Part 20

"Onko taivallettu rivakasti tätä kautta, mrs. Mac-Candlish? Lienee väkeä riittänyt?"

"Kyllähän, sir, -- mutta minua luulemma kaivataan tarjoilupuolella."

"Ei, ei, -- viivähtäkää silmänräpäys, senhän voinette tehdä, vanhan tuttavuuden takia? Kuulkaahan, muistatteko huomattavan pitkää nuorta miestä, joka oli talossanne viime viikolla yötä?"

"Tosiaankaan, sir, enpä osaa oikein sanoa -- en koskaan pidä sillä lukua, ovatko vieraani pitkiä tai pätkiä, kunhan laskulle laittavat mittaa."

"Ja jolleivät sitä tee, niin te voitte sen tehdä heidän puolestaan, hä, mrs. Mac-Candlish? -- ha, ha, ha! Mutta tämä tiedustamani nuori mies oli suunnilleen kuusi jalkaa mitaltaan, musta metallinappinen nuttu yllään, vaaleanruskea tukka jauhottamaton, siniset silmät ja suora nenä, matkusti jalkaisin, ilman palvelijaa tai tamineita -- tottahan voitte muistaa sellaisen matkustavaisen nähneenne?"

"Hyväinen aika, sir", vastasi mrs. Mac-Candlish, luontuvana tekemään turhiksi hänen tiedustelunsa, "en voi ruveta vaivaamaan päätäni sellaisella asialla -- tällaisessa talossa on tietääkseni parempaakin tehtävää kuin pitää muistissa matkustavaisten tukkaa tai silmiä taikkapa neniäkään".

"Siinä tapauksessa, mrs. Mac-Candlish, minun täytyy suorin sanoin huomauttaa teille, että tuota henkilöä epäillään rikoksesta. Näiden epäluulojen johdosta minä tuomarina tätä teiltä kuulustan -- ja jos kieltäydytte vastaamasta kysymyksiini, niin minun täytyy panna teidät valalle."

"Mutta, sir, minäpäs en ole vapaa vannomaan[33] -- me olemme aina käyneet vapaakirkollisten sananselityksissä. Totta on kyllä, että me kylänvanhin Mac-Candlishin aikaan (kelpo sielun) käytimme kirkkoa, mikä oli säällisintä hänen asemassaan, kun hän kerran oli virassa -- mutta hänen tultuansa kutsutuksi Kippletringania parempaan paikkaan olen minä palannut arvoisan mestari Mac-Grainerin kuulijoihin. Niinpä, katsokaas, sir, minulla ei ole vapaisuutta vannoa puhumatta papille -- varsinkaan ketään viatonta nuorukaisparkaa vastaan, joka on vieraana ja ystävättömänä kulkenut seutumme kautta."

"Kenties huojennan arveluksianne, vaivaamatta mr. Mac-Graineria, kun ilmotan, että tiedustamani mies on sama, joka ampui nuorta ystäväänne Charles Hazlewoodia."

"Siunaa ja varjele! Kukas olisi hänestä sellaista uskonut? Ei, jos olisi ollut kysymyksessä velka tai vaikkapa pikku temmellys tullinuuskijain kanssa, niin eipä olisi Nelly Mac-Candlishin kieleltä sanaakaan kirvonnut häntä vastaan. Mutta jos hän tosiaankin ampui nuorta Hazlewoodia -- mutta minä en voi sitä ajatellakaan, mr. Glossin! Tämä on kai vain teidän metkujanne -- en voi sellaista ajatella noin säveästä nuorukaisesta. Ei, ei, tämä on niitä teidän ainaisia kepposianne. Jonkun saamamiehen usuttama tietenkin olette hänen jäljilleen."

"Näen ettei teillä ole mitään luottamusta minuun, mrs. Mac-Candlish; mutta silmätkääpä näitä todistuksia, rikoksen näkijäin allekirjottamia, ja päättäkää itse, eivätkö konnan tuntomerkit kuvaile teidän vierastanne."

Hän työnsi paperit emännän käteen, ja tämä lueskeli ne hyvin huolellisesti, usein ottaen nenältään silmälasinsa, luodakseen katseensa taivasta kohti tai kenties pyyhkäistäkseen silmästään kyyneleen, sillä nuori Hazlewood oli kunnon emännän erityinen suosikki.

