Part 17

Brown kykeni nyt lukemaan vihollisensa -- heitä oli viisi luvultaan. Kaksi oli hyvin vantteraa miestä, jotka näyttivät olevan joko todellisia merimiehiä tai sen aseman omaksuneita kulkureita; muut kolme, ukko ja kaksi nuorukaista, olivat hentorakenteisempia sekä mustasta tukastaan ja tummasta ihostaan päättäen Megin rotuun kuuluvia. He siirtelivät toinen toisilleen pikaria, josta kulauttelivat ryyppyjään.

"Hyvää reisua hänelle!" virkkoi merimiehistä toinen, kumoten ryypyn; "mutta puuskaisenpa saikin yön ajelehtaakseen läpi pilvien".

Jätämme tässä mainitsematta eri sadatukset, joilla nämä kunnon herrasmiehet puheluansa koristelivat, ja säilytämme vain vähimmin loukkaavat täytteet.

"Ei hän tuulesta ja säästä piittaa. Monta koillispuhuria on hän eläissään kokenut."

"Viimeisensä koki eilen", sanoi toinen töykeästi; "ja nyt Meg muori saa rukoilla hänelle viimeistä myötätuulta kuten on usein ennen tehnyt".

"En rukoile hituistakaan hänelle", vastasi Meg, "enkä sen paremmin sinullekaan, mokomalle koiralle. Pahasti ovat ajat muuttuneet siitä saakka kun minä kassapäänä heiluin. Miehet olivat silloin miehiä, ja kävivät taisteluun avoimilla kentillä, eikä ollut mitään yön turvissa nitistelyä. Ja vallassäätyläisillä oli ystävällinen sydän, ja valmiita olivat antamaan sekä ilolientä että jauhettavaa kelle hyvänsä köyhälle mustalaiselle, eikä ollut ainuttakaan, joukonjohtaja Johnnie Faasta pikku Ristoon asti, joka olisi heiltä riepuakaan kähmäissyt. Mutta kaikki olette muuttuneita vanhoista hyvistä säännöistä, eikä olekaan kumma, että jouduttekin niin usein kiikkiin ja rautapulttien taakse jäätte. Niin, muuttuneita olette kaikki -- syötte isännän ruokaa, juotte hänen juomaansa, hänen latonsa oljilla lojutte, ja palkaksi murtaudutte hänen taloonsa ja katkaisette häneltä kurkun! Teidänkin käsiänne tahraa veri, senkin epatot -- viljempi kuin konsanaan säällisestä tappelusta niille valunut. Katsokaahan vain, kuinka sitte kuolette -- kauvan kesti, ennen kuin hän henkensä heitti -- hän rimpuili ja lujasti rimpuilikin, eikä voinut kuolla eikä elää. Mutta te -- puolet piirikuntaa saa katsella, kuinka te kuollessanne sätkitte."

Joukkue remahti käreään nauruun Megin ennustuksesta.

"Mikä sinut sai tulemaan tänne takaisin, mummo-pahan?" kysyi eräs mustalaisista; "etkö olisi voinut pysyä missä olitkin ja povailla kohtaloita Cumberlandin pökkelöille? Laputa ja vaani, vanha rumahinen, onko kukaan vainunnut; ethän enää muuhunkaan kelpaa."

"Enkö enää muuhun kelpaa?" kivahti eukko. "Kelpasin minä sentään johonkin meikäläisten ja Patrico Salmonin isossa rytäkässä; jollen olisi sinua näillä samaisilla näpeilläni avitellut" (kätensä kohottaen), "olisi Jean Baillie sinut vätyksen hengiltä likistänyt!"

Naurunrähäkkä remahti taas, tällä kertaa sen sankarin kustannuksella, joka oli saanut amatsoonin pelastajakseen.

"Tässä, muoriseni", sanoi merimiehistä toinen, "on pikarillinen oikeata ainetta sinulle, äläkä tuosta öykkäristä välitä".

Meg nautti annoksensa ja keskustelusta syrjään vetäytyen istuutui Brownin piilopaikan eteen sellaiseen asentoon, että sitä olisi ollut vaikea kenenkään lähestyä hänen nousemattansa. Miehillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään halua häiritä häntä.

