Part 25

Eräässä Lukianoksen sadussa kerrotaan älykkään ohjaajan harjottaman apinajoukon olleen suurella menestyksellä esittämässä murhenäytelmää, kun koko kohtauksen säädyllisyys yhtäkkiä tärveltyi ja näyttelijäin luontaiset intohimot riehahtivat kovin räikeästi valloilleen erään koiranleuan heittäessä kourallisen pähkinöitä näyttämölle. Samaan tapaan nyt lähenevä käännekohta elvytti odottajissa peräti toisenlaisia tunteita kuin ne olivat, joiden ilmettä he vastikään olivat mr. Mortcloken valvonnan alaisina yrittäneet jäljitellä. Äsken hartaasti kohti taivasta tai nöyrempinä maahan juhlallisesti luodut silmät vilhuilivat nyt terävästi ja valppaasti laatikkoihin ja kirstuihin, kaappeihin ja kaikkinaisiin vanhan neidin monituisiin säilöihin. Eikä heidän etsintänsä tyhjänarvoista ollutkaan, vaikka he eivät löytäneet hakemaansa testamenttia.

Tuossa oli hannoverinvastaisen kappelin papin 20 punnan velkatunnuste, korot merkitty maksetuiksi viime Martinpäivää myöten, huolellisesti käärittynä "Ulapan yli ja Kaarlon luo" -laulun vanhaan säveleeseen sovitettuihin uusiin sanoihin; tässä omituinen rakkauskirjeenvaihto vainajan ja jonkun liikekannalla olevan jalkaväkirykmentin luutnantin O'Keanin välillä, nauhalla solmittuna asiapaperin sisälle, joka oitis selitti sukulaisille, minkätähden heille pahaenteinen suhde oli äkkiä katkennut -- luutnantin kahdensadan punnan suuruiseen velkakirjaan nimittäin, johon _ei_ oltu merkitty mitään korkoja maksetuiksi. Muitakin saamatunnustuksia ja velkasitoumuksia, isommille summille ja parempien nimien (liikemerkityksessä, tarkotan) allekirjottamia kuin arvoisan hengenmiehen ja uljaan soturin, pöyhi esille etsintä, sekä sitä paitsi kasan kaiken kokoisia ja nimisiä rahoja, kullan ja hopean romua, vanhoja korvarenkaita, murtuneiden nuuskarasiain sarantoja, silmälasien kehyksiä y.m.m.s. Testamenttia ei yhäkään ilmestynyt, ja eversti Mannering alkoi täydellä luottamuksella toivoa, että hänen Glossinilta saamansa perintömääräys sisälsi vanhan neidin asiain lopullisen järjestelyn. Mutta hänen ystävänsä Pleydell, joka nyt tuli huoneeseen, varotti häntä antautumasta sellaiseen uskoon.

"Minä tunnen hyvin sen herrasmiehen", hän sanoi, "joka johtaa etsintää, ja hänen sävystään arvaan, että hän tietää asiasta enemmän kuin yksikään meistä".

Haun kestäessä luokaamme lyhyt silmäys pariin läsnäolijaan, joiden harrastus näyttää hartaimmalta.

