Part 24

"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan", selitti Dandie; "isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta Jean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden edesmenneen neitokaisen äiti -- joista nyt jälkimäinen kuoli jo mielestäni kypsyneellä ijällä -- Jean Liltup oli Liddelistä peräisin, ja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen pikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo emännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja sukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon -- ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole jotakin vaadittavaa?"

"Ei niin hiventäkään."

"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule", puheli Dandie; "mutta hän on saattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir, olenpa sanonut sanottavani -- toivotan teille vain hyvää yötä, ja --" pistäen käden taskuunsa.

"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin tai kirjallista selitystä saamatta -- menehän, Dandie."

Ja Dandie kumarsi ja läksi.

37 luku.

HAUTAUS.

"Teidän majesteettinne", sanoi Mannering, "on juhlallistuttanut hallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies tuskin ryhtyy käräjöimään."

"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan", vastasi kokenut lakimies. "Ainoana erotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän ei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä hupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon kohtani -- minä aina lauvantai-iltasin puhun totta."

"Ja joskus viikollakin, luulisin", huomautti Mannering samaan sävyyn.

"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet sanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa eivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja valheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen seikka. -- Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni Mac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias, rehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa minun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen tuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole tyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän silloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa. Mutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut kutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä tutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä, jona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen ainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun valitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen yhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni unohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! -- isä suunniltaan tuskasta -- äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä -- avuton lapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten tähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä. Me lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin te soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille ja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille, ja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka sydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon lakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! -- Mutta hei, minähän menetän lauvantai-iltani -- uskotteko ystävällisesti minulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan -- huomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa, -- minä vaadin, täsmälleen kolmelta -- ja tulkaa tuntia aikaisemmin. Vanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin sunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta -- vaikka pelkäänkin, ettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä -- ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän kuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa lain mukaan perillisen asemassa, niin -- Mutta sielläpä vasallini jo kuulostavat kärsimättömiltä _interregnumiinsa_[43] -- en kehota teitä yhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista, paitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen lipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä -- tuota -- tuota noin -- huikenteluun. Hyvää yötä -- Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen asuntoonsa -- eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna."

Eversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä lapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut, suoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut ammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän puheli ystävättömästä orvosta.

Kun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen mestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen Barnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari oli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen mr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle hiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean osuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat kultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja muodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua tapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman leikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa -- kaikki ilmaisi edellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän oveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana ilmeenä, joka muistutti "lauvantai-illan miestä".

"Olen saapunut", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, "käyttämään kuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten ajallisissakin asioissa -- saanko saattaa teitä presbyteeriseen kirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? _Tros Tyriusve_, lakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi paremminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla tavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen tyrkyttelyni -- synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin vieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa yksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan -- mutta toivoakseni sanotte minulle heti, jos epäaikaisesti tulen."

"Ette laisinkaan, hyvä hra Pleydell", vastasi eversti Mannering; "mielihyvällä asetun luotsattavaksenne. Sydämestäni soisin kuulevani jotakuta skotlantilaista saarnamiestänne, joiden lahjat ovat tuottaneet suurta kunniaa maallenne -- Blairianne, Robertsonianne tai Henryänne; ja kiitollisesti otan ystävällisen tarjouksenne vastaan. Mutta", vetäen lakimiehen hiukan syrjään ja katsahtaen Sampsoniin, "tuossa mietteisiinsä vaipunut arvoisa ystäväni on hieman avuton ja hajamielinen, ja palvelijani Barnes, joka on hänen vakituinen luotsinsa, ei oikein voi autella häntä täällä, varsinkin kun hän on ilmaissut päättäneensä mennä muutamiin tuntemattomampiin ja syrjäisempiin hartauspaikkoihinne".

Lakimies vilkaisi mestari Sampsoniin. "Tallettamisen arvoinen harvinaisuus -- ja minä toimitan sopivan kaitsijan. Kuulkaahan, sir" (tarjoilijalle), "menkää matami Finlaysonille Cowgateen kysymään apuri Miles Macfinia; hän on siellä jokseenkin tähän aikaan. Sanokaa hänelle, että haluan häntä puhutella."