He keräytyivät nuotion ympärille ja pitivät harrasta neuvottelua keskenään; mutta he puhelivat hyvin matalalla äänellä ja käyttivät ammattinsa outoja puheentapoja, joten Brown ei heidän haastetustaan paljoakaan ymmärtänyt. Ylimalkaan käsitti hän heidän ilmaisevan syvää suuttumusta jotakuta henkilöä vastaan.

"Hänen pitää saada appeensa", huomautti eräs ja kuiskasi sitte jotakin toverinsa korvaan.

"Siihen minä en puutu", vastasi toinen.

"Onko sinusta tullut jänishousu, Jaska?"

"Ei, lempo soikoon, enempää kuin itsestäsikään, -- mutta en vain muuten. Tuollainen se pysäytti kaiken kaupan viisitoista tai kaksikymmentä vuotta takaperin -- oletko Hypystä kuullut?"

"Olen kuullut _hänen_" (päänsä nytkähdyksellä osottaen ruumista) "siitä kepposesta kertovan. Voi turkanen, kuinka hänellä oli tapana nauraa näyttäessään meille, millä kurin kiskaisi hänet maahan."

"Niin, mutta se tukkesi pitkäksi aikaa kaupan", sanoi Jaska.

"Mitenkä niin?" kysyi yrmeä merimies.

"No, ihmiset alkoivat sen takia vikurrella eivätkä tahtoneet ostella, ja linnan lupakirjoja lenteli satamalla --."

"Siitä minä viisi", intti toinen; "minun mielestäni pitäisi vain jonakuna pimeänä yönä karata niskaan ja iskeä osuvasti".

"Mutta vanha Meg nukkuu nyt", sanoi toinen joukosta; "hän alkaa käydä höpsyksi ja arkailee omaa varjoaan. Hän veisaa vielä julki joskus pinteeseen jouduttuaan, ellette pidä varaanne."

"Ei ole siitä pelkoa", tokaisi mustalais-ukko; "Meg on oikeata juurta. Hän on joukosta viimeinen höllääntymään -- mutta hänellä on omituisia tapoja vain ja kummaa puhetta."

Tällaisella solkkauksella he pitkittivät keskusteluaan, saaden sen siten toisillensakin hämäräperäiseksi murteeksi, jota selvenneltiin merkitsevillä nyökkäyksillä ja viittauksilla, kartellen suorin sanoin ilmaisemasta käsitteitä. Vihdoin eräs joukosta, huomatessaan Megin yhä nukkuvan sikeästi, näköjään ainakin, käski nuorinta jäsentä "käymään sisälle mustan Pietarin, jotta saisivat kangottaa sen auki".

Poika astui ovelle ja toi sisälle matkalaukun, jonka Brown oitis tunsi omakseen. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti onnettomaan kyyditsijään, jonka hän oli jättänyt hevosia pitelemään. Olivatko roistot murhanneet hänet? välähti kamalana epäilyksenä hänen mieleensä. Hänen tuskallinen tarkkailunsa herkkeni yhä terävämmäksi, ja konnien kiskoessa hänen pito- ja alusvaatteitaan ihasteltavakseen kuunteli hän kiihkeästi, eikö kyytipojan kohtalosta tulisi mitään vihjausta viritetyksi. Mutta rosvot olivat niin innoissaan saaliistaan ja niin kovassa touhussa sen pengostamiseksi, etteivät ollenkaan haastelleet tavasta, millä se oli saatu.

Matkalaukussa oli kaikenlaista vaatetavaraa, pistoolipari, joitakuita papereita sisältävä nahkasalkku, jonkun verran rahaa, ja sen sellaista. Milloin tahansa muulloin olisi Brownia tavattomasti sisuttanut katsella mutkatonta tapaa, millä varkaat hänen omaisuuttansa tasailivat, omistajasta kompasanoja lasketellen. Mutta hetki oli liian vaarallinen sallimaan mitään muita ajatuksia kuin välittömästi omaa turvallisuutta koskevia.