Tarpeetonta on sanoa mitään Dinmontista, joka seisoi iso metsästyspiiska kainalossaan kurkotellen leveätä ja pyöreätä naamaansa toimitsijan olan yli. Tuo laihankalpea vanhahko henkilö, joka on pukeutunut mitä mallikelpoisimpaan herrasmiehen suruasuun, on Mac-Casquil, entinen Drumquagin omistaja, joka joutui häviöön perimällä kaksi Ayr-pankin hänelle testamentattua osaketta. Hänen toiveensa perustuvat tässä tilaisuudessa hyvin etäiseen sukulaisuuteen, samassa penkissä vainajan kanssa istumiseen jokaisessa sunnuntaikirkossa ja _cribbage_-pelissä oloon hänen kanssaan lauvantai-iltoina -- hyvin huolellisesti karttaen voittajana lopettamista. Tuo karkean näköinen mies, joka käyttää omaa rasvaista tukkaansa sidottuna vielä rasvaisempaan nahkatulloon, on tupakkakauppias, miss Bertramin äidin sukulainen. Siirtomaan sodan syttyessä oli hänellä hyvä kauppavarasto, jolloin hän korotti tarveaineittensa hinnan kolminkertaiseksi koko maailmalle, ainoan poikkeuksen myöntäen miss Bertramille, jonka kilpikonnanluinen nuuskarasia viikottain täytettiin parhaalla _rappee_'lla vanhoin hinnoin, koska palvelustyttö sen mukana toi puotiin miss Bertramin tervehdyksen serkulleen mr. Quidille. Tuo nuori mies taasen, jolla ei ole ollut sitäkään hyvää aistia, että olisi vaihtanut saappaansa ja arkihousunsa, olisi saattanut olla niin hyvällä sijalla vanhan neidin suosiossa kuin kukaan heistä, neitiä kun miellytti katsella pulskaa nuorukaista. Mutta hänen arvellaan haaskanneen onnenhetkensä toisinaan juhlallisen kutsunkin saatuaan laiminlyömällä hänen teepöytänsä, toisinaan ilmestymällä sen ääreen hauskemmassa seurassa päivällisellä oltuaan, kahdesti polkaisemalla hänen kissaansa hännälle ja kerran solvaisemalla hänen papukaijaansa.

Ryhmästä herättää Manneringin harrastusta enimmin tyttöparka, joka on ollut vainajalla jonkunlaisena alamaisena seuralaisena, hänen saadakseen kaikin ajoin esteettömästi purkaa pahaa tuultaan. Hänet laahasi muodon vuoksi huoneeseen vainajan suosikkipalvelijatar; niin pian kuin mahdollista vetäytyen nurkkaan katseli hän nyt kummissaan ja säikkyneenä vieraiden tunkeilevaa kopeloimista noissa kätköissä, joita hän lapsuudestaan asti oli pelkäävällä kunnioituksella ulkoapäin silmäillyt. Tätä tyttöä tähystelivät karsain katsein kaikki kilpailijat, rehellistä Dinmontia vain lukuunottamatta; he kuvittelivat huomaavansa hänet vaaralliseksi osalliseksi, jonka vaatimukset saattaisivat ainakin rasittaa ja vähentää heidän perintömahdollisuuksiaan. Kuitenkin oli hän ainoa saapuvilla olija, joka näytti tosiaan surevan vainajaa. Miss Bertram oli ollut hänen suojelijattarensa, vaikkakin itsekkäistä syistä, ja hänen oikullinen hirmuvaltansa unohtui nyt, kyynelten vuolaina seuratessa toisiansa hänen peljästyneen ja ystävättömän kasvattinsa poskia pitkin.

"Liiaksi tihkuu tuolla suolavettä, Drumquag", huomautti tupakkakauppias entiselle tilalliselle, "ennustaakseen meille kumpaisellekaan järin hyvää. Ihmiset harvoin vetistelevät tuolla tavoin, elleivät tiedä mistä hyvästä."

Mr. Mac-Casquil vastasi vain nyökkäyksellä, tuntien säädylliseksi todistaa ylempää säätyarvoaan mr. Pleydellin ja eversti Manneringin nähden.

"Ihme paikka, jos ei mitään testamenttia lopulta sattuisi olemaankaan, ystävä", äännähti toimitsijalle Dinmont, alkaen käydä kärsimättömäksi.

"Malttakaahan vielä hetkinen -- hän oli hyvä ja ymmärtäväinen nainen, miss Margaret Bertram -- hyvä ja ymmärtäväinen ja järkevästi harkitseva nainen, ja osasi valita ystävänsä ja taltensa. Hän on saattanut antaa viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, eli oikeammin _mortis causa_ määräyksensä, se kun koskee perittyä omaisuutta, jonkun luotettavan ystävän käsiin."

