Part 22

"Nein, nein -- sen te jätätte minun päätettäväkseni. Sturmwetter! tunnen minä teidät vanhastaan. Mutta kuulkaapas, mitä minä, Dirk Hatteraick, tästä muka kostun?"

"Ka, eikö ole kysymyksessä teidän etunne kuten minunkin?" sanoi Glossin; "sitä paitsi, minä päästin teidät vapaaksi viime yönä".

"_Tekö_ päästitte minut vapaaksi! Donner und teufel! minä itseni vapautin. Sitä paitsi se oli tavallinen liikeasia, ja siitä on niin pitkä aika, ha, ha, ha!"

"Pyh, joutavia! Älkäämme lasketelko leikkiä; minä en epää sievää palkkiotakaan -- mutta kyllä se on teidän asianne yhtä hyvin kuin minunkin."

"Mitä te _minun_ asiastani puhutte? Tehän se pidätätte junkkarin koko maaomaisuutta häneltä! Dirk Hatteraick ei ole eläissään hänen verotuloistaan ropoonkaan kajonnut."

"Hiljaa -- hiljaa -- sanonhan, että siitä tehdään yhteinen liikeasia."

"No, annatteko minulle puolet?"

"Mitä, puolet maatilaako? Pitäisikö meidän perustaa yhteinen talous Ellangowanissa ja vuorotella paroonivaltaa?"

"Sturmwetter, ei! Mutta voisitte antaa minulle puolet arvoa -- rahallista hintaa. Minäkö asuisin teidän kanssanne? Nein, -- minulla olisi oma huvilani Middelburghin kaivannon varrella, ja puutarha kuin pormestarilla."

"Niin aina, ja ovella puinen leijona, ja puutarhassa maalattu etuvartija piippu suussaan! Mutta kuulkaahan, Hatteraick, mitä merkitsevät teille kaikki Alankomaiden tulpaanit ja kukkatarhat ja huvilat, jos teidät täällä Skotlannissa hirtetään?"

Hatteraickin kasvot nolostuivat. "Jeeveli! hirtetään?"

"Niin, hirtetään, mynheer kapteeni. Paholainen tuskin pystyy pelastamaan Dirk Hatteraickia joutumasta hirteen murhaajana ja lapsenryöstäjänä, jos Ellangowanin junkkari asettuu tähän maahan ja uljas kapteeni sattumalta joutuu täällä kiikkiin vapaata kauppaansa uudestaan järjestellessään! Enkä mene takaamaan nyt rauhan solmiamisesta niin paljon puhuttaessa, vaikka heidän Korkeat Suuruutensa luovuttaisivat merenkin yli hänet uusien liittolaistensa mieliksi, jos hän rakkaassa isänmaassaankin pysyisi."

"Potz hagel, blitzen und donner! Minä -- minä en ota sanojanne tosiksi."

"Mutta", jatkoi Glossin, nähdessään saaneensa aikaan haluamansa vaikutuksen, "ei minulla sentään ole kohteliaisuutta vastaan mitään"; ja hän sujautti Hatteraickin hervottomaan käteen jokseenkin ison pankinsetelin.

"Tässäkö kaikki?" nurkui salakuljettaja; "te saitte puolen lastin hinnan silmänne ummistamisesta meidän hommaltamme ja panitte meidät omankin asianne toimittamaan".

"Mutta, hyvä ystävä, tehän unohdatte -- tässä tapauksessa saatte kaikki omat tavaranne takaisin."

"Niin, kaikkien omien kaulojemme kaupalla -- sen voisimme tehdä ilman teitäkin."

"Sitä minä epäilen, kapteeni Hatteraick", väitti Glossin kylmäkiskoisesti, "koska luultavasti tapaisitte tullikamarin luona tusinan punatakkeja, joiden poistamisen täytyy olla minun asianani, jos johdumme sopimukseen. No, hei, minä tahdon olla niin antelias kuin voin, mutta, omatuntohan teilläkin pitäisi olla."

