Part 18

Mutta kenties pidän miss Bertramista enemmän häneltä puuttuvien kykyjen kuin hänen omistamiensa tietojen vuoksi. Hän ei tiedä tuon taivaallista soitannosta, eikä tanssimisesta sen enempää kuin täällä on yleistä alhaisonkin keskuudessa, joka muuten tanssiikin hyvin ahkeraan ja vilkkaasti. Niillä iloilla olen siis minä vuorostani ohjailijana. Hyvin kiitollisena ottaa hän minulta klaveerinsoiton opetusta; niinikään olen hänelle opettanut joitakuita La Piquen askeleita, ja sinä tiedät, että tuo miekkonen piti minua lupaavana oppilaana.

Iltasin isä usein lausuilee, ja takaanpa, että hän on parempi runonlausuja kuin sinä olet koskaan kuullut -- ei sen näyttelijän kaltainen, joka viskeli sikin sokin lausuntaa ja näyttelemistä, tuijottelua, otsansa rypistelyä, kasvojensa vääntelyä ja käsillään seuhtomista kuin olisi näyttämöllä täydelliseen asuunsa pukeutuneena seissyt. Isäni sävy on ihan toisenlainen -- se on herrasmiehen lausuntaa, joka tehoaa tunteella, aistilla ja äänen suhtailulla, eikä toiminnalla tai naamioimisella.

Lucy Bertram ratsastaa aika hyvin, ja esimerkistä rohkaistuneena voin minä nyt saatella häntä ratsain. Kävelemmekin me hyvän joukon, kylmästä huolimatta. Kaiken kaikkiaan ei minulle siten jää niin paljoa aikaa kirjottamiseen kuin minulla ennen oli.

Paitsi sitä, rakkaani, täytyy minun käyttää kaikkien typerien kirjeenvaihtajien puolustelua, ettei ole mistä kirjottaa. Toiveeni, pelkäilyni, huoleni Brownista ovat vähemmän mielenkiintoista laatua sitte kun tiedän hänen olevan vapaana ja terveenä. Ja täytyypä minun lisäksi tunnustaa ajattelevani, että tähän mennessä olisi tuo herrasmies jo saattanut antaa minulle jotakin vihiä hommistaan. Seurustelumme saattaa olla epäviisas, mutta minulle ei ole kovin imartelevaa, että mr. Vanbeest Brown ensimäisenä sen siksi huomaa ja katkaisee välit. Voin vakuuttaa hänelle, ettemme kenties ole suurestikaan eriävällä kannalla, jos tuo sattuisi olemaan hänen mielipiteensä, sillä toisinaan olen ajatellut käyttäytyneeni siinä asiassa tavattoman hupsusti. Kuitenkin on minulla Brown-parasta siksi hyvä käsitys, etten voi olla arvelematta jotakin merkillistä piilevän hänen vaitiolossaan.

Lucy Bertramiin palatakseni: Ei, rakkahin Matilda, hän ei koskaan, koskaan voi kilpailla sinun kanssasi minun ajatuksissani, joten kaikki hellä kademielisyytesi sillä taholla on perää vailla. Hän on tosin hyvin sievä, hyvin järkevä, hyvin helläsydäminen tyttö, ja luullakseni on harvoja henkilöitä, joiden lohduttavaan ystävyyteen voisin vapaammin turvautua elämän niin sanotuissa _todellisissa vastuksissa_. Mutta noitahan niin harvoin sattuu ihmisen tielle, ja tarpeellinen on ystävä, joka osottaa myötätuntoa mielen ahdingossa yhtä hyvin kuin oloperäisessä onnettomuudessa. Taivas tietää, ja sinä tiedät, rakkahin Matilda, että nämä sydämen sairaudet kaipaavat osanoton ja hellyyden lievikettä yhtä suuresti kuin ilmeisemmät ja tunnettavammat vauriot. Jälkeäkään tästä ystävällisestä myötätunnosta ei ole Lucy Bertramissa -- ei vähän vähääkään, rakkahin Matilda. Jos makaisin kuumeessa, niin hän väsymättömän kärsivällisenä istuisi yön toisensa jälkeen minua vaalimassa; mutta sydämen kuumeelle, jota Matildani on niin useasti lievitellyt, ei hänellä ole sääliä sen enempää kuin hänen vanhalla opettajallaan.