"Panenpa veikkaan mitä tahansa", kuiskasi Pleydell everstille, "että hänellä on se omassa taskussaan"; sitte lakimiestä puhutellen: "No, sir, me lyhennämme jo tätä, jos sallitte -- tässä on Singlesiden maaomaisuuden perinnönluovutuskirja, useita vuosia takaperin laadittu Ellangowanin miss Lucy Bertramin hyväksi --" Seurue tuijotteli pelottavan hurjasti. "Te luullakseni, mr. Protocol, voitte meille ilmottaa, onko myöhempää säännöstä?"

"Suvaitkaahan sallia minun, mr. Pleydell --" hän otti asianajajan kädestä asiapaperin ja silmäsi sen sisällystä.

"Liian kylmäverinen", mutisi Pleydell, "kerrassaan liian kylmäverinen -- hänellä on se toinen testamentti taskussaan".

"Miksei hän sitte näytä sitä ja mene hornaan!" urahti soturi, jonka maltti alkoi hivua.

"Ka, mistä sen tietäisin?" vastasi neuvonantaja; "miksei kissa tapa hiirtä sen kiinni saadessaan? Vallantunto ja kiusan halu kai siinä ovat määräävinä. -- No, mr. Protocol, mitä sanotte siitä paperista?"

"Säännöshän on hyvin sommiteltu säännös, mr. Pleydell, allekirjotus on asianmukaisesti omakätiseksi todistettu ja kaikkia asetuksen määräyksiä noudatettu."

"Mutta sen peruuttaa tai kumoaa toinen teidän hallussanne oleva myöhäisempi, hä?" sanoi asianajaja.

"Jotenkin siihen tapaan, sen myönnän, mr. Pleydell", vastasi toimitsija, ottaen esiin nauhalla sidotun kääryn, jonka jokainen taive ja rako oli mustalla vahalla sinetitty. "Tuo asiakirja, mr. Pleydell, jonka te esitätte vaatimuksen perusteeksi, on päivätty kesäkuun 1 p:nä 17--; mutta tämä" -- murtaen sinetit ja verkalleen kiehittäen auki asiakirjan -- "on päivätty huhtikuun 20 -- ei, 21, näen, p:nä tänä vuonna, ollen kymmentä vuotta myöhäisempi".

"Toden totta, no jo osasikin!" sanoi Pleydell; "juuri siinä kuussa tulivat Ellangowanin vastoinkäymiset yleisesti tunnetuiksi. Mutta kuunnelkaamme, mitä hän on tehnyt."

Mr. Protocol siis hiljaisuutta pyydettyään alkoi lukea testamenttia verkallisella, vakaalla, kuivakiskoisella äänenpainolla. Hogarthille olisi maalattavaksi soveltunut hänen ympärilleen kerääntynyt ryhmä, jonka silmissä toivo vuoroin heräsi ja häipyi ja joka pinnisti ajatuksiaan tajuamaan säätäjän tarkotuksen pääsisältöä ammattisanaston usmasta, johon sen oli laillinen muoto verhonnut.

Asiakirja oli odottamaton laatuaan. Se sääsi ja siirsi kaikkiaan ja kokonaan Singlesiden kartanon ja talon maat ja tilukset sekä niiden kanssa yhdysviljelyksessä olevat Loverlessin, Liealonen, Spinster's Knowen ja mitä kaikkea takapalstat "alempana mainitulle" (tässä lukija miedonsi äänensä säveän ja vaatimattoman hiljaiseksi) "Peter Protocolille, laillistetulle asianajajalle, täydellisimmästi luottaen hänen kyvykkäisyyteensä ja vilpittömyyteensä -- (juuri nämä sanat vaati arvoisa edesmennyt ystäväni minut liittämään tähän) -- mutta vain HOIDETTAVAKSI" (lukija sai takaisin äänensä ja sävynsä, ja useiden lukijain kasvot, joiden venähdys olisi voinut saada mr. Mortcloken kadehtimaan, lyhenivät huomattavasti), "vain HOIDETTAVAKSI tässä alempana lueteltujen tarkotusten, aikomusten ja toivomusten eduksi ja hyväksi".