"Kas, strafe mich der Teufel! -- tämä ärsyttää minua enemmän kuin kaikki muu! Te rosvoatte ja te murhaatte, ja kymmenkertaisesti näyttelette hopeavannehtijaa eli lapsenryöstäjää, joksi sitä sanotte, ja sitte -- hagel und windsturm! -- te puhutte minulle omastatunnosta! -- Ettekö voi ajatella mitään kauniimpaa tapaa tuosta onnettomasta nuorukaisesta suoriutumiseksi?"

"En, mynheer; mutta kun toimitan hänet teidän hoitoonne --"

"_Minun_ hoitooni -- teräksen ja ruudin hoitoon! Ja -- no, kun täytyy, niin täytyy -- mutta te arvaatte kutakuinkin tarkoin, mitä siitä on koituakseen."

"Hoo, hyvä ystävä, toivoakseni ei minkäänlainen ankaruus käy pakolliseksi."

"Ankaruus!" melkein ähkäisi toinen; "soisinpa teillä olleen kaikki minun unennäköni, kun tähän koirankoloon ensin tultuani yritin nukkua kuivien meriruohojen kasassa. Ensiksikin ilmestyi tuo kirottu nuuskija poikkiselkäisenä ja sätkien kuin silloinkin, kun kiepautin reunalta kallionjärkäleen hänen päälleen -- ha, ha, olisitte vannonut hänen maanneen lattialla tuossa missä seisotte, kiemurrellen kuin rusennettu sammakko -- ja sitte --"

"Ei, ystäväni", tokaisi Glossin keskeyttäen, "mitä hyötyä on mokoman hölynpölyn muistelemisesta? Jos teistä on jänishousu tullut, niin silloinpa on peli hävitty, siinä kaikki -- pelimme olemme silloin hävinneet kumpainenkin."

"Jänishousu? Ei. En ole näin pitkälle tiliäni kerännyt, peräytyäkseni enää sarvipäältäkään."

"No, hyvä, ottakaahan toinen ryyppy -- vilu värjöttää vielä sydämessänne. Ja sanokaa nyt, onko mukananne ketään vanhasta miehistöstänne?"

"Nein -- kaikki kuolleita, ammuttuja, hirtettyjä, hukkuneita, kaikki kadotuksen kuilussa. Brown oli viimeinen -- kuolleita kaikki paitsi Mustalais-Kaaperi, ja hän muuttaisi maasta, jos tarjottaisiin rahtunen rahaa -- tai pysyy oman nahkansa takia vaiti -- taikka pitää vanha Meg, hänen tätinsä, omansa takia hänen kitansa lukossa."

"Mikä Meg?"

"Meg Merrilies, se vanha mustalaisvelhon ruoja."

"Elääkö hän vielä?"

"Ja."

"Ja tässä maassa?"

"Ja, tässä maassa. Hän oli äskeis-yönä Derncleughin Harjalla Vanbeest Brownin peijaissa kahden minun mieheni ja muutamien omien heimolaishylkyjensä kanssa."

"Siinä on toinen tyrsky edessä, kapteeni! Eikö hän vinkaise, mitäs arvelette?"

"Ei hän -- hän ei rakoile -- hän vannoi kautta lohen,[36] että ellemme nulikalle mitään vahinkoa tuota, ei hän ikinä ilmaise, miten nuuskijan kävi. Katsokaahan, hyvä mies, vaikka minä tiimellyksen tuimuudessa tulin hotaisseeksi häntä sapelillani ja vihlaisin käsivarteen haavan, ja vaikka hän oli pitkät ajat jälkeenpäin pinteessä siitä lainvalvojienne käsissä, niin jeeveli vieköön, olipa vanha Meg uskollinen kuin teräs."

"No, kyllähän asia on kuten sanotte", vastasi Glossin. "Ja kuitenkin, jos hänet voitaisiin viedä meren yli Zeelandiin, tai Hampuriin, tai -- taikka -- minne tahansa, tietäkää, niin se ei olisi hullummaksi."