Ja se minua ärsyttää, että tällä säveällä hissuttelijalla kuitenkin on todellinen oma rakastajansa, ja että heidän molemminpuolisessa (sillä siksi sen uskon) tunteessaan on melko lailla mutkikasta ja romanttista viehätystä. Hän oli aikoinaan, tiedätkös, suuri perijätär, mutta hänet köyhdytti isänsä tuhlaavaisuus ja isän inhottavan luottamusmiehen konnuus. Ja häneen on kiintynyt nuori herrasmies piirikunnan pulskimpia; mutta kun kosija on suuren maaomaisuuden perillinen, niin tyttö vieroo hänen lähentelyään heidän varallisuutensa epäsuhtaisuuden vuoksi.

Mutta kaikessa tässä maltillisuudessaan, kieltäymyksessään, kainoudessaan ja niin edelleen on Lucy ovela tyttö -- varmastikin hän rakastaa nuorta Hazlewoodia, ja varmastikin arvaa tämä jotain sellaista ja luultavasti saisi hänet sen tunnustamaankin, jos isäni tai hän myöntäisi tilaisuuden siihen. Mutta tiedätkös, eversti on aina itse tiellä osottamassa miss Bertramille noita huomaavaisuuksia, jotka suovat parhaita välillisiä tilaisuuksia Hazlewoodin asemassa olevalle nuorelle miehelle.

Soisinpa hyvän isäseni olevan varuillaan, ettei hänkin joudu maksamaan sekaantujain sakkoa. Totisesti, jos minä olisin Hazlewood, niin silmäilisinpä pikkuisen epäluuloisesti hänen kohteliaisuuksiansa, kumarruksiansa, kaavutuksiansa, shaalittamisiansa ja käteenantejansa; ja luulenkin huomanneeni Hazlewoodin joskus niin tekevän. Kuvittelehan sitte, kuinka ääliöltä Julia-parkasi tuollaisina hetkinä näyttää! Tässä isäni mielistelee ystävätärtäni; tuossa nuori Hazlewood kärkkyy jokaista sanaa ystävättäreni huulilta ja jokaista hänen silmänsä rävähdystä; ja minulla ei ole sitä pientä tyydytystä, että herättäisin inhimillisen olennon harrastusta -- edes inhan pappihirviönkään, sillä hänkin suu auki töllistelee, valtaiset mulkosilmät kivettyneinä ihailemaan 'mess Baartramia'!

Tällaisesta toisinaan hiukan hermostun ja väliin ilkikuriseksikin yllyn. Tässä äsken minua niin äkäännytti nähdä isäni ja rakastajaparin kokonaan syrjäyttävän minut ajatuksistaan ja seurastaan, että alotin Hazlewoodin kimppuun rynnäkön, josta hänen oli mahdoton tavanmukaista säädyllisyyttä noudattaen pelastua. Hän huomaamattaan lämpeni puolustautumisessaan -- saat uskoa, Matilda, että hän on hyvin nerokas kuten hyvin sieväkin nuori mies, enkä liene koskaan nähnyt hänen niin edukseen esiintyvän -- kun, katso, vilkkaan keskustelumme ollessa parhaassa vauhdissaan miss Lucyn hyvin hiljainen huoahdus saapui korviini, jotka eivät suinkaan olleet tätä kuulemaan vastahakoiset.

Olin kerrassaan liian jalomielinen, pitkittääkseni voittoani sen edemmäs, vaikken olisi isää pelännytkään. Onnekseni oli hän sillähaavaa viehättynyt laajasti kuvailemaan erään sisämaalaisen hinduheimon omituisia käsityksiä ja tapoja, valaisten niitä piirustelemalla miss Bertramin ompelukaavoihin, joista hän kolme ihan tärveli sijottamalla mutkikkaaseen kaavailuun itämaalaisia pukunäytteitänsä. Mutta luulenpa Lucyn sillä hetkellä yhtä vähän ajatelleen omaa neulomustyötänsä kuin Intian turbaaneja ja kummerbandoja. Oli hyvä, ettei isä nähnyt pikku sotatemppuni onnistumista, sillä hän on teräväsilmäinen kuin haukka ja vähimmänkin keimailun vivahduksen karsas vihollinen.