"Tarkotuksissa, aikomuksissa ja toivomuksissa" oli jutun kerma. Ensimäiset esitettiin varustettuina alkulauseella, jossa selitettiin, että testamenttaaja oli suoraan alenevassa polvessa ikivanhaa Ellangowanin sukua, kun hänen kunnioitettu isoisänsä isä, Andrew Bertram, ensimäinen Singlesiden herra, autuas muistossa, oli ollut Allan Bertramin, viidennentoista Ellangowanin paroonin, toinen poika. Sitte jatkettiin, että Henry Bertram, Ellangowanin Godfrey Bertramin poika ja perillinen, oli lapsuudessaan varastettu vanhemmiltaan, mutta testamentin tekijä oli _varmasti vakuutettu siitä, että hän vielä oli vierailla mailla elossa ja taivaan kaitselmuksen ohjaamana palautuisi esi-isiensä asuinsijalle_ -- jossa tapauksessa sanottu Peter Protocol oli velvollinen ja sidottu, niinkuin hän itsensä velvotti ja sitoi ottamalla vastaan nämä säännökset, luovuttamaan itseltään sanotut Singlesiden ja muut maat sekä kaikki muut niiden ohessa hänelle siirtyneet etuisuudet (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista palkkiota hänen omasta vaivastaan) sanotun Henry Bertramin hyväksi ja eduksi hänen palatessaan syntymämaahansa. Ja hänen vierailla mailla asumisensa aikana, tai siinä tapauksessa ettei hän koskaan palaisi Skotlantiin, mr. Peter Protocolin tuli holhoojana jakaa maaomaisuuden verotulot ja muiden varojen korot (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista palkkiota tässä näkemästään vaivasta) yhtä suurina osina neljälle testamentissa nimitetylle hyväntekeväisyyslaitokselle. Valta hallita, tehdä vuokrasopimuksia, periä ja sijottaa rahoja, sanalla sanoen omistajan täysi valtuus uskottiin tälle luottamusmiehelle ja hänen kuolemansa varalta siirtyväksi erinäisille asiakirjassa luetelluille viranomaisille. Oli vain kaksi lahjotusta säädetty, sata puntaa suositulle palvelijattarelle ja toinen saman suuruinen erä Janet Gibsonille (joka asiakirjassa esitettiin testamenttaajan armeliaisuudella kasvatetuksi) hänen sitomisekseen oppilaaksi johonkin kunnialliseen ammattiin.

Ankeana valtasi apeus kuulijakunnan, joka miss Margaret Bertram-vainajan vierashuoneessa oli kuunnellut tätä Singlesiden maiden odottamatonta määräämistä. Syvä hiljaisuus seurasi lukemisen päättymistä.

Mr. Pleydell oli ensimäinen puhuja. Hän pyysi saada katsastaa asiakirjaa ja varmistuttuaan sen laillisesta pätevyydestä palautti sen mitään virkkamatta, syrjään vain huomauttaen Manneringille: "Protocol ei luullakseni ole huonompi kuin muutkaan ihmiset; mutta tuo vanha neiti on päättänyt, että jos hänestä ei konnaa koidu, niin syynä ei ainakaan ole kiusauksen puute."

"Tosiaan luullakseni", sanoi Drumquagin mr. Mac-Casquil, joka puolet äkäänsä nieltyään päätti päästää loput kuuluville, "tosiaan luullakseni on tämä tapaus eriskummallinen! Haluaisin nyt saada tietää mr. Protocolilta, jonka mieltä yksinomaisena ja rajattomasti valtuutettuna uskottuna miehenä tietenkin on tästä asiasta kysytty -- haluaisin, sanon, tietää, kuinka ihmeessä miss Bertram saattoi luulla olemassa olevaksi poikaa, jonka koko maailma tietää vuosia takaperin tulleen murhatuksi?"

"Todellakaan, sir", vastasi mr. Protocol, "en käsitä itselleni mahdolliseksi selittää hänen vaikuttimiaan enemmälti kuin hän on itse tehnyt. Edesmennyt kunnioitettava ystävämme oli hyvä nainen, sir -- hurskas nainen -- ja hänellä saattoi olla luottamukselleen pojan elossaoloon perusteita, joita ei ole meidän saatavissamme."