Tarkastuksen ja tasanjaon tapahduttua hylkiöt alkoivat hartaammin verotella väkijuomanassakkaa, käyttäen uutteraan toimeensa isomman osan yötä. Jonkun aikaa oli Brownilla hyviä toiveita siitä, että he joisivat itsensä tajuttomiksi, jolloin hänen pakonsa olisi ollut helppo tehtävä. Mutta heidän vaarallinen ammattinsa vaati varomaan noin määrätöntä halujensa täyttämistä, ja he pysähtyivät lähelle äärimäisen päihtymyksen rajaa. Lopulta he asettuivat levolle, yhden jäädessä vartioimaan. Kahden tunnin kuluttua hän herätti toimeensa toisen. Jälkimäisen vuoron päättyessä herätti vartija koko joukkueen, joka Brownin sanomattomaksi huojennukseksi alkoi nähtävästi valmistella lähtöä, sidellen kukin mytyksi omaa osuuttansa anastetuista tavaroista.

Kuitenkin oli jotain vielä tekemättä. Kaksi heistä alkoi kopeloida suojamassa, Brownia kelpo lailla säikytellen, kunnes löysivät teräkuokan ja lapion, sillävälin kun kolmas sieppasi kärkikuokan olkikuvon takaa, jolla ruumis makasi. Näillä työkaluilla varustettuina läksi kaksi miestä ulos; muut kolme, joukossa molemmat merimiehet, jäivät vielä varustukseen.

Puolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili kumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin ja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi silloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui ovelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja käski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.

Tämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut takaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä tavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään rosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken todennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän viipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka eräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä ja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut vaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa kangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään väkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan mustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja joustavuuden hänen jäseniinsä.

Talviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä pakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin ympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni, josta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä kolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen kärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella olevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä, joten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran; sillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran aikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.

Kuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka paikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja ne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla kuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä kohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku kappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa Brown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu oli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan seinustoille kasautuneita kinoksia vasten.

Tähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten vilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin antaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti astelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman epäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun ladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken holvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin vaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka olisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan kykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän oli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi hän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.

He menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat olivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja sieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta mustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja opasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle, joka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran ja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja päättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista tuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää ja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä iltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut taittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin penikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi verrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.

Meg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan kuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan tiuhaan istutusmetsään.

"Tie Kippletringaniin", neuvoi hän, "on noiden aitauksien tuolla puolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken -- malttakaahan." Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi rasvaisen kukkaron. "Monet on almut antanut teidän talonne Megille ja hänen väilleen -- ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa takaisin"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.

"Vaimo on järjiltään", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä, sillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. "Millä tavoin maksan takaisin nämä rahat", kysyi hän, "tai palkitsen minulle osottamanne hyvyyden?"

"Minulla on kaksi pyyntöä", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla äänellä ja kiireesti. "Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime yönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen kuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä, mistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan, olipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai tai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun kanssani."

"No, siitäpä ette suuria kostu, muori."

"Mutta te paljonkin, ja se minulla mielessäni on. En minä ole hullu, vaikka olenkin kylliksi kokenut siksi tullakseni -- en minä ole hullu, enkä höperö, enkä humalassa -- tiedän minä, mitä pyydän, ja tiedän Jumalan tahtoneen teidät säilyttää ihmeellisissä vaaroissa ja ottaneen minut välikappaleeksi asettamaan teidät jälleen isänne asemaan. Antakaa siis minulle lupauksenne, ja muistakaa, että tältä siunatulta yöltä olette minulle velkaa hengestänne."

"Hänen sävyssään on tosin hurjamielisyyttä", ajatteli Brown; "mutta se tuntuu kuitenkin pikemmin tarmoon kuin hulluuteen perustuvalta".

"No, muori, koska niin hyödytöntä pikku palvelusta pyydätte, niin lupaanhan minä. Ainakin saan siten tilaisuuden maksaa rahanne lisän kanssa takaisin. Olette epäilemättä harvinainen saarnamies, mutta --"

"Pois, pois siis!" käski hän kättänsä heilauttaen. "Älkää kultaa sen enempää ajatelko; se on teidän omaanne; mutta muistakaa lupauksenne, älkääkä millään muotoa seuratko minua tai taaksenne katselko."