Odotettu henkilö saapui pian. "Luovutan ystävänne tämän miehen hoimiin", sanoi Pleydell; "hän saattaa tai johtaa ystäväänne minne tahansa tämän mieli tekee, vähääkään välittämättä siitä, onko kysymyksessä kirkonmenot tai markkinat, kokous tai käräjät, tai -- mikä hyvänsä paikka -- ja tuopi hänet turvallisesti kotiin millä tunnilla määräätte, joten mr. Barnes tuossa voipi seurata omaa vapaata tahtoansa".

Asia järjestyi siis helposti, ja eversti jätti koulumestarin tuon miehen kaittavaksi siksi aikaa kun he Edinburghissa viipyisivät.

"Ja nyt, sir, jos suvaitsette, menemme Harmaidenmunkkien kirkkoon kuulemaan meikäläistä Skotlannin, Mannermaan ja Amerikan historioitsijaa."

He pettyivät -- hän ei saarnannut sinä päivänä. "Eipä hätää", tuumi asianajaja, "hetkinen kärsivällisyyttä, niin menestymmepä hyvinkin".

T:ri Robertsonin virkaveli nousi saarnastuoliin.[44] Ulkonaisesti hän ei tehnyt edullista vaikutusta. Vieraan silmään pistivät ensimäisinä kummallisen vaalea hipiä, jolle oli outona vastakohtana musta tekotukka ilman hiusjauhon rahtuakaan; ahdas rinta ja kumarainen ryhti; pönkkien tapaan molemmin puolin saarnastuolia asetetut kädet, jotka näyttivät paremmin tarpeellisilta kannattelemaan saarnaajaa kuin auttelemaan hänen liikehtimistään, -- kaavun puute, rypistynyt papinkaulus ja tuskin vapaaehtoiselta tuntuva asento. "Saarnaaja näyttää hyvin jyrkeältä henkilöltä", kuiskasi Mannering uudelle ystävälleen.

"Älkää hätäilkö; hän on mainion skotlantilaisen lakimiehen poika[45] -- kyllä hän sukuunsa tulee, sen takaan."

Oppinut lakimies ennusti oikein. Sananselitys saatiin uusista, mieleen painuvista ja valaisevista raamatunhistorian näkökohdista runsas, -- saarna, jossa Skotlannin kirkon kalvinilaisuutta lahjakkaasti kannatettiin, mutta samalla se tehtiin perustaksi käytännöllisten siveyssääntöjen terveelle järjestelmälle, joka ei suojannut syntistä ihannoidun uskon eikä yksilöllisen erikoisuuden viitalla, eikä myöskään jättänyt häntä epäuskon ja lahkolaisuuden aalloille ajelehtimaan. Jotakin vanhentunutta todistelutapaa ja vertauskuvallisuutta siinä oli, mutta se vain antoi erityistä painoa ja pontta kaunopuheiselle tyylille. Saarnaa ei luettu -- tuolloin tällöin joutui avuksi paperisuikale, jolle oli tutkistelemuksen otsikot merkitty, ja alussa vajanaiselta ja hämmentyneeltä tuntuva lausunta kävi saarnaajan lämmetessä vilkkaaksi ja selkeäksi. Vaikka sananselitystä ei olisi voinut sanoa mallikelpoiseksi näytteeksi kirkollisesta kaunopuheisuudesta, oli Mannering kuitenkaan harvoin kuullut niin paljoa oppia, järkeilevää terävyyttä ja tarmokasta todistelua kristinuskon palveluksessa käytettynä.

"Tuollaisia", sanoi hän kirkosta poistuessaan, "lienevät olleet ne saarnaajat, joiden pelottomuutta ja teräviä, vaikka joskus järeästi käytettyjä lahjoja me saamme kiittää uskonpuhdistuksesta".

"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä", sanoi Pleydell, "josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä tähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä, josta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia kirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat eri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin kohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista ystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta häijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta vakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista."

"Ja te, mr. Pleydell, mitä te ajattelette heidän erimielisyyksistään?"

"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen mitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, _inter nos_,[46] minä kuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon -- varjon rahtuseen nykyään, ja onneksi niin -- mutta minulle on rakasta rukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa presbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin aatosyhtymin." Ja he erosivat päivällisaikaan asti.

Lakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin kohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä koleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset olivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset naapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella, ja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä. Askelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon tultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja halpaa näköä.

Mutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan näköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän luvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä riippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin, kaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten tekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma klassillista kirjallisuutta.

"Nämä", sanoi Pleydell, "ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla historian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä muuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän voipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa."

Mutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki Edinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin saarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen pohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet kuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa vasten.

Kyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen huomionsa miss Bertramin asioihin. "Olin toivonut", hän sanoi, "joskin heikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön oikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat olleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja hän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain toivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin soveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin hautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen hänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin puolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla valvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla kissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui hänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on hänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan asemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa alisti."

Huoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle. He olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului varsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti Mannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti oli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään kortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa Singlesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi vainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen puolenpäivän.

Määrähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin etelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan mukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat, valkeat harsot ja hattunauhat, ja -- käsissään kumpaisellakin salko, joka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi muuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän jonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin, jossa hautausväki oli koolla.

Skotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen maahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin sillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu pelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja valitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia herättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen kauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa tapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen ajatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen sovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna mitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai herättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten on ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden leima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen seurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden hyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra luonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti pelkästään surun ulkonaisia koruja.

Mannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen kasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen juhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin poismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut hänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään -- hillitysti supattaen kuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.

"Ystävä-parkamme", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa avaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon joutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten raosta kuin päinsä kävi, "ystävä-parkamme on kuollut melkoista maallista hyvyyttä saaneena".

"Sanokaas muuta", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; "miss Margaret-parka oli aina tavaralle tyystä".

"Mitä uutta, eversti Mannering?" kysyi eräs niistä herrasmiehistä, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta sellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut ilmottaa kokonaisen sukupolven surman.

"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir", vastasi Mannering sillä soinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.

"Minusta kuulostaa siltä", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja tietävän näköisenä, "minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös _on_".

"Ja mitä saapi pikku Jenny Gibson?" tiedusti joku.

"Sata ja vanhan repeterikellon."

"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin kanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella."

"Pelkäänpä", puheli politikoitsija, joka seisoskeli likinnä Manneringia, "ettemme ole vielä suoriutuneet vanhasta ystävästänne Tippu Sahibista -- aavistan hänen tuottavan Yhtiölle[47] lisää kiusaa; ja minulle kerrotaan, mutta teillähän siitä on varma tieto, että Itä-Intian osakkeet eivät ole nousemassa."

"Luulen niiden nousevan, sir, piankin."

"Miss Margaretilla", huomautti keskusteluun tarttuen kolmas henkilö, "oli joitakuita intialaisia arvopapereita. Minä tiedän sen, sillä minä nostin korot hänelle -- olisi nyt suotavaa toimitsijain ja perikunnan saada everstin neuvoa niiden rahaksimuuttamisen ajasta ja tavasta. Minä puolestani arvelen -- mutta tuossapa mr. Mortcloke tulee meille sanomaan, että aikovat nostaa."

Hautajaisten toimittaja mr. Mortcloke jakelikin ammatillisen pitkiksi venynein ja mitä murheellisinta juhlallisuutta ilmaisevin kasvoin kantoväelle pikku kortteja, jotka osottivat kullekin sijansa kirstun kuljetuksessa. Kun tämä etusija oletetaan järjestyväksi sukulaisuussuhteen likeisyydestä vainajaan, ei hautajaisten toimittaja välttänyt joidenkuiden loukkaantumista, niin taitava tällaisten murhemenojen ohjaaja kuin olikin. Miss Bertramin sukulaisuus oli Singlesiden tiluksiin kuulumista, jollaisen suhteen läheisyys tällähaavaa oli erityisen kateuden herättäjänä kaikille saapuvilla oleville sukulaisille. Jotakin jupinaa kuului, ja Dinmont-ystävämme tuotti julkisempaa pahennusta, ollen kykenemätön joko hillitsemään tyytymättömyyttään tai lausumaan sitä juhlalliseen tilaisuuteen kunnollisesti sovelletussa äänilajissa.