Hatteraick ponnahti jaloilleen ja silmäili Glossinia kiireestä kantapäähän. "En näe pukinsorkkaa", päivitteli hän, "ja itse lempo hän sentään varmasti on! Mutta Meg Merrilies on vielä likeisemmässä liitossa pimeyden ruhtinaan kanssa kuin te olettekaan -- totisesti, enkä ole eläissäni sellaista säätä kokenut kuin hänestä verta iskettyäni. Nein, nein, en minä häneen enää puutu -- hän on paholaisen noita -- oikea sielunvihollisen sikiö -- mutta se on hänen asiansa. Donner und wetter! Minä en puutu enkä pukahda -- hän olkoon oloillaan. Mutta mitä muuhun tulee -- totisesti, ellen luulisi kaupan kärsivän, vapauttaisin teidät väleen junkkarista, jos lähetätte minulle sanan, jahka hän on teidän hoteissanne."

Lyhyeen ja äänensä alentaen arvoisat kumppanukset sopivat yrityksestään ja määräsivät Hatteraickin seuraavan tyyssijan. Hänen lokerttinsa viipyminen rannikolla ei käynyt vaikeaksi, kun ei sillähaavaa ollut kruunun aluksia lähettyvillä.

35 luku.

KYLMÄKISKOINEN VASTAANOTTO.

Kotiin palatessaan huomasi Glossin muiden kirjeittensä ja paperiensa seassa erään jokseenkin tärkeän. Lähettäjä oli mr. Protocol, edinburghilainen asianajaja, joka puhutteli häntä squire Godfrey Bertramin, Ellangowanin omistaja-vainajan ja tämän edustajien asiamieheksi, ilmottaen hänelle Singlesiden mrs. Margaret Bertramin äkillisen kuoleman ja pyytäen häntä antamaan siitä tiedon asianomaisille, siltä varalta, että he katsoisivat tarpeelliseksi toimittaa jonkun henkilön puolestaan saapuville edesmenneen säilyjen avaukseen. Mr. Glossin havaitsi heti, ettei kirjottaja tiennyt hänen ja hänen isäntä-vainajansa välien rikkumisesta. Singlesiden omistajattaren omaisuuden piti, kuten hän hyvin tiesi, oikeutta myöten joutua Lucy Bertramille; mutta oli tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että vanhan neidin oikullisuus oli saattanut muuttaa perimystä.

Punnittuaan kekseliäässä mielessään mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, saadakseen selville, mitä omakohtaista etua voisi hänelle tästä tapauksesta kiertyä, ei hän saanut harkituksi mitään muotoa sen käyttämiselle hyväkseen, paitsi mikäli se saattaisi edistää hänen suunnitelmaansa aseman luomiseksi, jonka puute häntä kaiveli ja vastaisuudessa kaiketi vielä kipeämmin kirvelisi.

"Minun täytyy asettua lujalle pohjalle", ajatteli hän, "jotta minulla olisi ainakin ennakolta muodostuneita suotuisia käsityksiä puolellani, jos Dirk Hatteraickin suunnitelmaan tulee joku solmu". Sitä paitsi, tehdäksemme Glossinille oikeutta, saattoi hän kaikessa pahuudessaankin tuntea jotain halua korvata miss Bertramille vähäisessä määrässä sitä täydellistä tuhoa, minkä oli hänen suvulleen tuottanut, etenkin kun korvaus koski tapausta, jossa hänen oma hyvänsä ei ollut toisen edun tiellä. Sen vuoksi hän päätti ratsastaa Woodbourneen seuraavana aamuna aikaisin.