No niin, Matilda, Hazlewood kuuli tuon saman hiljaisen huoahduksen, katui oitis, että oli tilapäisesti omistanut huomiotansa niin arvottomalle olennolle kuin sinun Juliallesi, ja hyvin hullunkurinen tietoisuuden ilme kasvoillaan vetäysi hän Lucyn työpöydän ääreen. Hän teki jonkun pikku huomautuksen, ja Lucyn vastauksessa saattoi ainoastaan rakastajan herkkä korva tai minunlaiseni utelias tarkkaaja havaita mitään tavallista kylmä- ja kuivakiskoisempaa. Mutta siihen sisältyi moitetta itseänsä syyttelevää sankaria kohtaan, ja tämä värjötteli häpeissään.

Myöntänet, että jalomielisyys vaati minua toimimaan välittäjänä. Sekaannuin siis keskusteluun mitään huomaamattoman ja kaikesta osattoman syrjäisen rauhallisella sävyllä, johdatin heidät tavanmukaiseen kepeään jutteluunsa ja jonkun aikaa palveltuani väylänä, jota myöten he suvaitsivat olla puheluväleissä keskenään, toimitin heidät mietiskelevään shakkipeliin ja varsin velvollisuudenmukaisesti menin kiusottelemaan isää, joka yhä puuhasi piirustelussaan.

Shakinpelaajat, huomaa se, istuivat tulisijan sopessa pikku työpöydän ääressä, jolle lauta ja nappulat oli asetettu, eversti taasen jonkun matkan päässä kirjastopöydän luona, jota kynttilät valaisivat, -- sillä huone on tilava ja vanhanaikainen, monikomeroinen ja katettu jylhillä seinäverhoilla, jotka esittävät jotakin, mitä selitellessään taiteilija itsekin joutuisi ymmälle.

'Onko shakki hyvin mieltäkiinnittävää peliä, isä?'

'Niin sanotaan', minulle suurtakaan huomiota suomatta.

'Sitä minäkin arvelisin, päättäen siitä tarkkaavaisuudesta, jota mr. Hazlewood ja Lucy sille omistavat.'

Hän nosti nopeasti päätänsä ja piti kynäänsä hetkisen koholla. Nähtävästi ei hän huomannut mitään epäilyjänsä herättävää, sillä hän oli kaikella tyyneydellä jälleen ryhtymäisillään mahrattan turbaanin poimuihin, kun minä hänet keskeytin: 'Kuinka vanha on miss Bertram, sir?'

'Mistä minä tietäisin, miss? Suunnilleen sinun ikäisesi kai.'

'Vanhempi luullakseni, sir. Aina minulle huomauttelette, kuinka paljoa säädyllisemmin hän emännöitsee teepöydässä... Isä hoi, entä jos antaisittekin hänelle oikeuden emännöidä kerta kaikkiaan ja aina!'

'Julia rakkaani', vastasi isä, 'sinä olet joko täydellinen hupelo tai taipuisampi pahankurisuuteen kuin olisin osannut uskoakaan'.

'Voi, tulkitkaahan sitä parhain päin, sir -- minä en missään nimessä haluaisi itseäni hupeloksi ajateltavan.'

'Miksi sitte puhut kuten hupelo?' virkahti isäni.

'Voi hyväinen, eihän toki liene mitään hupsua siinä mitä sanoin -- jokainen tietää, että te olette hyvin komea mies' (huulilla väikkyi hiukan hymyä), 'ollaksenne siinä ijässä' (päivänkoitto meni pilveen), 'joka ei vielä lähenekään vanhuutta, enkä totisesti tiedä, minkätähden ette menettelisi mielenne mukaan, jos teitä haluttaa. Tajuanhan minä olevani vain ajattelematon tyttönen, ja jos vakavampi kumppani voisi tehdä teidät onnellisemmaksi --'

Siinä tavassa, jolla isäni tarttui minua käteen, yhtyi mielipaha ja vakava hellyyskin, tuntuen minusta ankaralta moitteelta siitä, että leikittelin hänen tunteillaan.