"Hoh", huomautti tupakkakauppias, "tiedän minä hyvinkin, mitkä hänen luottamuksensa perusteet olivat. Mrs. Rebecca tuossa" (palvelijattareen viitaten) -- "on minulle sataankin kertaan omassa puodissani kertonut, ettei ollut mitään takeita siitä, millä tavoin hänen rouvansa järjestäisi asiansa, kun joku vanha Gilslandin mustalaisnoita-akka oli ajanut hänen päähänsä, että nulikka -- Harry Bertramiksihan hän sitä nimittää? -- jonakuna päivänä lopultakin tulee elävänä takaisin -- ettehän sitä kiellä, mrs. Rebecca? -- vaikka saanenpa uskoa unohtaneennekin painaa emäntänne mieleen mitä lupasitte hänelle puhella, kun teille monetkin puolikruunuset annoin. Mutta ettehän suinkaan kiellä, mitä minä tässä nyt sanon?"

"En tiedä siitä yhtään mitään", vastasi Rebecca jurosti ja katsoen suoraan eteensä sellaisen henkilön lujalla kasvojen ilmeellä, jonka ei tee mieli tulla pakotetuksi muistamaan enempää kuin hänelle oli mieluista.

"Hyvin sanottu, Rebecca! Te ainakin tyydytte omaan osaanne", sanoi siihen tupakkakauppias.

Toisen luokan keikari, sillä ensimäiseen ei häntä voitu lukea, oli tähän asti läimäytellyt saappaitaan ratsuvitsallaan ja näyttänyt pilalle hemmotellulta lapselta, joka oli illallisensa menettänyt. Hänen napinansa purkausi kuitenkin vain sisällisesti, korkeintaan puhjeten sellaisiksi yksinpuheluiksi kuin: "Pahottelenpa, saamari sentään, että itseäni hänen tähtensä koskaan kiusasin. Silloin yhtenäkin iltana, saamari sentään, tulin tänne teetä juomaan ja jätin Kingin ja herttuan ratsastajan, Will Hackin. He tyhjentelivät maljoja kilpahevosten kunniaksi; saamari sentään, minä olisin voinut saada luvan kantaa kilpa-ajajan nuttua yhtä hyvin kuin muutkin, jos olisin jatkanut heidän kanssaan -- eikä hän sitten ole minulle edes tuota satasta heittänyt."

"Me teemme velkasitoumuksen maksun aivan mukavaksi", huomautti hänelle mr. Protocol, jolla ei ollut mitään halua sillä hetkellä kartuttaa toimeensa kohdistuvaa kiukkuilua. "Ja nyt, hyvät herrat, meillä ei tietääkseni ole täällä sen enempää odottelemista, ja -- Minä jäljennytän kunnioitettavan ja arvoisan ystäväni testamentin huomenna, jotta kukin herroista voipi tutkia sen sisältöä ja vapaasti päästä saamaan siitä otteen; ja" -- hän kävi lukitsemaan vainajan säilyjä kiireisemmin kuin oli ne avannut -- "mrs. Rebecca, pitäkäähän ystävällisesti täällä kaikki kunnossa, kunnes saamme talon vuokratuksi pois -- minä sain tänä aamuna tarjouksen eräältä vuokralaiselta, siltä varalta että niin kävisi ja minulle mitään asiassa sanottavaa tulisi".

Dinmont-ystävämme oli toivoillut yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tähän asti istua murjotellut vainajan nojatuolissa, jossa tämän ruumiikkaan miesrohjon laiskasti nojailemassa nähdessään edesmennyt olisi aika lailla ähmistynyt. Hänen puuhanaan oli ollut ratsupiiskansa pitkän siiman kiertäminen kiemuraan vetäytyneen käärmeen muotoiseksi ja sitte äkillisellä nytkäyksellä keskilattialle asti avautumaan tempaiseminen. Ensi sanoikseen hän täräyksensä kestettyään jalomielisesti selitti, luultavasti tajuamatta sitä ääneensä lausuneensa: "No -- veri on vettä sakeampaa -- yhtä kernaasti silti suon hänen saaneen ne juustot ja kinkut." Mutta uskotunmiehen tehtyä yllämainitun huomautuksensa murehtijain hajaantumiseksi kavahti kelpo Dinmont jaloilleen ja hölmistytti seurueen kysyä töksähdyttämällä:

"Ja mihin sitte joutuu tämä tyttö-parka, Jenny Gibson? Tottahan keskenämme voimme tehdä jotakin hänen hyväkseen me kaikki, jotka katsoimme olevamme sukua perheelle omaisuuden jaossa."