Empimättä ei hän tätä askelta ottanut, hänellä kun oli eversti Manneringin kohtaamiseen se luontainen vastahakoisuus, jota petollisuus ja konnuus tuntee kunnian ja kunnon eteen joutumista kohtaan. Mutta hänessä herätti suurta luottamusta oma _savoir faire_[37] Hänellä oli luonnostaan terävät lahjat, eivätkä ne suinkaan supistuneet yksistään hänen ammattinsa rajoihin. Hän oli eri kertoina oleskellut melkoisen paljon Englannissa, ja hänen puhelunsa oli vapaata sekä maalaisuudesta että ammatillisesta oppineisuudesta. Siten oli hänellä runsaastikin vakuuttelu- ja suostuttelukykyä, ja siihen liittyi horjumatonta julkeutta, jota hän käytti teeskenneltynä suorasukaisuutena. Itseensä luottavaisena hän siis ilmestyi Woodbourneen kello kymmeneltä aamupäivällä ja pääsi sisälle herrasmiehenä, joka oli tullut tapaamaan miss Bertramia.

Hän ei ilmottanut nimeään ennen kuin oli päässyt aamiaishuoneen ovelle, jolloin palvelija hänen pyynnöstään julisti: "Mr. Glossin, saapuneena tapaamaan miss Bertramia". Isänsä elämän viimeisen kohtauksen muistaen vaaleni Lucy kalman kalpeaksi ja oli pudota tuoliltaan. Julia Mannering riensi hänen avukseen, ja he poistuivat huoneesta yhdessä. Jäljelle jäivät eversti Mannering, käsivarttaan kantimessa käyttävä Charles Hazlewood ja koulumestari, jonka koleat kasvot ja mulkosilmät saivat Glossinin esiintyessä mitä vihamielisimmän sävyn.

Vaikka tuo kunnon herrasmies olikin hiukan nolaantunut esittelynsä ensi vaikutuksesta, läheni hän kuitenkin varmana ja lausui toivovansa, ettei hänen tulonsa ollut naisille epäaikainen. Hyvin jäykkänä ja arvokkaana huomautti eversti Mannering olevansa tietämätön siitä, mikä saattoi mr. Glossinin kunnioittamaan heitä tulollaan.

"Hem! hem! Otin vapauden pistäytyä tavottamaan miss Bertramia, eversti Mannering, eräällä toimitettavalla asialla."

"Jos se voidaan ilmottaa mr. Mac-Morlanille, hänen asiamiehelleen, sir, niin luulen sen olevan miss Bertramille mieluisempaa."

"Suokaa anteeksi, eversti Mannering", sanoi Glossin, surkealla yrityksellä tapaillen kepeätä esiintymistä, "te olette maailmanmies -- onhan joitakuita tapauksia, joissa on kaikille asianosaisille viisainta olla välittäjättömissä väleissä".

"Silloin", vastasi Mannering torjuvasti, "jos mr. Glossin ottaa vaivakseen mainita asiansa kirjeellisesti, takaan minä, että miss Bertram omistaa sille merkityksen mukaista huomiota".

"Kyllähän", änkkäili Glossin; "mutta on tapauksia, joissa _viva voce_[38] neuvottelu -- hem! Minä huomaan -- minä tiedän -- eversti Mannering on omaksunut joitakin ennakkoluuloja, jotka kenties saattavat käyntini näyttämään tunkeutumiselta; mutta minä alistan hänen terveen järkensä ratkaistavaksi, sopiiko hänen sulkea minut puhuttelusta, tietämättä käyntini tarkotusta tai kykenemättä punnitsemaan sen merkitystä nuorelle naiselle, jota hän suojeluksellaan kunnioittaa."

"Tosiaan, sir, minulla ei ole vähintäkään aikomusta tehdä siten", vastasi eversti. "Kuulustan asiasta miss Bertramin mieltä ja ilmotan mr. Glossinille, jos hänellä on aikaa odottaa vastausta." Niin sanoen hän poistui huoneesta.

