Part 19

'Olkaa siis hyvä ja sanokaa tuolle herrasmiehelle, että jollei hän ja hänen mukanaan tulleet roistot heti paikalla poistu nurmikoltani, niin ammun heihin siekailematta.'

Niin sanoen isäni sulki ikkunan ja keskeytti puhelun. Tuskin oli mies palannut joukkoonsa, kun he huikeasti hurraten tai oikeastaan ulvahtaen ampuivat yhteislaukauksen linnotustamme kohti. Lasinsirpaleita sinkoili joka taholla ikkunoista, mutta ennakolta noudatetut varokeinot suojelivat asukkaita. Kolme tuollaista yhteislaukausta räjähti saamatta ainoatakaan laukausta talosta vastaukseksi. Isäni näki heidän sitte hakevan kirveitä ja kankia, nähtävästi hyökätäkseen etuovea murtamaan, ja huusi äänekkäästi: 'Älköön kukaan muu ampuko kuin Hazlewood ja minä. Hazlewood, tähdätkää lähettiä!'

Hän itse tähtäsi kimon seljässä istuvaa miestä, joka putosi laukauksen pamahtaessa. Hazlewoodia onnisti yhtä hyvin. Hän kaatoi sanansaattajan, joka oli laskeutunut ratsailta ja lähestyi kirves kädessään. Heidän kaatumisensa lannisti toiset, jotka alkoivat kääntää ratsujansa pois päin, ja muutamat joukkoon ammutut laukaukset saivat heidät lähtöön. Mukanaan he kantoivat surmansa saaneet tai haavottuneet kumppaninsa. Sen enempää mieshukkaa emme havainneet heidän kärsineen.

Piankin heidän lähdettyänsä saapui suunnattomaksi huojennuksekseni osasto sotaväkeä. Nämä olivat olleet majoittuneina muutamien penikulmain päässä sijaitsevaan kauppalaan ja lähteneet pikamarssissa liikkeelle heti kun huhuttiin ottelusta. Osa sotamiehiä saattoi säikytellyt tullivirkamiehet takavarikkokuorminensa läheiseen satamapaikkaan turvaan, ja minun vakaasta pyytelystäni jäi joitakuita meidän luoksemme siksi ja seuraavaksi päivää, talon turvaamiseksi noiden rosvojen kostolta.

Sellainen, rakkahin Matilda, oli ensimäinen säikkyni. Muistaessani lisään, että roistot jättivät erääseen mökkiin tien varteen sen miehen, jonka kasvot olivat ruudilla noetut, nähtävästi syystä, että hän ei kyennyt kestämään kuljettamista. Hän kuoli puolisen tuntia jälkeenpäin. Ruumista tarkastettaessa todettiin se erääksi ympäristön renttuilevaksi maalaiseksi, joka oli tunnettu salametsästäjänä ja salakuljettajana.

Saimme lähiseudun perheiltä monia onnittelusanomia, ja yleensä myönnettiin, että jotkutkin tuollaiset urhean vastarinnan näytteet suuresti lannistaisivat noiden lainrikkojain julkeutta. Isäni jakeli palkintoja palvelusväelleen ja ylisti Hazlewoodin miehuutta ja kylmäverisyyttä maasta pilviin. Lucy ja minä saimme osamme hänen kiittelystään, koska olimme ammunnan aikana pysyneet lujina emmekä olleet häirinneet häntä kirahduksilla tai vaikerruksilla.

Mitä mestariin tulee, käytti isäni tilaisuutta pyytääkseen häntä vaihtamaan nuuskarasiaa kanssaan. Kelpo miestä suuresti imarteli ehdotus, ja ylenpalttisesti ylisteli hän uuden nuuskarasiansa kauneutta. 'Se näyttää yhtä muhkealta', puheli hän, 'kuin olisi se todellista Ophirin kultaa'. Ihmeellistä olisikin, ellei se siltä näyttäisi, kun se toden teolla on juuri siitä metallista muovailtu; mutta tehdäkseni tälle kunnon olennolle oikeutta on minun lausuttava vakaumuksenani, että tieto sen todellisesta arvosta ei korottaisi hänen käsitystään isäni hyväsydämisyydestä, vaikka hän nyt uskookin sen olevan kullattua tompakkia.