Hän painautui takaisin rotkoon ja katosi alas hyvin ketterästi; jääpuikot ja lumikiehteet vain ripsuivat hänen peräänsä. Kiellosta huolimatta yritti Brown päästä sellaiselle kohdalle äyrästä, mistä voisi näkymättömänä pilkistellä notkoon. Siinä hän onnistuikin melkoisella vaivalla, kun hänen täytyi noudattaa äärimäistä varovaisuutta. Hänen tuohon tarkotukseensa saavuttama kohta oli puiden keskestä äkkijyrkästi kohoavan kallion kieleke. Lumelle polvistuen ja päänsä varovasti eteenpäin kurottaen sai hän seuratuksi, mitä notkon pohjalla puuhattiin.

Odotuksensa mukaan näki hän viimeöiset kumppaninsa, joihin nyt oli liittynyt pari kolme muuta. He olivat luoneet kallion juurelta lumen ja kaivaneet syvän kuopan, joka oli aiottu haudaksi. Sen ympärillä seisten he nyt laskivat siihen jotakin merimieslevättiin käärittyä, minkä Brown heti arvasi edellisenä iltana kuolleen miehen ruumiiksi. Sitte he seisoivat tovin hievahtamattomina, kuin jonkun tunnesävähdyksen vallassa kumppaninsa kuolemasta. Mutta jos heidän sydämessään jotakin sellaista liikkui, niin eivät he sen vaikutettavina pitkää aikaa olleet, sillä kaikki kävivät tuotapikaa luomaan hautaa umpeen.

Huomaten tehtävän piankin päättyvän katsoi Brown parhaaksi noudattaa mustalaisvaimon kehotusta ja marssia tiehensä niin joutuin kuin kykeni, kunnes pääsisi istutusmetsän suojaan. Puiden kätköön tultuaan hän ennen muuta ajatteli mustalaisen kukkaroa. Hän oli ottanut sen vastaan empimättä, vaikka tuntien jonkunlaista alennusta, joka johtui häntä siten auttavan henkilön olemuksesta. Mutta se päästi hänet hankalasta, joskin tilapäisestä pulasta. Joitakuita harvoja shillingejä lukuunottamatta olivat hänen rahansa olleet matkalaukussa, joka oli joutunut Megin ystävien haltuun. Jonkun aikaa veisi hänen asiamiehelleen kirjottaminen tai vaikkapa Kaarlolankin suopeaan isäntään vetoaminen, joka olisi häntä hyvillä mielin auttanut. Sillävälin hän päätti käyttää Megin apurahaa, vakuutettuna siitä, että saisi piankin tilaisuuden toimittaa sen takaisin, lisäämällä siihen sievän korkomaksun. "Mitätönhän erä siinä luonnollisesti on", virkahti hän itsekseen, "ja saaneepa tuo kelpo eukko sen sijaan osuuden menneistä pankinseteleistänikin".

Näissä mietteissä hän avasi nahkakukkaron, odottaen löytävänsä korkeintaan kolme tai neljä guineaa. Mutta ihan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen sisältävän melkoisen erän eri maiden kultakolikolta, arviolta yhteensä sadan punnan vaiheille, sekä vielä lisäksi useita kallisarvoisia sormuksia ja jalokivikoristeita, joiden hän hätäiselläkin silmäyksellä huomasi vastaavan koko suurta summaa.

Brown oli sekä kummastuksissaan että kiusaantunut nykyisissä olosuhteissaan. Hänellä oli hallussaan omaisuutta arvoltaan paljoa enemmän kuin oli menettänyt, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan samalla laittomalla tavalla hankittua, millä hänetkin oli ryöstetty. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli tiedustaa lähintä rauhantuomaria ja luovuttaa hänen säilyynsä aarre, jonka tallettajaksi hän oli näin odottamattomasti joutunut, samalla kertoen oudon seikkailunsa. Mutta sille menettelytavalle osotti hetken harkinta moniakin esteitä.