"No niin, niinpä niin", puheli hän lopetettuaan tarkastuksen, "koska asia on tuolla tavoin, niin luovutan minä hänet puolestani, roiston! Mutta hohoi, kylläpä me olemme erehtyviä kuolevaisia! En ole konsaan nähnyt kasvoja, jotka enemmän olisivat minua miellyttäneet, enkä säveämpää ja näpsempää nuorukaista -- ajattelin häntä johonkin pulaan joutuneeksi herrasmieheksi. Mutta minä hylkään sen heittiön -- ampuakin Charles Hazlewoodia -- ja nuorten neitosien nähden, viattomien poloisten! Minä hylkään hänet."

"Myönnätte siis, että sellainen henkilö asui täällä juuri katalan teon edellä?"

"Asui kyllä, sir, ja kaikki talon väki mielistyi häneen, hän oli sellainen avomielinen, säyseä nuori mies. Ei hänen kulutuksensa tähden, sen tiedän sanoa, sillä hän vain tilasi lampaankylkeä ja kännikän olutta, ja ehkäpä lasillisen tai kaksi viiniä ja minä pyysin hänet juomaan minun kanssani teetä enkä pannut sitä laskuun. Illallista hän ei syönyt, vaan sanoi olevansa väsyksissään koko edellisen yön matkustettuaan -- joissakin konnankoukuissa kai kuljeskellut, senhän osaan nyt sanoa."

"Saitteko sattumalta hänen nimeään tietoonne?"

"Sainhan kuin sainkin", vastasi emäntä, nyt yhtä kiihkeänä julistamaan tietojaan kuin äsken niitä salaamaan. "Hän sanoi olevansa Brown nimeltään ja kertoi olevan luultavaa, että joku vanha vaimo, mustalaisakan näköinen, saattaisi häntä tiedustaa -- niin, niin, sano minulle seurasi, niin sanon kuka olet! Voi sitä lurjusta! No niin, sir, aamulla hän lähtiessään maksoi laskunsa hyvin kunniallisesti ja antoi jotakin siivoojattarelle kaiketikin, sillä Grizyllä ei ole mitään minulta, paitsi kaksi uutta kenkäparia vuoteensa ja ehkä pikku kehotuspalkkio kekrimaanantaina --"

Tässä näki Glossin tarpeelliseksi puuttua puheeseen ja toimittaa kerkeän emännän takaisin tolalleen.

"Niin juuri, hän vain sanoi, että jos sellainen henkilö tulee tiedustamaan Brownia, niin sanokaa menneeni katselemaan Loch Creeraniksi nimittämänne järven luistelijoita ja palaavani tänne päivälliselle. Mutta takaisin hän ei tullutkaan -- vaikka minä häntä niin uskollisesti odotin, että itse pidin silmällä kananpoikien ja kupukyyhkysen paistamista, ja sitä minä en tavalliseksi työkseni tee, mr. Glossin -- ja vähänpä ajattelin, millainen luistelu hänellä liikkui mielessään -- mr. Charles-poloisen ampuminen!"

Mr. Glossin oli viisaana tutkijana antanut todistajansa purkaa kaikkea kummasteluansa ja suuttumustaan. Nyt hän alkoi udella, oliko epäilty henkilö jättänyt majataloon mitään omaisuutta tai papereita.

"Totta tosiaan, hän antoi käärön -- pienen käärön minun talteeni, ja hopearahaa hän minulle antoi ja pyysi minua hankkimaan hänelle puoli tusinaa röyhyteltyjä paitoja, ja Peg Pasley on niitä puuhassa paraikaa -- ne saattavat kelvata hänelle somistautuaksensa ylös Lawnmarketia[34] marssimaan, riiviölle!"

Mr. Glossin pyysi kääröä nähdäkseen, mutta tässä viivytteli emäntä.

"Enpä tiedä -- tietenkinhän oikeuden täytyy kulkea tolaansa -- mutta kun jotakin uskotaan jonkun tallennettavaksi, niin kai maar hän on siitä vastuussa -- mutta minä huudankin sisälle diakoni Bearcliffin, ja jos te, sir, haluatte kirjottaa luettelon käärön sisällöstä, mr. Glossin, ja annatte minulle kuitin diakonin nähden -- tai vielä parempana pitäisin, jos se sinetittäisiin ja jätettäisiin diakoni Bearcliffin käsiin -- se tekisi mieleni keveäksi -- enhän minä mitään muuta kaipaa kuin oikeutta puolelle kuten toisellekin."