Hänellä on ollut kova urakka sulkuihin käytettyjen niteitten paikoilleen viemisessä, ryppyjen ja koirankorvien oikomisessa ja muiden vammojen korjaamisessa, joita ne kärsivät linnapalveluksessaan. Hän toi nähtäväksemme muutamia lyijynkappaleita ja luoteja, joita nuo jyhkeät teokset olivat ottelussa pysähdyttäneet. Hän oli suurella huolella kaivellut ne irti; ja jos olisin oikealla tuulellani, niin voisin sinulle antaa hullunkurisen kuvauksen hänen hämmästelystään sen tylsyyden johdosta, jolla me kuuntelimme lueteltavan Thomas Aquinon tai kunnianarvoisan Krysostomuksen saamia haavoja ja typistyksiä.

Mutta oikealla tuulellani en ole, ja minulla on vielä toinen ja huomattavampi tapaus kerrottavana. Olen kuitenkin niin väsyksissäni jo tästä ponnistuksesta, että voin vasta huomenna jatkaa. Pidätän sentään tämänkin kirjeen siihen asti, jotta sinussa ei herätä huolestumista oma ystävättäresi

_Julia Mannering_."

31 luku.

ONNETON LAUKAUS.

"Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin eilen keskeytin, rakkahin Matilda.

Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun, mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.

Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli, aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.

Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.

Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa. Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia, joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei huvittelijain kovaksi tallaama polku.

Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.

Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina, reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava, tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin noiden pikku pulien takia.

Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen, toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat kiemurtamispalkinnosta, -- tärkeästäkin kunniasta, jos sekä pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa meille kumpaisellekin.

Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää -- mutta haperaa risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava se on -- minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän sydäntäsärkevään onnettomuuteen.

Olimme kotimatkalla polkua pitkin, joka johti honkaistutusten halki. Lucy oli irrottautunut Hazlewoodin käsivarresta -- ainoastaan ehdottoman välttämättömyyden perusteella suostuu hän käyttämään rakastajansa apua. Minä vielä nojausin toiseen käsivarteen. Lucy seurasi meitä hyvin lähellä ja palvelija tuli pari kolme askelta taampana. Sellainen oli asemamme, kun yhtäkkiä ja ikäänkuin maasta putkahtaneena seisoi Brown edessämme jyrkässä tien polvekkeessa!

Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, voisinpa sanoa karkeasti, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin rajua ja kiihtynyttä. Minä kirkaisin hämmästyneenä ja säikähdyksissäni. Hazlewood käsitti hätäilyni väärin, ja Brownin lähestyessä kuin puhutellakseen minua käski saattajani korskeasti hänen peräytyä neitiä säikyttelemästä. Brown vastasi yhtä yrmeästi, ettei hänellä ollut mitään aihetta ottaa käskijältään opetusta, miten käyttäytyä tuon tai tämän neidin nähden.

Hazlewood kaiketi ajatteli hänen kuuluvan salakuljettajain joukkueeseen ja hautovan jotakin pahaa mielessään; tämän vaikutelman alaisena hän luultavasti kuuli ja käsitti uhmaajaansa vaillinaisesti. Hän sieppasi pyssyn palvelijalta, joka oli tullut tasallemme, tähtäsi Brownia ja käski hänen henkensä uhalla etääntyä. Kauhistukseni salpasi minulta sanat, ja kirahdukseni vain jouduttivat turmaa. Tuolla tavoin uhattuna Brown ryntäsi Hazlewoodin kimppuun, kävi rinnusteluun hänen kansaan ja oli jo saada pyssyn väännetyksi hänen kouraisustaan, mutta silloin se nujakassa laukesikin ja panos sattui Hazlewoodia hartioihin. Hän kaatui paikalla.

En nähnyt enempää, sillä koko näkymö vilisi silmissäni, ja minä pyörryin; mutta Lucyn kertoman mukaan tuijotteli tämän kolttosen onneton tekijä tuokion eteensä syntynyttä näytelmää, kunnes Lucyn kirkuminen alkoi hälyttää ihmisiä järveltä näkyviin. Silloin hän ponnahti pensasaidan yli, joka erotti polun istutusmetsästä, eikä ole sen koommin ilmestynyt kuuluviin. Renki ei yrittänyt häntä pysähdyttää tai nujertaa, ja se selostus, minkä hän apuun rientäneille antoi, sai heidät pikemmin ihmisrakkaasti toinnuttelemaan minua kuin osottamaan urheuttansa ajamalla takaa rosvoa, jota renki kuvaili pelottavan voimakkaaksi ja täysin aseistetuksi mieheksi.