Tämä ehdotus näytti kiirehdyttävän useimmat joukosta oitis poistumaan paikalta, vaikka he mr. Protocolin huomautusten jälkeen olivat viivyskelleet ikäänkuin pettyneiden toiveittensa haudan äärellä. Drumquag sanoi eli oikeammin mutisi jotakin omasta perheestään ja säätyläisverensä perusteella katsoi oikeudekseen asettua lähtijöistä ensimäiseksi. Tupakkakauppias astui hanakasti esille ja kehnoksui ehdotusta: "Tuollainen pikku letukka on jo saanut kylliksi, ja mr. Protocol ainakin on asianomainen henkilö ottamaan hänet hoitoonsa, koska hänelle annettua lahjotustakin holhoaa"; vakaalla ja päättäväisellä äänellä sen mielipiteekseen lausuttuaan hänkin asteli tiehensä. Keikari teki typerän ja raa'an yrityksen laskea leikkiä miss Bertramin suosituksesta, että tyttö-paralle opetettaisiin jotakin kunniallista ammattia, mutta hyvän seuran sävyä tuntematta haki katseellaan hyväksymistä eversti Manneringilta ja sai häneltä niin synkeän tuiman silmäyksen, että se kirveli häntä selkäpiihin asti. Hän laaposteli sen vuoksi kiireen kautta alikertaan.

Protocol, joka pohjaltaan oli hyvänlainen mies, lausui sitten aikovansa ottaa toistaiseksi hoitoonsa nuoren tytön, sillä nimenomaisella edellytyksellä, että tämä hänen toimenpiteensä katsottaisiin pelkäksi almuksi. Mutta Dinmont suoristausi täyteen mittaansa, puistalsi valtavaa vedenpitävää päällystakkiansa kuin newfoundlandilainen koira pörhöistä turkkiaan vedestä noustessaan ja huudahti:

"Hei, hitto minut sitte periköön, jos hän teidän vaivoiksenne tulee, mr. Protocol, jos hän nimittäin haluaa lähteä kotiin minun kanssani. Nähkääs, Ailie ja minä olemme vähän niinkuin varoissamme, ja mielemme tekisi antaa tyttöjen saada pikkaraisen enemmän edistystä kuin itsellämme on, ja seuraa -- sitä mielemme tekisi. Ja katsokaas, arvatenkinhan Jenny tuntee tapoja ja on lueskellut kirjoja, ja ompelutöitä neuloskellut -- niin kauvan eleltyään tuollaisen isoisen naisen parissa: tai jollei hän semmoisista mitään tiedä, niin taitavatpa mukulamme vain pitääkin hänestä sen paremmin. Ja minä otan huoltaakseni vaatevähät ja mitä rahantarpeita hänellä sattuu olemaan, niin että se sata puntaa saa kasota teidän käsissänne, mr. Protocol, ja jotakin minä siihen lisäänkin, kunnes hän ehkä saapi jonkun Liddesdalen pojan, joka tarvitsee vähän apua ostaakseen lammaskarjan kannan. Mitäs siihen sanot, tyttöseni? Minä sinulle ostan matkalipun pikavaunuihin Jethartiin päästäksesi -- kas, mutta sieltä sinun täytyykin ottaa pony Limestane-selän yli -- pyörillä ei vielä yksikään ole Liddesdaleen tullut.[48] Ja olenpa iloissani, jos mrs. Rebecca tulee mukaasi, tyttöseni, ja viipyy kuukauden tai pari sinun vielä hiukan vierastaessasi olojasi."