Glossin oli kaiken aikaa seisonut keskilattialla. Eversti Mannering ei ollut pienimmälläkään vihjauksella kehottanut häntä istuutumaan ja oli itsekin jäänyt seisomaan heidän lyhyen puhelunsa ajaksi. Mutta hänen lähdettyään Glossin tarttui tuoliin ja heittäysi istumaan puoleksi hämillään, puoleksi julkeana. Hänestä tuntui toisten äänettömyys kiusalliselta ja painostavalta, joten hän päätti sen keskeyttää.

"Kaunis päivä, mr. Sampson."

Koulumestari vastasi jotakin myöntävän röhkäyksen ja vihaisen ärähdyksen väliltä.

"Ette koskaan poikkea katsomaan vanhaa tuttavaanne Ellangowanin tilalle, mr. Sampson. Enimmät entiset oleilijat tapaisitte siellä vielä paikoillaan. Kunnioitan entistä sukua liian suuresti, häiritäkseni vanhoja asujamia parannustenkaan verukkeella. Sitä paitsi se ei ole minun tapojani -- en pidä sellaisesta -- luullakseni, mr. Sampson, raamattukin erityisesti tuomitsee ne, jotka sortavat köyhiä ja siirtelevät rajapyykkejä."

"Tai jotka riistävät orvoilta leivän", lisäsi koulumestari. "Anathema, maranatha!" Hän nousi, nosti silmäilemänsä kaksitaitteisen niteen olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi huoneesta krenatierin askelin.

Vähääkään hämmentymättä, tai ainakaan katsomatta tarpeelliseksi nolostumistansa näyttää, kääntyi mr. Glossin nuoreen Hazlewoodiin, joka näköjään uutterasti lueskeli sanomalehteä. "Mitään uutisia, sir?"

Hazlewood kohotti katseensa, silmäsi häntä ja työnsi lehden häntä kohti kuin vieraalle kahvilassa, nousi sitte ja oli lähtemäisillään huoneesta.

"Suokaa anteeksi, mr. Hazlewood -- mutta en voi olla onnittelematta teitä siitä, että noinkin vähällä pääsitte tuosta katalasta tapauksesta."

Tähän oli vastauksena jonkunlainen pään kallistus, niin vähäinen ja kankea kuin kuvitella voipi. Kuitenkin rohkaisi se lakimiestämme jatkamaan.

"Voin vakuuttaa teille, mr. Hazlewood, että harvat ihmiset ovat niin innokkaasti käyneet käsiksi siihen asiaan kuin minä olen tehnyt sekä yleisen edun tähden että erityisesti pitäen arvossa teidän sukuanne, jolla on siinä niin korkea panos. Niin perin korkea tosiaankin, että kun mr. Featherhead alkaa nyt käydä vanhaksi ja kun hänen viime halvauskohtauksensa jälkeen on puhuttu hänen ottavan Chiltern Hundredsin,[39] saattaisi kannattaa teidän katsastella ympärillenne. Minä puhun ystävänä, mr. Hazlewood, ja äänestysluettelon tuntijana; ja jos sitä yhdessä tarkastellessamme --"

"Suokaa anteeksi, sir, mutta minulla ei ole mitään suunnitelmia, joissa olisi hyötyä avustanne."

"Hoo, niin oikein -- kenties teette parhaiten -- onhan kylliksi aikaa, ja minua miellyttää nähdä nuoren herrasmiehen pystyvän varovaisuuteen. Mutta minähän puhuinkin haavastanne -- luulenpa saaneeni vihiä siitä jutusta -- luulen tosiaan -- ja ellen minä sitä miekkosta toimita ansionsa mukaiseen rangaistukseen --"

"Anteeksi, sir, vielä kerran; mutta intonne käypi yli toivomusteni. Minulla on täydet takeet käsitykselleni, että vamma oli tapaturmainen -- missään tapauksessa ei se ollut ennakolta suunniteltu. Kiittämättömyyttä ja harkittua petollisuutta vastaan, jos satutte havaitsemaan jonkun syypääksi niihin, osottautuu suuttumukseni yhtä kiivaaksi kuin omannekin."