Hazlewood kannettiin kotiin, Woodbourneen nimittäin. Toivoakseni ei hänen haavansa osottaudu missään suhteessa vaaralliseksi, vaikka hänellä on kovia kärsimyksiä. Mutta Brownille täytyy seurausten olla mitä turmiollisimmat. Isäni jo ennestään on häntä kohtaan katkera, ja nyt hän lisäksi on saanut vastaansa maan lain ja Hazlewoodin isän suuriäänisen kostonhavittelun; jälkimäinen uhkaa mullistaa maat ja taivaat poikansa pahoinpitelijän tavottamiseksi.

Kuinka kykenee hän kätkeytymään takaa-ajon kostonhimoiselta vireydeltä? Kiinni joutuneena kuinka puolustautumaan lakien ankaruudelta, joka voipi kuulemani mukaan vaatia hänen henkensäkin? Ja miten keksisin keinon hänen varottamisekseen vaarasta? Toisena mielentuskan lähteenä minulle on Lucyn huonosti salattu murhe rakastajansa haavottumisesta, ja kaikki tuntuu ympärilläni todistavan sitä varomatonta suhdettani vastaan, joka on tämän turman tuottanut.

Kaksi päivää makasin hyvinkin huonona sairaana. Jonkun verran viihdytystä sain siitä sanomasta, että Hazlewood oli paranemassa ja että hänen ampujansa oli teillä tietämättömillä; hänen tiedettiin vain varmastikin olleen salakuljettaja-joukkueen johtajia. Epäluulon ja takaa-ajon kohdistuminen noiden heittiöiden taholle luonnollisesti helpottaa hänen pakoonpääsyään ja on toivoakseni jo tähän mennessä tehnyt sen varmaksikin. Mutta partioita kulkee ratsain ja jalkaisin ristiin rastiin seutukunnalla, ja minua kiduttaa alituinen sekava ja vahvistumaton huhuilu pidätyksistä ja huomioista.

Sillävälin on suurimpana lohdutuksenani Hazlewoodin jalomielinen suoruus. Itsepintaisesti väittää hän, että lähestyipä hänen haavottajansa seuruettamme missä aikeissa tahansa, laukesi hänen varman vakaumuksensa mukaan pyssy rinnustelussa tapaturmaisesti, joten hänen saamansa vamma ei ollut tahallinen. Hevosrenki toiselta puolen inttää, että ase kiskaistiin Hazlewoodin käsistä ja täydellä tarkotuksella suunnattiin häneen, ja Lucy kallistuu samaan käsitykseen. En heitä epäile tahallisesta liiottelusta, mutta tuollainenpa vain on inhimillisen todistuksen erehtyväisyys, sillä ihan vääjäämättömästi pamahti onneton laukaus tarkotuksetta.

Kenties olisi parasta uskoa koko salaisuus Hazlewoodille -- mutta hän on kovin nuori ja minulle on peräti vastenmielistä mennä hänelle selittelemään hullutustani. Kerran ajattelin ilmaista asian Lucylle, ja alotinkin kysymällä, mitä hän muisti noin kovaonnisella tavalla kohtaamamme miehen olemuksesta ja ulkomuodosta. Mutta hänkös niin kamalaksi kuvailemaan metsärosvoa, että minä menetin kaiken rohkeuteni ja haluni tunnustaa kiintymystäni sen näköiseen olentoon kuin hän kuvitteli. Minun täytyy sanoa, että miss Bertram on kummallisen puolueellinen ennakkoluulojensa tähden, sillä harvassa on komeampia miehiä kuin Brown-parka. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja oudossa ja äkillisessä ilmestymisessäänkin tuona onnettomana kertana, kaikin puolin epäsuotuisissa olosuhteissa, tuntui hän minusta voittaneen lisää soreutta ja ilmehikästä kasvonpiirteiden arvokkuutta, nyt tarkemmin muistellessani hänen esiintymistään. Vieläkö konsanaan kohtaamme toinen toistamme? Kuka voi siihen kysymykseen vastata?