'Julia', hän sanoi, 'minä siedän sinulta paljon häijyttelyä, syystä että katson sitä jossain määrin ansainneenikin, kun olen laiminlyönyt tarpeeksi huolellisesti valvoa kasvatustasi. Mutta en kuitenkaan soisi sinun päästävän sitä valloilleen näin arkaluontoisessa asiassa. Jollet pidä arvossa eloon jääneen vanhempasi tunteita häntä kohtaan, jonka olet menettänyt, niin pidä edes onnettomuuden vaatimuksia pyhinä, ja ota huomioosi, että pieninkin tuollaisen pilan vihjaus miss Bertramin kuuluviin tulleena saisi hänet heti jättämään nykyisen turvapaikkansa ja ilman suojelijaa lähtemään ulos maailmalle, jonka tylyyttä hän jo on kokenut.'

Mitä saatoin tähän sanoa, Matilda? Minä vain itkin sydämeni pohjasta, rukoilin anteeksi ja lupasin olla hyvä tyttö. Ja niinpä olen jälleen mitättömäksi tehty, sillä minä en voi kunnian tai hyväsydämisyyden nimessä kiusotella Lucy-parkaa sekaantumalla Hazlewoodin haasteluihin, vaikka Lucy niin vähän luottaakin minuun, enkä myöskään noin vakavan vetoamisen jälkeen toistamiseen hirviä härnätä isää arkaluontoisilla huomautuksilla. Polttelenhan vain pieniä paperitulloja ja nokisella päällä luonnostelen turkkilaispäitä nimikorteille -- sainkin totta tosiaan syntymään oivallisen Hyder-Alin eilis-iltana -- ja rimputtelen onnetonta klaveeriani tai alotan lukea vakavaa kirjaa loppupäästä alkuun päin.

Lopultakin alan aika lailla kiusaantua Brownin vaitiolosta. Jos hänelle olisi käynyt pakolliseksi poistua maasta, niin tokihan hän olisi edes kirjottanut minulle. Onko mahdollista, että isäni on voinut siepata hänen kirjeitään? Mutta ei -- se olisi hänen kaikkia periaatteitaan vastaan -- en luule, että hän avaisi minulle osotettua kirjettä tänä iltana estääkseen minua hyppäämästä ulos ikkunastani huomenna. -- Millaisen puheentavan olenkaan antanut livahtaa kynästäni! Minä häpeäisin sellaista sinunkin edessäsi, Matilda, ja laskin leikkiä.

Mutta minun ei tarvitse lukea suureksikaan ansiokseni, että teen mitä minun tulee tehdä; tuo samainen mr. Vanbeest Brown ei suinkaan ole niin kovin kiihkeä rakastaja, että jouduttaisi hellyytensä esinettä moisiin harkitsemattomuuksiin. Hän antaa toiselle yllinkyllin aikaa punnita, se on myönnettävä. En kuitenkaan tahdo häntä kuulemattansa syyttää enkä sallia sydämeni epäillä sinulle niin usein ylistelemäni luonteen miehuullista lujuutta. Jos hän kykenisi epäröimään, pelkäämään, rahtuistakaan muuttumaan, niin vähänpä olisi minulla pahoteltavaa.

Ja miksi, sanonet, kun odotan moista vakaata ja vaihtumatonta lujuutta rakastajalta, miksi noin välitän siitä, mitä Hazlewood tekee tai kenelle hän huomaavaisuuttansa tarjoaa? Samaa kysyn itseltäni sataankin kertaan päivässä, ja saan vain sen ylen typerän vastauksen, ettei tee mieli olla syrjäytettynä, joskaan ei tahtoisi edistää varsinaista huikentelevaisuutta.

Kirjottelen tällaisia mitättömyyksiä, koska sanot niiden itseäsi huvittavan, ja ihmettelen kumminkin, mitä hauskaa niissä voipi olla. Muistan varasretkeilyillämme mielikuvituksen maailmaan sinun aina ihailleen suurta ja haaveellista -- taruja ritareista, kääpiöistä, jättiläisistä ja hätään joutuneista impysistä, tietäjistä, näyistä, viittovista aaveista ja verisistä käsistä --, kun taasen minä miellyin yksityisen elämän mutkallisiin juoniin tai korkeintaan vain sen vertaiseen yliluonnollisuuteen kuin itämaalaisen haltian tai ystävällisen hengettären välitykseen kuuluu.