Ensinnäkin hän sillä teollaan rikkoisi vaitiolonsa lupauksen ja luultavasti saattaisi vapauden, kenties hengenkin menetyksen vaaraan tuon vaimon, joka oli vaarantanut omansa, varjellakseen hänen henkensä, sekä vapaaehtoisesti lahjottanut hänelle tämän aarteen, -- mikä jalomielisyys olisi siten voinut koitua hänen tuhokseen. Tätä ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä paitsi hän oli muukalainen ja ainakin joksikin aikaa vailla välineitä oman asemansa ja luottonsa todistamiseen typerälle tai itsepintaiselle maalaisvirkamiehelle pätevästi.

"Ajattelenpahan asiaa tarkemmin", tuumiskeli hän. "Kenties sattuu piirikunnan pääkaupungissa joku rykmentti majailemaan. Siinä tapauksessa minun tietoni sotapalvelusta koskevista asioista ja tuttavuuteni monien armeijan upseerien kanssa vääjäämättömästi todentavat asemani ja maineeni tavalla, jota siviilituomari ei voisi kylliksi arvostaa. Ja silloin saan päällikköupseerin avukseni järjestämään asiat siten, että juttuun ei sekoteta tuota onnetonta mielenvikaista, jonka erehdys tai ennakkoluuloisuus on ollut minulle niin onnekas. Siviilituomari kaiketikin katsoisi olevansa pakotettu määräämään hänet heti pidätettäväksi, ja kyllähän sen tietää, mitä hänen kiinnijoutumisestaan seuraisi. Ei, hän on kaikella kunnialla esiintynyt minua kohtaan, vaikkapa hän itse syöjätärkin olisi, ja samaten tahdon minä kaikella kunnialla häntä kohdella -- hän saakoon nauttia sotaoikeuden etuutta, missä kunniaseikka voipi lieventää lakia. Saatanhan sitä paitsi tavata hänet tuolla Kipple -- Couple -- miksi hän sitä nyt sanoikaan -- ja silloin voin luovuttaa kaikki hänelle takaisin, antaakseni lain vaatia omansa sitte kun hänetkin haltuunsa saapi. Mutta olenpa sillaikaa jokseenkin kiusallisessa asemassa miehelle, jolla on kunnia kantaa hänen majesteettinsa upseerinpukua ja joka nyt ei paljoakaan parempana esiinny kuin varastetun tavaran kätkijänä."

Brown otti mustalaisen aarteesta kolme tai neljä guineaa lähimpiä tarpeitaan varten ja sitoi kaiken muun kukkaroon, päättäen olla avaamatta sitä kunnes saisi sen joko luovutetuksi antajalleen takaisin tai talletetuksi jollekulle julkiselle viranomaiselle. Sitte hän mietti mitä tehdä lyömämiekalla, ja aikoi ensin jättää sen istutusmetsään. Mutta ajatellessaan mahdollisesti vieläkin osuvansa rosvojen tielle ei hän saanut päätetyksi jättäytyä aseettomaksi. Hänen yksinkertaisessakin asussaan oli sen verran sotilaallisuutta, että tuollaisen aseen kantaminen ei hänellä oudoksuttanut. Sitä paitsi oli miekan kantaminen vähitellen kylläkin käynyt vanhanaikaiseksi siviilipukuisilla henkilöillä, mutta tämä tapa ei kuitenkaan ollut vielä niin tyyten unohtunut, että sen omaksujat olisivat mitään huomautteluja saaneet. Säilyttäen sen vuoksi puolustusaseensa ja sulloen mustalaisen kukkaron sivutaskuunsa läksi matkamiehemme urheasti etsimään luvattua valtatietä.

29 luku.

MISS MANNERING HÄIJYTTELEE.

"Kuinka voitkaan soimata, rakkahin Matilda, ystävyyttäni ehtyväksi ja kiintymystäni epävakaiseksi? Onko minun mahdollinen unohtaa, että sinä olet sydämeni valittu, jonka uskolliseen poveen olen tallentanut jokaisen tunteen mitä Julia-parkasi rohkenee itselleenkään tunnustaa? Ja sinä teet minulle yhtä suurta vääryyttä, soimatessasi minun vaihtaneen sinun ystävyytesi sijalle Lucy Bertramin.