Kirjota minulle ystävällisesti, rakkahin Matilda -- mutta milloin olet toisin tehnytkään? -- kuitenkin jälleen, kirjota minulle pian ja kirjota ystävällisesti. En ole sellaisessa asemassa, että neuvo tai nuhde hyödyttäisi, eikä ole minulla tavallista vilkkauttani niiden torjumiseksi naljailulla. Tunnen lapsen kauhuja, joka ajattelemattomassa kisailussaan on pannut liikkeeseen jonkun voimallisen koneiston. Hän tarkkailee pyörien hurinaa, ketjujen kalketta, lieriöiden kierimistä ympärillään ja on yhtä suuresti ihmeissään heikon välityksensä toimimaan panemista jättiläisvoimista, kuin kauhuissaan seurauksista, joita hänen on pakko odottaa ilman mitään ehkäisyn mahdollisuuksia.

Minun tulee mainita, että isäni on hyvin leppeä ja hellä. Kokemani säikähdys on riittävänä selityksenä hermostoni häiriölle. Toivon Brownin päässeen pakenemaan Englantiin taikka kenties Irlantiin tai Man-saarelle. Siinä tapauksessa hän saisi turvassa odotella Hazlewoodin haavottumisen seurauksia, sillä noiden maiden lainkäyttö-välit Skotlannin kanssa eivät, Jumalan kiitos, ole kovinkaan likeiset. Tällähaavaa olisivat seuraukset hänen kiinnijoutumisestaan hirveitä. Yritän vahvistaa mieltäni todistelemalla itselleni sellaista vauriota mahdottomaksi.

Oi, kuinka väleen ovatkaan surut ja pelkäilyt, todelliset ja ankarat, seuranneet sitä tasaista ja rauhallista olotilaa, johon vielä äsken pyrin ikävystymään! Mutta en sinua enää pitemmälti tahdo valituksillani rasittaa. Hyvästi, rakkahin Matilda!

_Julia Mannering_."

32 luku.

MR. GLOSSIN KUNNOSTAUTUU.

Innokkaimpia tavottelemaan sitä henkilöä, joka oli väijynyt ja haavottanut nuorta Charles Hazlewoodia, oli squire Gilbert Glossin, entinen käräjäkirjuri, nykyään Ellangowanin lairdi ja hänen arvoisuutensa rauhantuomari. Hänen siinä osottamansa uutteruuden vaikuttimet olivat moninaiset; mutta oletamme lukijaimme jo sen verran tuntevan tätä herrasmiestä, etteivät katso hänen olleen siinä puuhassaan syypää mihinkään aatosperäisen oikeuden kiihkoilevaan tai hillittömään rakkauteen.

Totuus on se, että tämä kunnioitettava kansalainen huomasi olonsa vähemmän mukavaksi kuin oli odottanut, juoniteltuansa itselleen hyväntekijänsä maaomaisuuden. Menestyneen keinottelun itseonnitteluja eivät aina olleet hänen ajatuksensa kotona, missä kovin paljon esiintyi entisaikoja muistuttelevaa. Ja ulos päin tarkastellessaan ei hän voinut olla tajuamatta, että hän pysyi suljettuna piirikunnan säätyhenkilöiden seurasta, joiden tasalle oli mielestään kohottautunut.

Häntä ei hyväksytty heidän klubeihinsa, ja julkisissa kokouksissa, joista häntä ei voitu kokonaan pitää erossa, huomasi hän olevansa syrjitty sekä saavansa kylmäkiskoisia ja halveksivia silmäyksiä. Tätä vastenmielisyyttä pitivät yllä sekä periaate että ennakkoluuloisuus, sillä seudun herrasmiehet vihasivat häntä niiden keinojen takia, joilla hän oli asemansa anastanut, samalla kun halveksivat hänen alhaista sukuperäänsä. Alemmissa kansankerroksissa oli hän vieläkin kehnommassa maineessa. Ne eivät tahtoneet hänelle myöntää paikallista Ellangowanin lisänimeä eivätkä tavanmukaista mr.-puhuttelusanaa. Sillä taholla hän oli pelkkä Glossin, ja niin uskomattomasti kiinnitti hänen turhamaisuuttaan tämä mitätön seikka, että hänen tiedettiin antaneen puolikruunusen kerjäläiselle, syystä että tämä oli pennyä pyydellessään kolmasti puhutellut häntä Ellangowaniksi.