Mrs. Mac-Candlishin luontainen terävyys ja kokemuksen kasvattama epäluuloisuus olivat taipumattomat, joten Glossin kutsutti diakoni Bearcliffin puhelemaan "siitä konnasta, joka oli ampunut mr. Charles Hazlewoodia". Diakoni ilmestyi tekotukka viistossa, hän kun tuomarin kutsun kuullessaan oli niin kiireisesti siihen vaihtanut Kilmarnock-lakkinsa, jota hän tavallisesti piti päässään ostajiansa palvellessaan.

Mrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön; siinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön kallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään niistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti talletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman vilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin tarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin haltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain osastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla vastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka epäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.

Emäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä kukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa voinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen kyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen jäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.

Lukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä esille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna muukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin Vaakunassa.

"Mille tolalle käännyitte puheissanne?" kysyi Glossin.

"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain painallettiin suoraan kohti rantaa."

"Mutta mistä te puhelitte?"

"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin", vastasi kyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva ja umpimielinen henki.

"Mutta mitä kysymyksiä?" tivasi Glossin.

"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa, joka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta."

"Mistä naisista? ja mitä hän heistä kyseli, Jaakko?" jatkoi kuulustelija.

"Mistäkö naisista? Häi miss Julia Manneringista, ja miss Lucy Bertramista, jonka itsekin hyvin tunnette, mr. Glossin -- ne nuoren Hazlewoodin lairdin kanssa käyskentelivät jäällä."

"Ja mitä hänelle heistä kerroitte?" kysyi Glossin.

"Mitäs, me vain sanottiin, että siinä se on Ellangowanin miss Lucy Bertram, jonka oli määrä saada iso maaomaisuus -- ja tuo toinen on miss Julia Mannering, joka on menossa nuoren Hazlewoodin kanssa naimisiin -- tämän käsivarressahan neiti riippuikin. Tuommoisia maalaisrupatuksiammehan me vain -- hän oli kovasti suorasukainen mies."

"No, mitä sanoi hän vastaukseksi?"

"Ka, tirkistelihän vain neitokaisiin hyvin tiukanlaiseen ja kysyi, onko naimakauppa varmasti miss Manneringin ja nuoren Hazlewoodin välille solmiutumassa. Minä siihen vastasin, että se on varma ja totinen tosi, niinkuin minulla olikin selvä oikeus sanoa, sillä minun kolmas serkkuni Jean Clavers (hän on oma sukulaisenne, mr. Glossin, kaithan Jeanin olette jo aikaa sitte tuntenut?) hän on sukua Woodbournen emännöitsijälle, ja hän on minulle monastikin sanonut, ettei mikään voi olla luultavampaa."

"Ja mitä sanoi vieras tuon kuultuaan?"

"Mitäkö?" kertasi kyytimies; "ei yhtikäs mitään hän sanonut -- tuijotteli vain noiden kävelyä pitkin jään reunaa ympäri kuin olisi ne syödä aikonut, eikä hän niistä silmiänsä kääntänyt, ei halaistua sanaa virkkanut, ei peliin vilkaissutkaan, vaikka kiemurtajat pitivät mainiointa mekastusta mitä milloinkaan on nähty -- ja sitte hän pyörähti pois ja läksi järveltä kirkkopolkua myöten Woodbournen istutusmetsän läpi, eikä me häntä sen koommin nähty."

"Ajatelkaas", päivitteli mrs. Mac-Candlish, "kuinka kova sydän siinä on täytynyt olla, että pyrkikin ampumaan nuorta herra-parkaa ihan sen neidin nähden, jonka kanssa toinen oli naimisiin menossa!"

"Hoo, mrs. Mac-Candlish", sanoi Glossin, "kyllä sellaisia tapauksia tiedetään -- tietenkin hän etsi kostoa missä se iski syvimpään ja oli suloisinta".