Tämä oli Hazlewoodin vastaus.

"Toinen tyrkkäys", ajatteli Glossin; "minun täytyy koetella häntä sillä toisella nuotilla". -- "Oikein, sir, sangen ylevästi sanottu! Minä en kiittämätöntä miestä armahtaisi sen enempää kuin koppeloa -- ja urheilusta puhuessamme" (tällaisen keskustelun kääntämisen oli Glossin oppinut entiseltä isännältään), "näenpä teidän useasti kantavan pyssyä, ja toivon piankin jo pääsevänne jälleen metsälle. Huomaan teidän aina jättäytyvän omalle puolellenne Hazleshawin törmää. Toivoakseni, hyvä mr. Hazlewood, vain arvelematta tavotatte riistaanne Ellangowanin harjanteelle asti: se on mielestäni hiukan parempi asema noista kahdesta teirille, vaikka mainioitahan ne ovat kumpainenkin."

Kun tämä tarjous tuotti vain kylmäkiskoisen ja väkinäisen kumarruksen, oli Glossinin pakko vaieta, ja pian jälkeenpäin häntä hiukan huojensi eversti Manneringin tulo.

"Pelkään viivyttäneeni teitä jonkun aikaa, sir", sanoi hän Glossiniin kääntyen. "Olisin tahtonut taivuttaa miss Bertramia ottamaan teidät puheilleen, koska mielestäni hänen vastaväitteittensä tulisi väistyä silloin kun hänen olisi omakohtaisesti kuultava, mitä ilmotetaan hänelle tärkeäksi kuulla. Mutta huomaan äskeisten ja työläästi unohdettavien tapausten tehneen hänet niin peräti vastahakoiseksi kohtaamaan mr. Glossinia, että olisi julmaa sitä vaatia kiihkeämmin, ja hän on antanut minun toimekseni puolestaan ottaa vastaan hänen käskynsä tai esityksensä tai lyhyesti sanoen mitä hyvänsä mr. Glossin haluaa hänelle sanoa."

"Hem, hem! Olen pahoillani, sir -- olen kovin pahoillani siitä, eversti Mannering, että miss Bertram olettaa -- että mikään ennakkoluulo, sanalla sanoen -- tai aatos, että mikään minun taholtani --"

"Sir", sanoi taipumaton eversti, "missä ei mitään syytöstä ole tehty, siinä ovat tarpeettomia puolustelut tai selitykset. Soveltuuko teidän ilmottaa minulle, miss Bertramin tilapäisenä holhoojana, ne seikat, joiden katsotte ansaitsevan hänen huomiotaan?"

"Erinomaisesti, eversti Mannering; hän ei voisi valita kunnioitettavampaa ystävää, eikä ketään, jonka kanssa erityisesti minä suuremmalla mielihyvällä puhelisin vilpittömästi."

"Olkaa hyvä ja käykää asiaan, sir, jos suvaitsette."

"Katsokaas, sir, ei ole niin helppo ihan yhtäkkiä -- mutta mr. Hazlewoodin ei ole tarvis poistua, -- tarkotan niin sydämestäni miss Bertramin parasta, että voisin toivoa koko maailman kuulevan minun osuuteni neuvottelusta."

"Ystäväni mr. Charles Hazlewood ei luultavasti ole kiihkeä, mr. Glossin, kuuntelemaan syrjäisenä -- ja nyt, hänen jätettyään meidät kahden kesken, sallikaa minun pyytää teitä olemaan lyhytpuheinen ja asiallinen sanottavassanne. Minä olen soturi, sir, jonkun verran kärsimätön muodoille ja johdannoille."

Niin sanoen hän suoristausi istuimellaan ja odotti mr. Glossinin sanomaa.

"Suvaitkaa katsahtaa tähän kirjeeseen", sanoi Glossin, pistäen Protocolin kirjeen Manneringin käteen, lyhyimpänä keinona asiansa ilmottamiseksi.

