Part 23

Mac-Morlan arvosteli oikein. Miss Bertramin sävystä ei voinut havaita hänen perustavan mitään innostuneita toiveita täten odottamattansa ilmestyneeseen mielikuvaan. Hän kyllä illemmällä kuin sattumoilta kysäisi mr. Mac-Morlanilta, mitä Hazlewoodin maatila saattoi vuotuisesti tuottaa; mutta sopiiko meidän sen nojalla väittää varmaksi, että hän mietiskeli, voisiko neljänsadan punnan vuositulojen perijätär soveliaan naimiskaupan kannalta kelvata nuorelle lairdille?

36 luku.

LAKIMIEHET VIRKISTÄYTYVÄT.

Mannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan Edinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun seuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa koulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää ratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku nokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle päin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai mr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon -- sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut -- ilman mitään muuta sattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan kävelylle.

Ensimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes tiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely oli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan 7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen kohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän _malobathro_-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki Rullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille mieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan hän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli taivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti. Molemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja matkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut. Saadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi tavallisen huudahduksensa: "Tavatonta! Minä unehutin", ja sitte harppaili paikalleen.

Barnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla, hän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä tai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu henkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen toisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan elinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa, niin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi tai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki mieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta, niin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken aikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin, ja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle, herkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa suhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja hengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen kääntöpöydän edut.

Heti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle Bristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn (mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan hänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli saanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin pitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka piti johtaa hänet lakimiehen puheille.

Oltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin mukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt Skotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin eteläosassa tehty talojen rakentamiseksi "omille pihamailleen", kuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti laajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden ja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä Vanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.

Muutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet uudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä vastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin ollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän menetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä vakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka olivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen liiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen ajan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen sukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut mies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.

Uskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän kujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan pauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten kellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan "tornissa kahdeksan kalahtanut". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut vilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen, remun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen muuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän sellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista kertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti ja mieleen painuvasti.

Rakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin julkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle ullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä näköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki vaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi. Ainoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea ja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti, leveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.

Manneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen. Saattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja sukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle kääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä aistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta olemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta jyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä. Ovi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely, naisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka huusi mitä käskevimpään tapaan: "Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas, kuuletko! istu siinä!"

"Kies armahda ja auta!" päivitteli naisääni; "jos se olisi repinyt meidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut anteeksi!"

"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei siis ole sisällä, sanotte?"

"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa", vastasi naisääni.

"Ja huomenna vielä on sapattikin", pahotteli kysyjä; "enpä tiedä, mitä tehdä".

Mannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen puhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään oven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta -- lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin ja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja metallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan vankka ratsupiiska.

"Mr. Pleydell ei siis olekaan kotona, tyttöseni?" sanoi Mannering.

"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on lauvantai-iltasin aina ulkona."

"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen -- sanoisitteko, mistä hänet tapaan?"

"Hänen arvoisuutensa", neuvoi kantaja, "on nyt tällä hetkellä arvatenkin Clerihughilla -- sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa, mutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä".

"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan -- kai hän ottaa minut puheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?"

"Enpä osaa sanoa, sir", vastasi tyttö, "hän ei halua lauvantaisin häiriintyä liikeasioilla -- mutta aina hän on vieraille höyli".

"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin", virkahti Dinmont ystävämme, "sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan".

"Ka", huomautti palvelustyttö, "jos hän ottaa puheilleen herran, niin ottaa hän alhaisenkin -- mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että minä teidät sinne lähetin!"

"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä ole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään", sanoi maamies rehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin seuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta sitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi tungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä juopuneet että selvät jalkamiehet. "Tuo lienee Teviotdalen kolloja", huomautti kantaja, "joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa -- hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa".

Hänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka Dinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen mittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi riitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän kiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan taaksensa katsahtaen virkahti: "Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?"

"Oikein on", vastasi Donald, "kattokujalle tultiin".