"Jumala meitä armahtakoon!" huokasi diakoni Bearcliff; "me olemme heikkoja vaivaisia itseksemme jätettyinä! Niin, hän unohti, kuka sanoi: 'Kosto on minun, ja minä sen suoritan.'"

"Mutta kuulkaasta nyt, hyvät ihmiset", haastoi Jabos, jonka kovapäinen ja kehittymätön arvostelukyky tuntui toisinaan osaavan naulaa kantaan silloin kun muut harhaan hosuivat, "kuulkaasta nyt, kyllä te sentään voitte olla erhetyksissä -- en minä ikinä usko, että mies hautoisi toisen ampumista hänen omalla pyssyllään. Jumalavita, minäkin olin metsänvartijan apulaisena Saarella, ja takaanpa, että Skotlannin kookkain mies ei ota minulta pyssyä ennen kuin minä nalkitsen hänen nahkaansa koko kudin, vaikka vain olenkin tällainen käiverä, joka ei muuhun kelpaa kuin satulan sarvelle ja kyytikärryjen etulaudalle -- ei, ei, yksikään elollinen olento ei sitä uskaltaisi. Panenpa veikkaan parhaat housuni, ja ne ovat juurikään Kirkcudbrightin markkinoilta ostetut, että sattuman kauppaa se perältäkin on ollut. Mutta jos teillä ei ole muuta mitään minulle sanottavana, niin menenkin hevosiani ruokkimaan." Ja hän läksi.

Hänen mukanaan ollut tallirenki todisti samaan tapaan. Häneltä ja mrs. Mac-Candlishilta tiedustettiin sitte vielä, eikö Brownilla ollut mitään aseita mukanaan tuona onnettomana aamuna. "Ei mitään", vakuuttivat he, "muuta kuin tavallinen lyömämiekka riippumassa kupeellaan".

"Todellakin", sanoi diakoni, ottaen Glossinia napista kiinni, sillä tätä pulmallista asiaa aprikoidessaan oli hän unohtanut Glossinin arvonnousun, "tämä on sentään vain epätietoinen juttu -- sillä eihän ole niin peräti varmaa, että hän noin kehnosti varustettuna olisi lähtenyt tappeluun".

Glossin irrottausi diakonin pitelystä ja väittelystä, vaikkeikaan töykeästi, sillä hänen nykyinen etunsa vaati onkimaan suosiollisia käsityksiä kaikenlaatuisilta ihmisiltä. Hän kysyi teen ja sokerin hintoja, ja puheli hankkivansa vuoden tarpeet; hän antoi mrs. Mac-Candlishille ohjeita sievistä kekkereistä viiden ystävän kestitykseksi, jotka aikoi kutsua kanssaan päivälliselle Gordonin Vaakunaan seuraavan viikon lauvantaiksi; ja lopuksi hän antoi puolikruunusen Jaakko Jabosille, jonka tallirenki oli kuulustelun lopulla hommannut sijaisekseen.

"Kas vain", virkkoi diakoni mrs. Mac-Candlishille, ottaessaan tarjoiluhuoneessa vastaan tämän tyrkyttämän suunavauksen, "paha ei ole niin musta kuin maalataan. On mieluisaa nähdä herrasmiehen osottavan sellaista huolenpitoa seutukunnan kaupasta kuin mr. Glossin tekee."

"On, onpa vainenkin, diakoni", vastasi emäntä; "ja sentäänkin ihmettelen, että meidän vallassäätymme jättää oman työnsä hänen kaltaiselleen. Mutta niin kauvan kuin kolikko on käypää rahaa, diakoni, ei meikäläisen kannata kovin nirsusti katsoa, minkä kuninkaan kuva siihen on lyöty."

"Uumoilenpa Glossinin lopultakin vain tinaksi paljastuvan, emäntä", sanoi Jabos tarjoiluhuoneen pikku eteisestä mennessään; "mutta tämä on oikea puolikruununen kumminkin".

33 luku.

MR. GLOSSIN NÄKEE PAHOJA UNIA.