Eversti luki ja palautti sen, lyijykynällä merkittyään muistikirjaansa lähettäjän nimen. "Tämä, sir, ei näy vaativan paljoakaan keskustelua -- minä pidän huolta miss Bertramin edun valvomisesta asiassa."

"Mutta, sir, -- mutta, eversti Mannering", lisäsi Glossin, "on toinen asia, jota ei voi selvittää kukaan muu kuin minä. Tämä nainen -- tämä miss Margaret Bertram laati minun varman tietoni mukaan yleisen testamenttisäädöksen miss Lucy Bertramin hyväksi, asuessaan vanhan ystäväni mr. Bertramin luona Ellangowanissa. Mestari -- siksi ystävä-vainajani aina nimitti peräti kunnioitettavaa mr. Sampsonia -- hän ja minä todistimme paperin. Ja laatijalla oli siihen aikaan täysi valta tehdä sellainen perintösääntö, sillä hänen omansa oli Singlesiden tila silloinkin, vaikka elinkautinen vuokratulo oli myönnetty vanhemmalle sisarelle. Juonikas perintömääräys, tuo vanhan Singlesiden, sir; hän usutti nuo kaksi kissaa, molemmat tyttärensä, vastatusten, ha, ha, ha!"

"No, sir", sanoi Mannering ilman vähintäkään harrastuksen myhäilyä, "pysykäämme asiassa. Sanotte, että tällä neidillä oli valta testamentata omaisuutensa miss Bertramille, ja että hän teki sen?"

"Aivan niin, eversti", vahvisti Glossin. "Luulisinpa ymmärtäväni lakia -- olen seurannut lakialaa vuosikaudet, ja vaikka olen siltä vetäytynyt syrjään sievän säästön turvissa elelemään, en heittänyt sikseen sitä tietoa, joka sanotaan maata ja mantua paremmaksi ja jonka oletan olevan lain tuntemus, koskapa sananlaskussakin lausutaan:

"'Kyllä voittavat lakimiehet mainiot takaisin talot ja vainiot.'

"Ei, ei, minä höristelen vielä korviani piiskan viuhahdukselle -- minulla on pikkuisen, hyvin pikkuisen lakitietoa vielä, ystävieni käytettäväksi."

Glossin laverteli edelleen samaan tapaan, ajatellen tehneensä suotuisan vaikutuksen Manneringiin. Eversti todella mietti, että tämä saattoi olla mitä tärkein käänne miss Bertramin eduksi, ja päätti hillitä sen tieltä kiihkeän halunsa heittää Glossin ulos ikkunasta tai ovesta. Hän pidätteli sisunsa kuohuntaa ja tahtoi väkisinkin kuunnella ainakin kärsimättömyyttään purkamatta, joskin rauhatonna. Sen vuoksi antoi hän mr. Glossinin ehtiä itseonnittelujensa loppuun ja sitte kysyi, tiesikö hän, missä testamentti oli.

"Tiedän -- se on, luulen -- uskon saavani sen esille. Sellaisissa tapauksissa ovat hallussaanpitäjät joskus ottaneet maksua."

"Siitä emme joudu erimielisyyteen, sir", sanoi eversti, vetäen lompakon taskustaan.

"Mutta, hyvä herra eversti, tepä iskette sanoihini niin joutuin -- sanoin, _jotkut henkilöt saattaisivat_ tehdä sellaisen vaatimuksen -- tarkotan kulungeistaan, asiassa näkemästään vaivasta y.m.s. Mutta minä omasta puolestani vain haluaisin miss Bertramin ja hänen ystäviensä tulevan vakuutetuiksi siitä, että minä menettelen kunniallisesti häntä kohtaan. Tuossa on se paperi, sir! Minulle olisi suonut tyydytystä sen luovuttaminen miss Bertramin omiin käsiin ja samalla olisin halunnut onnitella häntä sen lupaamasta tulevaisuudesta. Mutta koska hänen ennakkoluulonsa ovat siinä asiassa voittamattomat, niin minun on vain toimitettava hänelle parhaat toivomukseni teidän välityksellänne, eversti Mannering, samaa tietä lausuen mielihyvällä antavani todistukseni asiakirjan alkuperäisyydestä, kun minut kutsutaan kuultavaksi. Minulla on kunnia lausua teille hyvästini, sir."