Dinmont astui luottavasti alas portaita, kääntyi pimeään porttikäytävään -- sitte nousi ylös pimeitä portaita ja astui avoimesta ovesta sisälle. Hänen kimeästi viheltäessään tarjoilijaa kuin koiraansa kutsuen, Mannering silmäili ympärilleen ja pystyi vaivoin käsittämään, miten saattoikaan oppineella alalla toimiva ja hyvään seurapiiriin kuuluva herrasmies valita sellaisen näyttämön kestailulleen. Viheliäisestä ympäristöstä puhumattakaan näytti itse talokin kurjalta ja puoleksi rapistuneelta. Käytävässä, jossa he seisoivat, oli pihatolle päin ikkuna, josta tuli valon häivää päiväsaikaan ja ilkeätä lemujen yhtymää kaikin ajoin, mutta erinomattain ehtoopäivisin. Tätä ikkunaa vastaamassa oli käytävän toisella puolella jäljitelty ikkuna-aukko keittiöön päin, joka ei ollut missään suoranaisessa yhteydessä ulkoilman kanssa, vaan sai päivällä toisessa sijassa sellaista satunnaista häämyä, mitä solasta vastapäisen ikkunan kautta liikeni. Tällähaavaa oli keittiön sisusta näkyvissä omin jättiläistulinsa -- pienoishorna, missä miehet ja naiset puolipukeissaan puuhasivat leipoen, hiilostaen, paahtaen ostroneja ja rietilällä kärvennellen pippuroituja hanhenreisiä. Lättäkenkäinen emäntä, jonka hiukset töpökorvaisen hilkan alta tunkeusivat porholleen kuin Megairalla, näytti tuon jylhän ja tulihohteisen olosijan johtavalta tenhottarelta, hyöriessään, toruessaan, ottaessaan käskyjä, antaessaan niitä ja noudattaessaan niitä yhtaikaa.

Tuon tuostakin ilmaisivat eri suunnilta taloa kajahtelevat naurun remahdukset, että hänen hommansa saavuttivat tunnustustansa jakelevan yleisön suosiota. Hiukan työläästi saatiin eräs tarjoilija osottamaan eversti Manneringille ja Dinmontille se huone, missä heidän lainoppinut ystävänsä piti jokaviikkoisia kemujaan. Sen esittämä näky ja etenkin sen päähenkilönä esiintyvän asianajajan oma asento sai hänen molemmat puheillepyrkijänsä ällistyksiin.

Mr. Pleydell oli vilkas, terävän näköinen herrasmies, jolla ammatillinen oveluus pilkisti silmistä ja ammatillinen muodollisuus kuvastui yleensä sävystä. Mutta tämän hän kuten kolmipalmikkoisen tekotukkansakin ja mustan takkinsa saattoi sujauttaa yltään lauvantai-iltoina, ollessaan iloisten kumppanien keskessä ja halullinen lentoihinsa, kuten sanoi. Tällä kertaa oli mässäystä kestänyt kello neljästä asti, ja vihdoin oli muuan kunnianarvoisa kolmen sukupolven kisoihin ja juhlimisiin osaa ottanut juomaveikko käynyt johtamaan kujeilevaa seuruetta ikivanhan ja nyttemmin unohtuneen _High-Jinks_'iksi nimitetyn ajanvietteen harjottamisessa.

Tätä peliä käytiin useammin eri tavoin. Tavallisimmin määrättiin arpanappuloilla henkilö, jonka tuli määräajaksi omaksua ja pitää yllä erityinen näyteltävä osa tai lausua määräerä huvitilaisuussäkeitä erityisessä järjestyksessä. Jos esiintyjät poikkesivat osistaan tai jos heidän muistinsa petti kertauksissaan, niin he menettivät uhkapanoksia, jotka sovitettiin joko kulauttamalla ylimääräinen kolpakollinen tai maksamalla pikku erä laskun lyhennykseen. Tässä leikissä remusi hupainen seura parhaillaan, kun Mannering astui huoneeseen.

Hra neuvos Pleydell, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, oli saanut valtaistuimen kuten hallitsija, päivällispöydälle nostetun nojaistuimen nimittäin, valliten siellä lyhykäinen valetukka viistossa, päässä pullosäiliö kruununa, vilkutellen silmiään puolittain leikillään, puolittain viinin vaikutuksesta, hovipiirin ympärillään hihkaillessa moisia leikki-loppusointuja kuin:

miss' onkaan nyt Gerunto? meni miehen kunto, kun uimatiellään nukkui ja auttamatta hukkui.