Glossin oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja näissä kuulusteluissa heruneista tiedoista. Ne eivät paljoakaan valaisseet juttua, mikäli hän sen vaiheita ymmärsi; mutta paremmin valmisteltu lukija on niistä saanut selostuksen Brownin hommista siitä saakka kun jätimme hänet kävelylleen kohti Kippletringania, siihen hetkeen asti, jolloin hän mustasukkaisuuden jäytämänä niin hätäisesti ja onnettomasti ilmestyi Julia Manneringin eteen ja oli kuolettavaan ratkaisuun johtaa esiintymisensä aiheuttaman riidan.

Glossin ratsasti verkalleen takaisin Ellangowaniin, kuulemaansa pohtien ja yhä enemmän vakuutettuna siitä, että tämän salajuonen toimelias ja menestyksellinen seulominen oli sellainen tilaisuus Hazlewoodin ja Manneringin suosioon pääsemiselle, ettei sitä sopinut millään muotoa jättää harrastamatta. Kenties myöskin innostutti hänen ammatillinen terävyytensä häntä saattamaan ongelmansa onnelliseen päätökseen.

Hyvillä mielinpä hän siis Kippletringanista kotiuduttuaan kuuli palvelijainsa hätäisesti julistavan, että "varkaanottaja Mac-Guffogilla ja parilla kolmella hänen kaverillaan on käsissään mies keittiössä odottamassa teidän arvoisuuttanne".

Hän hyppäsi heti ratsailta ja riensi taloon. "Lähettäkää kirjurini oitis tänne; tapaatte hänet pienessä vihreässä vierashuoneessa talon karttaa laatimassa. Asettakaa kaikki paikoilleen työhuoneessani ja työntäkää se iso nahkapäällyksinen lepotuoli kirjotuspöydän ääreen -- asettakaa tuoli mr. Scrow'lle. -- Scrow" (kirjurille, tämän tullessa vastaanottohuoneeseen), "ottakaahan esille Sir George Mackenzien 'Rikoksista', selatkaa auki osasto _Vis Publico et Privata_ ja taittakaa lehdestä kulma 'laittomien aseiden kantamisen' kohdalta. Auttakaahan nyt tätä päällystakkia yltäni, ripustakaa se porstuaan ja käskekää tuoda vanki tänne -- kyllä minä hänestä tolkun otan -- mutta laittakaahan, lähettäkääkin Mac-Guffog edellä. -- No, Mac-Guffog, mistä sen veikaleen löysitte?"

Mac-Guffog, vanttera vääräsäärinen mies, jolla oli niska vankka kuin härän, kasvot paistoivat tulipalona ja vasen silmä vilhui kamalasti kieroon, kiemurtelihe tervehdykseksi tuomarille ja alkoi suoltaa tarinaansa, selvennellen sitä erinäisillä viekkailla nyökkäyksillä ja merkitsevillä silmäniskuilla, jotka näyttivät ilmaisevan hyvin likeistä ajatusten sopusointua kertojan ja kuulijan välillä.

"Nähkääs, teidän arvoisuutenne, sinnehän minä menin siihen paikkaan, mistä teidän arvoisuutenne puhui -- jota se muija pitää, minkä teidän arvoisuutenne tietää, rantaan. 'Katos vain', hän sanoo, 'mitäs te täältä haette? Taitaakin taskussanne olla linnanlupakirja Ellangowanista?' -- 'Älkää nyt höpiskö', minä sanon, 'lemmonkos lupakirjaa sieltä ripoo, sillä tiedättehän', minä sanon, 'että hänen arvoisuutensa Ellangowan itse ennen vanhaan --'"

"No, no", tokaisi Glossin, "ei mitään syytä mennä yksityisseikkoihin; lyhyimmästä tärkeimpään kertokaa".

"No, siinä me sitten istuttiin ja tinkiä natisteltiin konjakista, jota minä sanoin tarvitsevani, kunnes hän tuli sisälle."

"Kuka?"

"Hän!" peukalollaan viitaten alikertaan, missä puutokasta keittiössä vartioitiin. "Mekko hänellä oli kääräisty tiukasti ympärilleen, ja minä päättelin, ettei hän kulkenut tyhjin nyrkein -- arvelin siis paraaksi puhua mielinkielin, ja hän uskoi olevani Man-saarelta, ja minä alati pysyin muijan ja hänen välissään, peljäten akan pahuksen kielivän. Ja sitte me rupesimme ryyppäämään, ja sitte minä löin veikkaa, ettei hän hengähtämättä tyhjentäisi neljännespulloa katajaviinaa -- ja sitte hän yritti -- ja juuri silloin säntäsivät sisälle Lentävä Jaakko ja Vainu-Riku, ja me napsautimme käsiraudat ranteisiin, otimme hänet koreasti kuin karitsan -- ja nyt hän on pikkusen nukahtanut ja _on_ veres kuin toukokuun piennar vastailemaan mitä teidän arvoisuutenne suvaitsee kysyä."