_Sinä_ olisit halunnut suunnata elonurasi yli avaran valtameren, joka läikkyy tyvenenä ja meuruaa myrskyn kuohuttelemana tai kohoilee vuorenkorkuisina vyöryinä hirmusään raivotessa. Minä taasen mieluummin pikku haahteni sovittelisin raikkaalle tuuloselle johonkin sisäjärveen tai rauhalliseen poukamaan, missä olisi juuri sen verran pulailua purjehtiessa, että mieli viehtyisi ja taitoa tarvittaisiin, ilman mitään huomattavampaa vaaraa. Ylipäätänsäpä siis arvelen, Matilda, että sinulla olisi pitänyt olla minun isäni osottamassa esivanhempiensa ja aateluutensa ylpeyttä, ritarillista kunniankäsitystään, korkeita lahjojaan sekä vaikeatajuisia ja salaperäisiä opintojaan...

Olisi myöskin pitänyt olla sinulla ystävättärenäsi Lucy Bertram, jonka esi-isät, nimiltään yhtä mahdottomia muistaa kuin tavaillakin, hallitsivat tätä romanttista tienoota ja joka itse syntyi hyvin kummallisissa ja erityistä mielenkiintoa herättävissä olosuhteissa, kuten olen hiukan kuullut. Olisi sinulla pitänyt skotlantilainen asumuksemmekin olla, vuorten ympäröimä, sekä yksinäiset kävelytiemme aaveiden asumille raunioille.

Ja minulla olisi vuorostani ollut Pine Parkin nurmikot ja pensastot kasvihuoneinensa, sinun sävyisä, hyvä, hemmotteleva tätisi, hänen joka-aamuinen kappelissa käyntinsä, hänen päivällisuinahduksensa, hänen whisti-istuntonsa iltasin, hänen lihavasta vaunuvaljakostaan ja vielä lihavammasta ajomiehestään puhumattakaan. Ota sentään huomioon, että tähän esitettyyn vaihtokauppaan ei Brown sisälly -- hänen hyvätuulisuutensa, eloisa puhelunsa ja avomielinen urheutensa soveltuvat minun elämäni suunnitelmaan yhtä hyvin kuin hänen voimallinen ryhtinsä, komea muotonsa ja ylväs mielensä olisivat ritaruuden edustajalle omiaan. Kun emme siis voi kerta kaikkiaan kaikin puolin vaihtaa, niin pitänee tyytyä kuten olemme."

30 luku.

WOODBOURNEA PIIRITETÄÄN.

"Minä nousen sairasvuoteelta, rakkahin Matilda, ilmottamaan vastikään sattuneet kummalliset ja hirvittävät tapaukset. Voi, kuinka vähän saisimmekaan laskea leikkiä tulevaisuudesta! Päätin viime kirjeeni sinulle vallattomalla tuulella, hiukan ilkamoiden sinun viehättymisellesi romaanien haaveelliseen ja harvinaiseen puoleen. Saatoinko aavistaakaan joutuvani muutamien päivien kuluttua näkemään sellaisia kohtauksia! Ja yhtä erilaista on olla kauhutapausten katselijana tai niiden kuvailujen lukijana, rakkahin Matilda, kuin kumartua kuilun partaan yli hentojuurisesta närtteestä kiinni pidellen tai ihailla samaa kuilua Salvatorin maisemataulussa esitettynä. Mutta kerronpa kaikki järjestyksessään.

Kertomukseni edellinen osa on jo kylläkin kamala, vaikkei siinä ollut mitään tunteisiini kuuluvaa. Tiedäkin, että tämä seutu on erityisen suotuisa kauppa-alueeksi joukolle hurjimuksia, jotka pujahtelevat melkein vastapäätä olevalta Man-saarelta. Näitä salakuljettajia on luvultaan paljon, päättäväisiä ja peljättäviä, ja aika-ajoin ovat he pitäneet ympäristöä kauhun vallassa, milloin joku on sekaantunut heidän luvattomiin hommiinsa. Arkuudesta tai kehnommista vaikuttimista ovat paikalliset viranomaiset käyneet pelokkaiksi toimimaan heitä vastaan, ja rankaisemattomuus on tehnyt heistä villejä uskalikkoja.