Sellaisia, oi Themis, olivat entiseen aikaan skotlantilaisten lastesi karkelot!

Dinmont pääsi ensimäisenä sisälle. Hän seisoi kotvan kuin puusta pudonneena, ja huudahti sitte: "Hän se totisesti on -- no, jo on eto elävä!"

Kuullessaan tarjoilijan julistavan: "Mr. Dinmont ja eversti Mannering haluavat teitä puhutella, sir", Pleydell käänsi päätänsä ja hiukan punehtui nähdessään hienon englantilaisen vieraan. Hän oli kuitenkin Falstaffin mieltä: "Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun",[40] viisaasti harkiten paremmaksi tekeytyä ihan huolettomaksi.

"Missä ovat vartiosoturimme?" huudahti tämä toinen Justinianus;[41] "ettekö näe muukalaisritarin vierailta mailta saapuneen tähän Holyroodin hoviimme, -- mukanaan urhea talonpoikamme Andrew Dinmont, joka on saanut haltuunsa kuninkaallisten katraittemme valvonnan Jedwoodin metsätienoolla, missä ne oikeudenkäyttömme kuninkaallisen huolenpidon ansiosta käyvät laitumillaan yhtä turvallisina kuin Fifen rajojen sisäpuolella olisivat? Missä ovatkaan airuemme, sanantuojamme, missä Lyonimme, Marchmountimme, Garrickimme, Snowdownimme? Asetettakoot vieraat pöytämme ääreen ja kestitettäkööt kuten heidän arvonsa ja tämä meidän korkea juhlapäivämme ansaitsee -- huomenna me heidän viestinsä kuulemme."

"Suvaitkaa, esivaltiaani, huomenna on sunnuntai", huomautti eräs seurueesta.

"Sunnuntai, onko? Sitten emme tahdo loukata kirkon rahvasta -- maanantaiksi määräämme heidän puheillepääsynsä."

Mannering oli ensimältä seisonut kahden vaiheilla, astuako lähemmä vai peräytyäkö. Hän päätti nyt hetkellisesti lyöttäytyä kohtauksen päähänpistoon, vaikkakin itsekseen äkäili Mac-Morlanille, jouduttuansa tämän lähettämänä neuvottelemaan löylynlyömän ilvehtijän kanssa. Kolmasti hyvin syvään kumartaen läheni hän siis ja anoi lupaa saada laskea suosituskirjeensä Skotlannin yksinvaltiaan jalkojen juureen, jotta hän sen armossa tarkastaisi, milloin aika sallii. Totisuus, jolla hän sopeutui hetken leikinlaskuun, ja syvä nöyryys, jolla hän ensin epäsi ja sitten otti vastaan juhlamenojen ohjaajan tarjoaman istuimen, toimittivat hänelle kolminkertaiset kättentaputukset.

"Hiisi minut vieköön, jolleivät ole järjiltään jok'ainoa!" kummaili Dinmont, vähemmän kursaillen asettuessaan pöydän alipäähän istumaan; "tai sitten ovat ottaneet joulun ennen aikojaan ja nyt jo Hiiva-Nuutiksi naamioituneet".

Iso lasillinen punaviiniä tarjottiin Manneringille, joka sen tyhjensi hallitsevan prinssin terveydeksi.

"Te olette arvatakseni", sanoi hallitsija, "se kuuluisa Sir Miles Mannering, joka on niin paljon mainetta Ranskan sodissa niittänyt, joten pystytte hyvin lausumaan meille, menettävätkö Gascognen viinit erityistä makuansa meidän pohjoisessa valtakunnassamme".

Manneringia mieluisesti imarteli viittaus hänen kuuluisaan esi-isäänsä. Hän vastasi olevansa vain etäinen sukulainen mainehikkaalle ritarille ja lisäsi viinin olevan käsittääkseen verratonta.