Ihmeellisen runsaasti elkeillä ja virnistyksillä höystetty selonteko sai kertojansa odottamat kiitokset ja kehaisut palkinnokseen.

"Eikö hänellä ollut aseita?" kysyi tuomari.

"Oli, oli, eiväthän ne koskaan rätisijöittä ja huitojitta liiku."

"Papereita?"

"Tämä mytty", ojentaen likaisen lompakon.

"Menkäähän sitten alikertaan, Mac-Guffog, ja odotelkaa siellä." Oikeudenpalvelija poistui huoneesta.

Heti jälkeenpäin kuului portaista kahleiden kilkettä ja tuotapikaa tuotiin sisälle mies käsi- ja jalkarautoihin kytkettynä. Hän oli harteva, jäntäreinen ja tanakka, ja vaikka harmahtava takkutukka osotti hieman pitkälle joutunutta ikää ja varsi oli matalahko, näytti hän kuitenkin henkilöltä, jonka kanssa ei monikaan olisi mielinyt voimien mittelyyn. Raa'at ja tuimat kasvonpiirteet olivat vielä tulistuneina ja silmät hätärinä lujan juomingin vaikutuksesta, joka oli hänen kiinnisaamisensa mahdolliseksi tehnyt. Mutta Mac-Guffogin hänelle suoma lyhytkin uni ja vielä enemmän vaaransa tajunta olivat palauttaneet hänelle aistiensa täydellisen hallinnan.

Arvoisa tuomari ja yhtä arvollinen vanki tähystelivät tovin tiukasti toinen toistansa vaiti. Glossin nähtävästi tunsi saaliinsa, mutta tuntui olevan ymmällä, miten käydä kuulustelemaan. Vihdoin hän keskeytti äänettömyyden.

"Vai niin, kapteeni, tekö tässä? Olettekin ollut vieras tälle rannikolle joitakuita vuosia."

"Vierasko?" vastasi toinen; "vieraspa kylliksi, luulemma, kun jeeveli minut korjatkoon, jos olen täällä vielä kertaakaan käynyt".

"Tuo ei kelpaa, hra kapteeni."

"Sen _pitää_ kelvata, hra tuomari -- sapperment!"

"Ja keneksi siis suvaitsettekaan nimittää itseänne tätänykyä", kysyi Glossin, "siksi asti vain kunnes toimitan joitakuita muita virkistämään muistianne siinä kohden, kuka olette tai ainakin olette ollut?"

"Kukako bin minä? -- donner und blitzen! Minä bin Jans Hanson, Cuxhavenista -- mitäs minä mukamas bin?"

Glossin otti huoneessa olevasta kotelosta parin pikku taskupistooleja ja latasi ne julkisen huolellisesti. "Voitte vetäytyä poikkeen", hän huomautti kirjurilleen, "ja ottakaa miehet mukaanne, Scrow -- mutta odotelkaa porstuassa kuulon kantamilla".

Kirjuri yritti tehdä isännälleen vastaväitteitä vaarallisesta antautumisesta noin hurjaluontoisen miehen kahdenkeskiseen seuraan, vaikka hän olikin kahlehdittu jäseniänsä hievauttelemattomaksi. Mutta Glossin kärsimättömästi viittasi hänet poistumaan.

Tuomari mitteli sitte pariin kertaan lattiaa, veti istuimensa vastapäätä vankia, voidakseen tuijottaa häntä suoraan kasvoihin, laski pistoolit eteensä valmiiksi ja sanoi jämeällä äänellä:

"Te olette Dirk Hatteraick Flushingista, niinhän?"