Tuon kaiken kanssa, luulisi, ei ollut mitään tekemistä minun isälläni, muukalaisella, jolla ei mitään virallista asemaa ollut. Mutta täytyy tunnustaa, että hän omia sanojansa käyttääkseni syntyi Marsin ollessa huippuasemassaan, ja että kiista ja verenvuodatus löytävät hänet syrjäisimmistäkin ja rauhallisimmista oloista.

Kello yhdentoista tienoissa tiistaina aamupäivällä olivat Hazlewood ja isäni juuri aikeissa lähteä jalkaisin eräälle pienelle järvelle noin kolmen penikulman päähän sorsia ampumaan. Lucy ja minä taasen järjestelimme senpäiväistä työ- ja opintosuunnitelmaamme. Silloin hälytti meidät huimaa vauhtia pitkin puistokujaa lähenevä kavioiden kapse. Kireä pakkanen oli routaannuttanut maan, joten töminä kuului sitä selvempänä ja kipakampana. Tuotapikaa ilmestyi talon edustalle pari kolme aseestettua ratsumiestä, joista kukin talutti kuormitettua hevosta perässään. Pysymättä tiellä, joka tekee pikku käänteen, karauttivat he suoraan pääovelle. Heidän asunsa oli aivan epäjärjestyksessä ja esiintymisensä hätäistä; usein he vilkaisivat taakseen kuin peljäten kuolettavaa takaa-ajoa kintereillään.

Isä ja Hazlewood riensivät etuovelle kysymään, ketä he olivat ja millä asialla. He ilmottivat olevansa tullivirkamiehiä, jotka olivat kolmisen penikulman päässä ottaneet takavarikkoon nuo salakuljetustavaroilla sälytetyt hevoset. Mutta salakuljettajat olivat saaneet lisäväkeä ja ajoivat nyt heitä takaa, vannottuaan vallottavansa takaisin tavarat ja ottavansa hengiltä miehet, jotka olivat juljenneet täyttää velvollisuutensa. Kuormahevosten heitä hidastuttaessa olivat vainolaiset päässeet lähenemään, joten he olivat paenneet Woodbourneen siinä mielessä, että koska isäni oli palvellut kuningasta, ei hän kieltäytyisi suojelemasta hallituksen palvelijoita, kun näitä uhattiin murhalla heidän toimiessaan velvollisuuksissaan.

Isälleni olisi sotilaallisen alamaisuuden innostuksessa koirakin tärkeä olento, jos se saapuisi kuninkaan nimessä. Hän käski heti säilyttää tavarat eteiseen, aseestaa palvelijat ja puolustaa taloa, jos tarvis tulisi. Hazlewood säesti häntä hyvin uljaasti, ja tuo kummallinen Sampsoniksi nimitetty otuskin tulla tömisteli luolastaan ja sieppasi haulikon, jonka isäni oli laskenut syrjään ottaakseen niin sanotun rihlapyssyn, jolla Idässä ammutaan tiikereitä y.m. Luikku laukesi pappipahan kankeissa käsissä ja oli erään tullimiehen tärvellä. Aseensa siten aavistamattaan pamahtaessa mestari -- kuten häntä nimitetään -- huudahti 'Tavatonta!' mikä on hänen tavallinen hämmästyksenilmauksensa. Mutta millään voimalla ei miestä olisi saatu panoksettomasta pyssystään luopumaan, joten hänen oli annettava se pitää, varovaisuuden vuoksi kuitenkaan uskomatta hänelle mitään ampumavaroja. Ymmärräthän, että tämä kaikki vältti silloin minun huomioni, paitsi että laukausta säikähdin; mutta jälkeenpäin puhellessaan kohtauksesta Hazlewood sai meidät makeasti nauramaan mestarin tietämätöntä, mutta intoilevaa urheutta.