"Luulenpa, että olisitte voinut minulle antaa edes jalan hänestä kannettavakseni", huudahti hän melkoista äänekkäämmin kuin säädyllisyys olisi sallinut; "hyvä Jumala, ellei olisi noita tiluksen tilkkuja ollut, niin olisinpa saanut hänet kokonaan kantaakseni, niin monta kuin täällä säätyläistä onkin".

Parikymmentä rypistyvää ja nuhtelevaa otsaa kääntyi häikäilemättömään maalaiseen, joka mielipahaansa purettuaan asteli pönäkästi alikertaan muiden mukana, olematta millänsäkään niiden mielipiteistä, joita hänen huomautuksensa olivat pahottaneet.

Ja sitte hautaussaatto läksi liikkeelle, ruumisajurit sauvoineen ja mustapilkkuisine valkeine silkkiharsoineen miss Margaret Bertramin hyvin säilyneen neitseellisen maineen kunniaksi. Kuusi nälkiintynyttä luuskaa, itse oikeita kuolevaisuuden tunnuskuvia, upeat loimet seljässä ja komeat töyhdöt otsassa, hinasi kaamean prameita ruumisvaunuja, laahautua jahnustellen kohti hautajaispaikkaa, edellään Jamie Duff, hupelo, joka valkeasta paperista valmistaminensa suruseppelein ja kaulahuivein lyöttäysi kaikkiin maahanpaniaisiin, ja perässään kuudet saattojoukon täyttämät surukaleesit.

Monet saattajista antoivat nyt väljempää valtaa kielelleen ja haastelivat pidättelemättömällä hartaudella perinnön suuruudesta ja sen luultavasta jakautumisesta. Pääodottelijat sentään tosiaan pysyivät viisaasti vaiti, ujostellen ilmaista toiveita, jotka voisivat osottautua petollisiksi; ja asiamies eli toimitsija, joka yksinään tiesi täsmälleen, miten asian laita oli, piti katsantonsa salaperäisen mahtavana, kuin päättäneenä täyteen määrään asti säilyttää tuskan ja jännityksen mielenkiintoa.

Vihdoin he saapuivat kirkkomaan portille ja sieltä lopuksi Singleside-suvun hautasijalle, kuljettuaan parin-, kolmenkymmenen lapset käsivarrellaan jouten ällistelevän vaimon keskitse, ja saattueenaan pari tusinaa lapsia, jotka hypellen ja riekkuen juoksentelivat murhepukuisen kulkueen vierellä. Hautuupaikka oli nelikulmainen aituus Harmaidenmunkkien kalmistossa, toisella puolella vartijanaan ikivanha nenätön ja siipi -- puoli enkeli, joka oli ansiokkaasti seisonut asemillaan vuosisadan ajan, kun taasen hänen vastaavalla jalustalla vartiopalvelustaan toimittanut keruubikumppaninsa virui poikkioimena runkona katkojen, takkiaisten ja nokkosien seassa, joita kasvoi jättiläismoisen rehevinä hautakammion seinustoilla.

Sammaltunut ja rapistunut kirjotelma ilmotti lukijalle, että vuonna 1650 oli kapteeni Andrew Bertram, Singlesiden ensimäinen herra, ikivanhaa ja kunnioitettavaa Ellangowanin sukua, pystyttänyt tämän muistomerkin itselleen ja jälkeläisilleen. Kohtuullinen määrä viikatteita, tiimalaseja sekä pääkalloja ja sääriluita reunusti seuraavaa hautakammion rakennuttajan muistolle omistettua hautarunouden versoa:

Nathanaelin sydäntä, Bezaleelin kättä minä en muiltakaan epää, mut hänellä oli ne epäilemättä, joka nyt tässä lepää.

Tänne siis, muhevaan mustaan savimultaan, joksi hänen esi-isänsä nyt olivat maatuneet, he kätkivät miss Margaret Bertramin ruumiin; ja sotilaallisesta hautauksesta palaavien soturien tavoin pakottivat läheisimmät sukulaiset, joilla saattoi olla osuutta vainajan perintöön, vuokravaunujensa konit juoksemaan minkä jaksoivat, tehdäkseen lopun enemmästä jännitystilasta tuossa mielenkiintoisessa asiassa.

38 luku.

TESTAMENTIN AVAAMINEN.