Kipeästi hän siis tunsi yleisen kunnioituksen puutteen, etenkin verratessaan omaa asemaansa ja vastaanottoansa seurapiireissä mr. Mac-Morlanille suotuun kohteluun. Tämä oli maallisessa suhteessa paljoa alempana, mutta häntä rakasti ja kunnioitti sekä rikas että köyhä, ja hitaasti mutta varmasti oli hän laskemassa perustusta kohtuulliselle varallisuudelle, saaden osakseen hyvänsuopaisuutta ja arvonantoa kaikkien taholta, jotka hänet tunsivat.

Sisäisesti kirveli Glossinin mieltä kohtelu, jota hänen olisi tehnyt mieli sanoa seudun väestön ennakkoluuloisuudeksi ja joutavoimiseksi, mutta hän oli liian viisas välittääkseen julkisesti. Hän oivalsi kohoamisensa siksi verekseksi, ettei se aivan pian unohtuisi, ja nousunsa välikappaleet siksi ilkeiksi, ettei niitä hevillä annettaisi anteeksi. Mutta aika, ajatteli hän, vähentää ihmetystä ja lieventää vihattua käyttäytymistä.

Hän oli asemansa saavuttanut tutkiskelemalla ihmisluonteen heikkoja kohtia, ja samalla taidokkuudella päätti hän siis vaania tilaisuuksia, joissa pääsisi osottautumaan avulliseksi niillekin, jotka häntä vähimmin sietivät. Hän luotti siihen, että hänen oma kyvykkäisyytensä, maalaisherrasmiesten alttius riitaantumisiin, jolloin lakimiehen neuvo käy kallisarvoiseksi, ja lukemattomat muut kärsivällisyydellä ja näppäryydellä hoideltavat sattumat piankin saattaisivat hänet merkitsevämpään ja kunnioitetumpaan asemaan naapuriensa kesken. Kenties hän vielä ylenisi sillekin huipulle, jonka toisinaan saavuttaa ovela, maailmallinen, hommakas liikekyky, kun hän maalaisherrasmiesten keskessä asuvana joutuu Burnsin sanoilla olemaan:

kaikille kielenä räikän.

Eversti Manneringin taloa vastaan tehty rynnäkkö ja sitä seurannut Hazlewoodin haavottuminen näyttivät Glossinista oivalliselta tilaisuudelta saattaa suuri yleisö käsittämään, mitä hyötyä pystyy tuottamaan toimelias oikeuden edustaja (hän oli jonkun aikaa takaperin saanut valtuutuksensa rauhantuomariksi), joka tuntee hyvin sekä lain että laittomien kaupankävijäin tyyssijat ja tavat. Viimeksi mainitulla alalla hän oli saanut asiantuntemuksensa entisistä likeisistä väleistään muutamiin etevimpiin salakuljettajiin. Niiden perusteella oli hän tuolloin tällöin toiminut noiden henkilöiden lainopillisena neuvonantajana, toisin ajoin taasen heidän yritystensä osakkaana.

Mutta tämä yhteys oli lakannut jo vuosia sitten; ja ottaen huomioon, kuinka lyhyt on ura tuollaisilla suurmiehillä ja kuinka lukuisat ovat ne seikat, jotka saavat heidät vetäytymään pois erinäisiltä toimintansa näyttämöiltä, ei hänellä ollut vähintäkään syytä ajatella, että hänen nykyiset tutkistelunsa voisivat mahdollisesti vaarantaa ketään vanhaa ystävää, jolla sattuisi vuorostaan olemaan kostokeinoja häntä vastaan. Entinen aatteellinen osanotto tuollaisiin lainrikkomuksiin oli hänen nähdäkseen seikka, jonka ei tarvinnut missään suhteessa ehkäistä häntä nyt käyttämästä kokemustaan yleisön hyväksi tai oikeammin omien yksityispyyteittensä edistämiseksi.