Mrs. Rebecca niiaili ja yritteli saada orpotyttöäkin itkemisen asemesta niiaamaan; Dandie karkealla tavallaan rohkaisi heitä molempia, ja Pleydell turvausi nuuskarasiaansa. "Minullepa on ruokaa ja juomaa, eversti", hän huomautti toinnuttuaan, "tällaisen moukan näkeminen. Täytyypä palkita häntä omalla tavallaan -- auttaa häntä hävittämään itseänsä -- ei ole muuta keinoa. Hei, sinä Liddesdale -- Dandie -- Kaarlola -- mikä oletkaan!"

Lampuoti kääntyi erinomaisen tyytyväisenä tällaisestakin huomiosta, sillä sydämessään hän isäntäänsä lähinnä kunnioitti mainiota lakimiestä.

"Et siis ota viisastuaksesi neuvostani noihin rajoihin nähden?"

"En -- en, sir -- kenenkään ei tee mieli oikeuttansa menettää ja itseänsä naurunalaiseksi saattaa. Mutta kun ei teidän arvoisuutenne suostu ja onkin kukaties vastapuolen ystäviä, niin pitänee meidän yrittää jotakuta muuta ajamaan asiaamme."

"Siinäpä se -- sanoinhan teille, eversti Mannering! No, sir, jos sinun ehdottomasti täytyy hullutella, niin on minun asiani toimittaa sinulle oikeusjutun ylellisyys mahdollisimman vähillä kuluilla ja tehdä sinusta voittopuoli, jos vain päinsä käypi. Lähettäköön mr. Protocol minulle paperisi, niin autan häntä juttusi ohjailussa. Enpä lopultakaan näe syytä, miksei teikäläisillä olisi riitajuttunne ja kiistanne käräjillä yhtä hyvin kuin esi-isillänne oli miestapponsa ja tulellahävittämisensä."

"Varsin luonnollista, niin oikein, sir. Mekin yhtä valmiita olisimme vanhoille tavoille, ellei lakia olisi. Ja koska laki meitä sitoo, niin lain tulisi meitä vapahtaakin. Sitä paitsi pidetään meillä päin aina parempana miestä, joka on Viiteentoista vedonnut."

"Oivallisesti todisteltu, ystäväni! Lähtekäähän nyt, ja sinä lähetä minulle paperit. Tulkaa, eversti, meillä ei enää ole täällä tekemistä."

"Hitto vieköön, pehmitämme me nyt lopultakin Dawston-solan Jaakon!" kehaisi Dinmont, riemuissaan mäjäyttäen reittänsä.

39 luku.

MEG MERRILIESIN HOMMIA.

"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?" kysyi Mannering.

"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän Dawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle jotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin näemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme jokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he koukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä liukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni kiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta, ja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten minäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti kohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että jos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä ilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme niiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua. Sivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen aikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu kulkee läpi -- eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan nokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu tulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia kuluja säästetään -- saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla."

"Saanko mielihyväkseni", kysyi Mannering heidän erotessaan, "teidät päivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja oivallista viiniä."

"Metsänotusta -- mitäh?" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten kuitenkin heti: "Mutta ei, se on mahdotonta -- enkä minäkään voi teitä pyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä -- tiistai samaten -- ja keskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden edessä -- mutta malttakaahan -- on kirpeä sää, ja jos viivytte kaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin --"

"Sinä päivänä tulette?"

"Epuuttamattomasti."

"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista säily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua."

"Kyllä se säilyy", arveli Pleydell; "ja nyt hyvästi -- katsokaahan näitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte osotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti; kirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon kannekirjelmää."

Ja pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien läpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille sellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin Magelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän rinnalla.

Silmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi Mannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille Skotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. "Squire David Humelle." "Squire John Homelle." "T:ri Fergusonille." "T:ri Blackille." "Loordi Kaimesille." "Mr. Huttonille." "Squire John Clerkille, Eldinin herralle." "Squire Adam Smithille." "T:ri Robertsonille."

"Toden totta, lainoppineella ystävälläni on valiotuttavapiiri -- nämäpä kauvas kantavia nimiä -- itä-intialaisen täytyy hiukan hioa kykyjään ja selventää ajatuksiaan, ennen kuin menee tuollaiseen seuraan."