen omistajakin, reipas ukko, joka oli välipäikseen toiminut salakuljetuksessakin, kuten useimmat rannikon kalastajat. Jokapäiväisistä asioista puheltuaan Brown yritti kääntää keskustelua Manneringin perheen taholle. Merimies oli kuullut Woodbourneen tehdystä hyökkäyksestä, mutta moitti salakuljettajien menettelyä.

"Kädet irki on suoraa peliä; pahus vieköön, ne saavat koko seutukunnan niskaansa. Ei, ei! kun minä olin sentapaisissa hommissa, leikin minä ottoa ja antia tullimiesten kanssa: tässä lasti siepattiin -- olkoon menneeksi, se oli heidän onnensa; tuossa toinen sievästi pujahti läpi, se minun voittoni. Ei, ei, korpin ei pitäisi toiselta korpilta silmää puhkaista."

"Entäs tuo eversti Mannering?" kysyi Brown.

"No, ei ole viisas mies hänkään, kun sekaantuu jupakkaan. En minä häntä tullinuuskijain hengen pelastamisesta moiti; se oli varsin oikein tehty. Mutta herrasmiehen tapaista ei ollut tapella köyhän kansan teekääryistä ja konjakkinassakoista. Korkeahan hän kuitenkin on herra, ja ne menettelevät meikäläisten kanssa miten mielivät."

"Ja hänen tyttärensäkin", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin, "kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?"

"Mitä, Hazlewoodienko?" sanoi kippari. "Eikä mitä, joutavaa juoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti kotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa -- ja tyttäreni Peggy on Woodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori Hazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa."

Katkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen uskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian uskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti toiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka epäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla! Mitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka mukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen mielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen väkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän päätti käyttää hyväkseen.

"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? -- Minä tunsin miss Manneringin Intiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla hyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin kovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen varma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan. Kenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta, tuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?"

Kaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen kirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti heidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille, ilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa seurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden suullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei katsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa syitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti, että kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen varsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen otti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska hän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi Allonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos nuori neiti sen hänelle jättäisi.

Vainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin soveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän omaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran harjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä majatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan Wigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti tuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle ja everstiluutnantilleen.

Ensinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti yhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja everstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa todistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen herrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi hänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta Dinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin vakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän Kaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän selitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi, mutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli vastauksiansa.