Eversti Manneringin suotuisan mielipiteen ja kannatuksen voittaminen puolelleen ei ollut vähäarvoinen tavoteltava miehelle, jonka teki kovasti mieli päästä pannastaan, ja vielä tärkeämpää oli saavuttaa vanhan Hazlewoodin suosio, tämä kun oli piirikunnan johtomiehiä. Ja lopuksi, jos hänen onnistuisi keksiä, pidättää ja saattaa syyhyn rikolliset, olisi hänellä se tyydytys, että Mac-Morlan nolaantuisi ja jossain määrin joutuisi häpeäänkin. Tällehän piirikunnan sijaissheriffinä varsinaisesti kuului tämänlainen tutkinta, joten hänen maineensa varmastikin kärsisi yleisön silmissä, jos Glossinin vapaaehtoiset ponnistukset menestyisivät paremmin kuin hänen virkatoimintansa.

Noin elähyttävien vaikuttimien innostamana ja hyvin tutustuneena alempiin oikeudenpalvelijoihin pani Glossin kaikki joustimet käyntiin saadakseen ilmi ja mahdollisuutta myöten otattaakseen kiinni joitakuita siitä joukkiosta, joka oli ahdistanut Woodbournea, erittäinkin haluten saada käsiinsä sen henkilön, joka oli ampunut Charles Hazlewoodia. Hän lupaili suuria palkintoja, esitti taitavia suunnitelmia ja käytti henkilökohtaisia välejänsä vanhojen salakuljetuskauppaa kannattavien tuttaviensa keskuudessa, selitellen heille paremmaksi uhrata kätyri tai kaksikin kuin joutua epäillyksi moisten katalien hommien suosimisesta.

Mutta jonkun aikaa pysyivät kaikki nämä ponnistukset tehottomina. Alempi kansa joko suosi tai pelkäsi salakuljettajia liiaksi, antaakseen mitään todistusta heitä vastaan. Viimein sai vireä tuomari tietoonsa, että Hazlewoodin haavottajan tuntomerkkeihin soveltuva mies oli kohtauksen edellisen yön asunut Gordonin Vaakunassa Kippletringanissa. Sinne läksi kiireen kautta mr. Glossin, kuulustellakseen vanhaa tuttavaamme mrs. Mac-Candlishia.

Lukija muistanee, ettei mr. Glossin tämän kelpo vaimon ajatuksissa saanut suosiollista sijaa. Sen vuoksi hän tulijan kutsumana saapui vierashuoneeseensa hitaasti ja vastahakoisesti ja sisälle tullessaan tervehti mitä kylmäkiskoisimmasti. Kaksinpuhelu kävi sitte seuraavasti:

"Virkistävä pakkasaamu, mrs Mac-Candlish."

"Kyllä, sir; kelpaahan sää", vastasi emäntä nuivasti.

"Mrs. Mac-Candlish, haluaisin tietää, syövätkö tuomarit täällä päivällistä tavallisuuden mukaan käräjien jälkeen tiistaina?"

"Luulen -- taitavat niin tehdä, sir -- tavallisuuden mukaan" -- (huoneesta lähtemäisillään).

"Malttakaahan hetkinen, mrs. Mac-Candlish -- kas, teilläpä on tuima kiire, hyvä ystävä! Olen tässä ajatellut, ettei taitaisi olio hullummaksi klubi täällä kerran kuussa päivällisellä."

"Ei kai, sir; _arvokkaiden_ herrasmiesten klubi."

"Niin, oikein", sanoi Glossin, "tarkotan maanomistajia ja piirikunnassa jotakin merkitseviä herrasmiehiä; tekisi mieleni panna alulle sellainen homma".

Kuiva yskähdys, jolla mrs. Mac-Candlish otti vastaan tämän esityksen, ei suinkaan ilmaissut mitään vastenmielisyyttä itse hanketta kohtaan, käsitteellisenä, mutta sisälsi suurta epäuskoisuutta, miten pitkälle se menestyisi esittäjänsä hoimissa. Se ei ollut kieltoperäistä köhää, vaan arveloitsevaa köhää, ja sellaiseksi sen Glossin tajusi; mutta hänen aivoituksiinsa ei loukkaantuminen soveltunut.