Tämä lähtöpuhe oli niin hyvin sommiteltu ja sävyltään niin muinainen kohtuuttomasti epäillylle tietoiselle rehellisyydelle, että se horjutteli eversti Manneringinkin epäedullista käsitystä miehestä. Hän saattoi lähtijää pari kolme askelta ja erosi hänestä enemmällä kohteliaisuudella (vaikka vieläkin kylmäkiskoisella ja muodollisella) kuin oli vieraskäynnin kestäessä osottanut. Glossin poistui talosta puolittain mielissään tekemästänsä vaikutuksesta, puolittain ähmissään vastaanottonsa ankarasta varovaisuudesta ja ylpeästä vastahakoisuudesta.

"Eversti Mannering olisi voinut osottaa enemmän kohteliaisuutta", puheli hän itsekseen; "joka mies ei kykene pennittömälle tytölle tuomaan neljänsadan punnan vuositulojen hyvää mahdollisuutta. Singlesiden täytyy nykyisin tuottaa neljäänsataan -- siihenhän kuuluu Reilageganbed, Gillifidget, Loverless, Liealone ja Spinster's Knowe --, hyvästikin neljäänsataan. Jotkut olisivat minun sijassani saattaneet korjata sen omiksi hyvikseen -- ja kuitenkaan en, totta puhuakseni, paljonkin aprikoittuani näe, miten se olisi käynyt päinsä."

Tuskin oli Glossin noussut ratsunsa selkään ja lähtenyt, kun eversti lähetti hevosrengin hakemaan mr. Mac-Morlania. Antaen tälle käteen perintökirjan tahtoi hän tietää, olisiko se todennäköisesti paikkansa pitävä hänen ystävälleen Lucy Bertramille. Mac-Morlan silmäili sitä ihastunein katsein, näpsäytteli sormiaan yhtämittaa ja huudahti viimein:

"Paikkansako pitävä! Se on tiukka kuin hansikas -- kukaan ei kyennyt tekemään parempaa työtä kuin Glossin, milloin hän ei tahallaan jättänyt mutkaa. Mutta" (synkistyvin kasvoin) "se vanha narri, mitä mä sanonkaan, on saattanut muutella mielin määrin!"

"Ahaa! Ja mistä saamme tietää, onko hän niin tehnyt?"

"Jonkun täytyy olla miss Bertramin puolesta saapuvilla, kun vainajan säilyt avataan."

"Pääsettekö te lähtemään?" kysyi eversti.

"En pahaksi onneksi pääse", vastasi Mac-Morlan; "minun täytyy esiintyä valamieskuulustelussa oikeutemme istunnossa".

"Sittepä lähden itse", päätti eversti; "suoriudun matkalle huomenna. Sampson tulkoon mukaan -- hän on tämän testamentin todistaja. Mutta tarvitsenhan lainopillista neuvonantajaa?"

"Tämän piirikunnan edellinen sheriffi on hyvään maineeseen päässyt asianajaja; annan teille esittelykortin häntä varten."

"Siitä minä teissä pidän, mr. Mac-Morlan", sanoi eversti, "että te aina käytte suoraan käsiksi asiaan. Antakaakin se minulle heti. Kerrommeko miss Lucylle, että hän mahdollisesti joutuu perijättäreksi?"

"Välttämättömästi, sillä teidän täytyy saada häneltä muutamia valtuuksia, joiden sanamuodon sommittelen oitis. Takaankin sitä paitsi, että hän on ymmärtäväinen ja ajattelee asiaa pelkkänä mahdollisuutena."