"Liian kylmää se minun vatsalleni on", sanoi Dinmont, laskien lasinsa alas (tyhjänä kuitenkin).

"Me korjaamme sen ominaisuuden", vastasi kuningas Paulus, ensimäinen sen niminen; "emme ole unohtaneet, että Liddelin laaksomme kostea ilma kehottaa voimallisempiin virkistyksiin. Juomanlaskija, antakaa uskollisen maamiehemme saada pikarillinen konjakkia; se ajaa asiansa paremmin."

"Ja nyt", huomautti Mannering, "koska olemme tietämättöminä häirinneet teidän majesteettianne rattoisana lepohetkenä, suvaitkaa sanoa, milloin sallitte muukalaisen päästä puheillenne noista painavista asioista, jotka ovat hänet toimittaneet pohjoiseen pääkaupunkiinne".

Hallitsija avasi Mac-Morlanin kirjeen, silmäsi sen kiireisesti ja huudahti luonnollisella äänellään ja sävyllään: "Ellangowanin Lucy Bertram, rakastettava tyttö-parka!"

"Uhkapanos! uhkapanos!" huudahti kymmenkunta ääntä, "hänen majesteettinsa on unohtanut kuninkaallisen osansa".

"En vähääkään! en vähääkään!" väitti kuningas; "minä annan tämän jalon ritarin ratkaista. Eikö hallitsija saata rakastaa alhaisarvoista neitoa? Eikö kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö ole tätä kohtaa koskeva ennakkotulkinta?"

"Ammatillista! ammatillista! -- toinen uhkapanos", huudahteli meluava ylimystö.

"Eikö kuninkaallisilla edeltäjillämme", jatkoi hallitsija, korottaen kuninkaallisen äänensä kajahtelemaan yli napisevan hälyn, "eikö heillä ollut Jean Logiensa, Bessie Carmichaelinsa, Oliphantinsa, Sandilandinsa ja Weirinsä, ja meillekö olisi kiellettyä edes nimeltään mainita neitoa, jota ihastuen kunnioitamme? Ei, siispä vajotkoon valtio ja kukistukoon kuninkuus! Toisen Kaarlo V:nnen tavoin me luovumme hallituksesta ja etsimme elämän yksityisistä siimeksistä niitä huveja, jotka valtaistuimelta evätään."

Niin sanoen hän paiskasi seinään kruununsa ja hypähti korkealta asemaltaan ketterämmin kuin olisi osannut hänen ikäiseltään odottaa, määräsi toiseen huoneeseen tuotavaksi kynttilöitä, pesuastian ja pyyhkeen sekä kupillisen vehreää teetä, ja viittasi Manneringia tulemaan mukaansa. Parissa minuutissa peseytyi hän, asetti tekotukkansa kuvastimen edessä suoraan ja Manneringin suureksi ihmeeksi näytti kokonaan toiselta mieheltä kuin hänen hetkeä aikaisemmin näkemänsä lapsellinen kujeilija.

"Niitä on ihmisiä", hän puheli, "mr. Mannering, joiden edessä on varoen hulluteltava -- syystä että heillä on joko viljalti häijyyttä tai niukalti älyä, kuten runoilija sanoo. Paras kohteliaisuus, mitä voin eversti Manneringille osottaa, on häpeilemättömyys hänen edessään esiintyä -- ja totisesti luulen, etten ole suopeuttanne siitä kohteliaisuudesta tänä iltana säästellyt. Mutta mitä tuo iso miekkosemme on vailla?"

Dinmont oli Manneringin perässä työntäytynyt huoneeseen; hän alkoi nyt kuopia jalallaan ja ruopia korvallistaan samassa tahdissa. "Minä olen Dandie Dinmont, sir, Kaarlolasta -- se Liddesdalen -- muistattehan? -- minulle te sen ison jutun voititte."

"Minkä jutun, jukuri?" sanoi lakimies; "luuletteko kykeneväni kaikki hölmöt muistamaan, jotka minua kiusaamassa käyvät?"

"No, sen ison jutun Langtaen niemen laitumesta!" selitti lampuoti.

"Olkoon, siitä viisi; anna minulle selityspaperit ja tule luokseni maanantaina kello kymmeneltä", vastasi lainoppinut.