Vanki vaistomaisesti vilkaisi ovelle, kuin peljäten jonkun kuuntelevan. Glossin nousi, avasi oven, jotta vanki tuoliltaan sai varmuudekseen nähdä, ettei ketään ollut kuuluvilla, sulki sen sitten, istuutui jälleen ja kertasi kysymyksensä:

"Te olette Dirk Hatteraick, entiseen aikaan 'Jungfrauw Haagenslaapen'in kapteeni, ettekö olekin?"

"Tuhannen jeeveliä! -- ja jos sen tiedätte, niin miksi kysytte?" vastasi vanki.

"Siksi että minua kummastuttaa nähdä teidät viho viimeisessä paikassa, missä saisitte olla, jos turvallisuudestanne piittaatte", huomautti Glossin kylmäkiskoisesti.

"Jeeveli! Yksikään ei piittaa turvallisuudestaan, joka minulle tuolla tavoin puhuu!"

"Mitä? Aseettomana ja raudoissa -- eivät suuret sanat suuta halkaise, kapteeni!" vastasi Glossin ivallisesti. "Mutta pöyhkeily ei auta, kapteeni -- tuskin te tästä maasta pääsette tekemättä selvää pikku tapauksesta, joka aikoinaan sattui Warrochin kärjessä."

Hatteraickin katsanto synkkeni yöksi.

"Minulla puolestani", pitkitti Glossin, "minulla ei ole mitään erityistä halua panna lujalle vanhaa tuttavaa -- mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni -- lähetän teidät jo tänä päivänä parivaljakolla Edinburghiin".

"Potz donner! ettehän toki sitä tehne?" sanoi Hatteraick hiljaisemmin ja nöyremmin. "Tehän saitte puolen lastillisen arvon Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asetettuina vekseleinä."

"Siitä on niin pitkä aika, kapteeni Hatteraick", vastasi Glossin suurellisesti, "etten tosiaankaan muista, mitä korvausta sain vaivastani".

"Vaivastanne? Vaitiolostanne, tarkotatte."

"Se oli tavallinen liikeasia", selitteli Glossin, "ja minä olen joku aika takaperin peräytynyt liikealalta".

"Vai niin, mutta semmoinen on minulla käsitys, että minä voisin saada teidät tekemään käännöksen toistamiseen, ja jälleen koettamaan entistä tolaa", vastasi Dirk Hatteraick. "Katsokaas, mies, jeeveli minut korjatkoon, mutta olin kuin olinkin aikeissa pistäytyä pakeillenne ja kertoa jotakin teihin kuuluvaa."

"Pojasta?" kysäisi Glossin kiihkeästi.

"Ja, mynheer", vastasi kapteeni tyynesti.

"Hän elää, niinkö?"

"Yhtä sitkeästi kuin te tai minä", takasi Hatteraick.

"Taivasten tekijä! Mutta Intiassahan?" huudahti Glossin.

"Ei, tuhannen jeeveliä, täällä! Tällä viheliäisellä rannikollanne", selitti vanki.

"Mutta, Hatteraick, se -- jos se nimittäin on totta, mitä minä en usko -- se syöksee meidät molemmat tuhoon, sillä täytyyhän hänen muistaa teidän komea kolttosenne; ja mitä minuun tulee -- se tuottaa mitä pahimpia seurauksia. Se syöksee tuhoon meidät molemmat, sen sanon teille."

"Minä sanon teille", vastasi merikarhu, "ettei se tuhoa ketään muuta kuin teidät -- sillä minä olen jo kiikissä, ja jos minun joutuu nahkani siitä pantiksi, niin kaikki tulkoon julki".

"Perhana!" noitui tuomari kärsimättömästi, "mikä teidät hullaannuttikin tälle rannikolle takaisin tulemaan?"

"No, kaikki geld oli mennyttä, ja kaupat eivät vedelleet, ja ajattelin jutun homehtuneen ja hautautuneen", vastasi arvoisa laivuri.

"Malttakaas -- mitä onkaan tehtävissä?" tuumitteli Glossin ahdistuneesti. "En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle -- mutta eikö teitä voitaisi matkalla pelastaa -- totta tosiaan -- sana luutnantti Brownille -- ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten."

"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville -- Brown on kylmänä -- ammuttu -- arkkuun pantu, hyvä mies -- paholainen on korjannut hänen luunsa."

"Kuollut? -- ammuttu? Woodbournessa kai?" kysyi Glossin.

"Ja, mynheer."