Saatuaan kaikki kuntoon puolustautumista varten ja asetettuaan väkensä ikkunoihin, ampuma-aseet valmiina, tahtoi isäni käskeä meidät syrjään vaaran tieltä -- kellariin, luullakseni -- mutta meitäpä ei saatu tikahtamaankaan. Vaikka olin kauhuun kuolla, on minulla niin paljon hänen luontoaan, että mieluummin katselen vaaran uhkaa kuin kuulen sen riehuvan ympärilläni tietämättä sen laatua tai vaiheita. Lucy oli valju kuin marmoripatsas ja tähysti kiinteästi Hazlewoodiin, näköjään kuulemattakaan rukouksia, joilla tämä vannotti häntä poistumaan rakennuksen julkipuolelta. Mutta totta puhuen oli vaaramme vähäinen, ellei etuovea murrettaisi rynnäköllä. Ikkunat oli melkein tukittu patjoilla ja pieluksilla sekä mestarin mielihaikeaksi kaksitaitteisilla niteillä, joita oli kiireisesti kanniskeltu kirjastosta. Aukkoja oli jätetty ainoastaan puolustajien käytettäväksi, mistä ampua ahdistajia.

Isä oli nyt saanut valmistelunsa kuntoon. Istuimme hengähtämättöminä odotellen hämäräksi käyneessä huoneessa, miesten pysyessä vaiteliaina paikoillaan, varmaankin huolestuneesti miettien lähenevää vaaraa. Isä oli tuollaisessa kohtauksessa kuin kotonaan; hän asteli miehestä mieheen ja kertaili ohjeitaan, ettei kukaan vain ampuisi ennen kuin hän antaisi käskyn. Hazlewood tuntui saavan miehuullisuutta hänen katseestaan; hän toimi ajutanttina ja osotti mallikelpoista valppautta hänen määräystensä viemisessä paikasta paikkaan ja niiden asianmukaisen toimeenpanon valvomisessa. Voimanamme oli suunnilleen kaksitoista miestä, vieraat mukaan laskettuina.

Vihdoin keskeytti tämän kaamean odotusloman hiljaisuuden kumea tohu, joka etäämpää kuului virran kohinalta, mutta lähetessään selveni hyvin nopeasti nelistävien ratsujen kiivaaksi töminäksi. Olin sovittanut itselleni tirkistysreiän, josta sain tarkastelluksi vihollisen lähestymistä. Jymy yltyi ja kaikui yhä lähempää, ja viimein ryntäsi ainakin kolmekymmentä ratsumiestä yhtähaavaa nurmikollemme.

Et ole konsanaan nähnyt niin kamalia roikaleita! Tuimasta säästä huolimatta olivat useimmat paitahihasillaan, ilman liivejäkin, silkkihuivit päähineiksi solmittuina, ja kaikki hyvin aseestettuja ratsastuspyssyillä, pistooleilla ja lyömämiekoilla. Olen soturin tytär ja lapsesta pitäen tottunut näkemään sotaa, mutta kuitenkaan ei minua ole mikään eläissäni niin kauhistuttanut kuin noiden ryövärien ilmestyminen, hevoset ponnistuksistaan höyryävinä ja ratsastajat raivoisina ja pettyneinä uhitellen, kun näkivät olevansa torjuttuja käymästä saaliiseensa käsiksi.

He pysähtyivät huomatessaan vastaanottoansa varten tehdyt valmistukset ja näkyivät tovin neuvottelevan keskenään. Vihdoin eräs, jonka kasvot oli valeasuksi noettu ruudilla, astui esille valkea nenäliina ratsastuspyssynsä päässä ja pyysi saada puhutella eversti Manneringia. Määrättömäksi kauhukseni isä avasi vartiopaikaltaan ikkunan ja kysyi, mitä toinen tahtoi.

'Me tahdomme tavaramme, jotka nuo hait meiltä ryöstivät', sanoi mies; 'ja luutnanttimme käskee minun sanoa, että jos ne luovutetaan, niin me tähän otteeseen poistumme edes selvittämättä tilejämme niiden ryökäleiden kanssa, jotka ne anastivat; mutta jos ei, niin me poltamme talon ja vuodatamme jok'ikisen asujamen sydänveren'. Tätä uhkaustaan hän hoki moneenkin kertaan, koristellen sitä yhä uusilla valoilla ja kamalimmilla julisteluilla, mitä julmuus saattoi mieleen johdattaa.

'Ja kuka on teidän luutnanttinne?' kysyi vastaan isäni.

'Tuo kimolla ratsastava herrasmies', selitti pahantekijä, 'jolla on punainen nenäliina kiedottuna otsansa ympäri'.