"Mutta, sir, ei minulla mitään erikoisia selityspapereita ole."

"Eikö selityspapereita, mies?" sanoi Pleydell.

"Ei, sir, ei riviäkään", vastasi Dandie; "sillä teidän arvoisuutenne sanoi viimeiskertana, mr. Pleydell, muistattehan, että te mieluimmin kuulette meidän vuorikansan suusanallisesti esittävän asiamme".

"Kirottu olkoon kieleni, jolta se kirposi!" päivitteli asianajaja; "se maksaa korvilleni kelpo pärpätyksen. No, lausuhan kahdella sanalla puhuttavasi -- näet herrasmiehen odottavan."

"Hoo, sir, jos herra haluaa, niin laukaiskoon oman jousensa ensin, yhtäkaikki se Dandielle on."

"Senkin tomppeli", sanoi lakimies, "etkö voi käsittää, että sinun asiasi ei voi merkitä mitään eversti Manneringille, kun taasen hän kenties ei pidä hyvänä kestitä noita sinun isoja korviasi omilla selvityksillään?"

"No niin, sir, ihan kuin te ja hän haluatte -- kunhan otatte asiani", puheli Dinmont, rahtuakaan hämmentymättä vastaanottonsa karkeudesta. "Me olemme taas siinä vanhassa urakassa rajoista, Dawston-solan Jaakko ja minä. Nähkääs, me olemme rajatusten Touthop-harjun laella Pomoragrainsin takana; sillä Pomoragrains ja Slackenspool ja Bloodylaws ne sattuvat siinä kohakkain, ja ne kuuluvat Peeliin; mutta Pomoragrainsin sivuutettuanne tulette aika isolle tasalatvaiselle kivelle, jota sanovat Kaarlon Kimpaleeksi, ja siinä Dawston-solan ja Kaarlolan maat ovat rajakkain. Nyt minä sanon, että raja kulkee selän harjaa pitkin, missä tuuli ja vesi jakoutuu; mutta Dawston-solan Jaakko pulittaa vastaan, inttää sen käyvän alempaa pitkin vanhaa karjapolkua, joka menee Sulkusolmusta Keeldarin alueelle -- ja se tekee suuren eron."

"Ja minkä eron se tekee, ystävä?" kysyi Pleydell. "Montako lammasta sillä ruokittaisiin?"

"Ka, eipä monta", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; "paikka on korkealla ja tuulille alttiina -- ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna kaksi".

"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä vuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?"

"Ei, sir, en ruohon arvon takia", vastasi Dinmont, "vaan oikeuden tähden".

"Hyvä ystävä", neuvoi Pleydell, "oikeuden kuten armeliaisuudenkin tulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä asiata sen enempää mielessäsi pidä."

Dinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. "En minä sen puolesta, sir -- mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä -- hän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa -- ja minä olen varma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni kuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet eivätkä soisi maan menettävän mahtiansa."

"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys", sanoi asianajaja, "niin mikseivät omistajanne siihen ryhdy?"

"Enpä tiedä, sir" (jälleen raapien päätänsä), "ei ole viime aikoina ollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko ja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille puhumme -- mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron --"

"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä", epäsi Pleydell. "Hitto teidät periköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?"

"No, hei, sir", vastasi lampuoti, "sitäkin olemme jo kolmasti yrittäneet -- kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn markkinoilla. Mutta miten ollakaan -- olemmepa molemmat aika terhakoita karttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut."

"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät nielköön", tokaisi lainoppinut.

"Ka, jollei se luullaksenne ole vastoin lakia, niin sopiipa tuota yrittää."

"Maltas, maltas!" huudahti Pleydell, "muutoin sattuu toinen loordi Soulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua harkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen haluat antautua."

"Niinkö, sir?" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. "Ette sitte taidakaan käydä puolelleni?"

"Minäkö! En -- mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa." Dandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan. "Mitään muuta, ystäväni?"

"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss Margaret Bertramin."

"Kas, mitä hänestä?" kysyi neuvonantaja hiukan ihmeissään.