Vakuutan sinulle, ettei hänessä ole niitä aineksia, joita minun täytyy sydämen uskotusta hakea. Hän on ihastuttava tyttö kylläkin, ja minä pidän hänestä paljon. Ja tunnustan, että meidän aamupäivä- ja iltahommailumme on suonut minulle vähemmän aikaa kynäni käyttelyyn kuin kirjeenvaihtomme aiottu säännöllisyys vaatii. Mutta hän on kerrassaan vailla hienoja taitoja, paitsi ranskan- ja italiankieliä, jotka hän oppi hullunkurisemmalta kuvatukselta kuin olet konsanaan nähnyt. Tämän on isäni ottanut jonkunlaiseksi kirjastonhoitajakseen, suosien häntä luullakseni osottaakseen uhmaansa maailman mielipiteelle.

Eversti Mannering näkyy päättäneen, että mitään ei saa pitää naurettavana niin kauvan kuin se kuuluu hänelle tai hänen piiriinsä. Intiassa hän oli jostakin löytänyt pienen sekarotuisen koiranpenikan, jolla oli väärät koivet, pitkä selkä ja suunnattomat luppakorvat. Tämän eriskummallisen ilmiön hän suvaitsi tehdä suosikikseen vastoin yleistä hyvää aistia ja kaikkien mielipiteitä; ja muistan hänen kerrankin käyttäneen muka esimerkkinä Brownin nenäkkyydestä sitä, että hän oli ankarasti arvostellut Bingon käyriä koipia ja lerppuvia korvia. Toden totta, Matilda, luulenpa hänen perustavan samalle pohjalle korkean käsityksensä tuosta kaikkien pedanttien kömpelöimmästä oliosta. Hän toimittaa tuon olennon istumaan pöytään, missä hän järäyttelee ruokarukouksen, joka kuuluu torinkulmassa makrilleja tarjoilevan kaupustelijan rääkäyksiltä, mättää sitte annoksensa kurkkuunsa lapiokaupalla kuin työntökärryjänsä täyttelevä kadunlakaisija, ja näköjään hämärästikään aistimatta mitä hänen nielustaan kulloinkin soluu, -- lopuksi mylvii toisen luonnottoman ääniasteikon kiitokseksi ruualta noustessa, harppailee ulos huoneesta ja hautautuu pinolliseen suunnattomia toukansyömiä niteitä, jotka ovat yhtä jyhkeitä kuin hän itsekin!

Voisin oliota sietää hyvin kylläkin, jos minulla olisi kenen kanssa hänelle nauraa; mutta jos vain lähestynkin pilan rajaa tähän samaiseen mr. Sampsoniin nähden -- sellainen on hirmuisen miehen hirmuinen nimi --, niin Lucy Bertram nuuruu niin surkean näköiseksi, että minulta jäähtyy kaikki jatkamisen into, ja isäni rypistää kulmiansa, sinkauttelee salamoita silmistään, puree huultansa ja sanoo jotakin tunteilleni kovin töykeätä ja tukalaa.

En sinulle kuitenkaan tuosta olennosta puhua aikonut. Mainitsen vain, että hän uusien kuten vanhojenkin kielten taiturina on saanut Lucy Bertramin hallitsemaan edellisiä, ja Lucy saa luullakseni ainoastaan omaa tervettä järkeään tai uppiniskaisuuttaan kiittää siitä, ettei hänen saavutuksiinsa lisätty kreikkaa ja latinaa, mitäpä hepreaakin. Ja siten on Lucy todella tietorikas nainen, ja tosiaan täytyy minun joka päivä ihmetellä sitä kykyä, joka hänellä näkyy olevan huvituksekseen muistella ja järjestellä entisen lueskelunsa aineita. Me luemme yhdessä joka aamu, ja minä alan pitää italiankielestä paljoa paremmin kuin siihen aikaan, kun meitä kiusasi suuriluuloinen Cicipici; -- tällä tavoin on hänen nimensä kirjotettava, eikä Chichipichi -- näet minusta jo asiantuntijan sukeutuvan.