Part 16
Jotkut syöksähtivät veteen auttamaan, ja onnellisesti kiskottiin rantaan kala, joka painoi kolmekymmentä naulaa.
Metsästysapulaisen käytös oudoksutti Brownia. Miehen kasvoissa ei hänelle ollut mitään tuttua, eikä hän voinut käsittää, miksi tämä karttelisi hänen huomiotaan, kuten kuitenkin näytti tekevän. Saattoiko hän olla muutamia päiviä takaperin esiintyneitä rosvoja? Oletus ei ollut aivan mahdoton, vaikkei siihen ollut mitään takeita miehen ulkomuodossa. Mutta olivathan konnat pitäneetkin hattujensa röytäitä alas painettuina, käyttäneet väljiä viittoja ja kooltaan olleet siksi keskisuhtaisia, ettei hän siitäkään voinut mitään päätellä. Hän päätti puhua asiasta isännälleen, mutta arveli hyvillä syillä viisaimmaksi lykätä selittelyn selkeään aamuhetkeen.
Pyyntimiehet palasivat raskain kantamuksin; satakunta kalaa oli hommassa surmansa saanut. Parhaat valikoittiin varakkaammille talollisille, toiset jaettiin paimenten, mökkiläisten, alustalaisten ja muiden alempien osallisten kesken. Nämä kalat olivat heidän hökkeliensä turvesavussa säilytettyinä maukas lisä sipulin seassa valmistetuille perunoille, jotka olivat heidän talviravintonsa pääosana.
Sillävälin tarjoiltiin kaikille anteliaasti olutta ja whiskyä sekä isosta kattilasta lohikeittoa. Brown meni iloisen isäntänsä ja muiden ystäviensä mukana tilavaan ja savuiseen väentupaan, missä tuo kelpo rokka höyrysi pitkällä tammipöydällä. Seinät kajahtelivat rattoa ja remua, leikinlaskua ja naurunrähäkkää, lomassa vuoroin kerskuntaa ja naljailua. Vakaasti etsiskeli matkamiehemme katse ketun metsästäjän tummia piirteitä, mutta niitäpä ei missään näkynyt.
Viimein hän jo rohkeni tiedustella. "Hankala sattuma tuo, pojat, kun eräs teistä pudotti soihtunsa veteen toisen juuri rynnistäessä niin ison otuksen kanssa."
"Sattuma!" vastasi häneen katsahtaen eräs paimen, sama jäntevä nuori mies, joka oli lohen saalistanut; "selkäänsä olisi sietänyt, kun sammutti tulen, toisen vängätessä kala parahiksi nirkossa! Olen varmakin siitä, että Kaaperi tipautti tervakset tahallaan veteen -- hän ei mielellään näe kenenkään yrittävän itseänsä paremmin."
"Niin", lisäsi toinen, "kovasti hän on häpeissään; muutoin olisi hän nyt iltansa täällä --. Kaaperille kyllä kelpaa hyvä kuten meillekin."
"Onko hän täkäläisiä?" kysyi Brown.
"Ei, ei, hän on ollut toimessaan vasta vähän aikaa, mutta tuima metsämies kyllä. Alamaasta hän on, jostakin Dumfriesin puolelta."
"Ja mikä on hänen nimensä?"
"Gabriel."
"Mutta Gabriel mikä?"
"Sen tietköön Luoja; me emme täällä paljoakaan välitä ihmisten jälkinimistä, ne kun heimoissa ovat niin yhtä ja samaa."
"Katsokaas, sir", selitti muuan vanha paimen, nousten seinälle ja puhuen hyvin verkalleen, "ihmiset ovat täällä päin kaikki Armstrongeja ja Ellioteja ja sellaisia -- joitakuita harvoja nimiä vain -- ja niinpä lairdit ja talonpojat selvyyden vuoksi käyttävät asuinpaikkojensa nimiä -- kuten Kettuviidan Tuomo, Tasamaan Ville, Pihlajiston Hobbie ja tämäkin hyvä Kaarlolan isäntä. Niin, sir, ja sitte alempi kansa, nähkääs, useastikin tunnetaan kaikenlaisilla lisänimillä, niinkuin Kaihi-Risto, Herttuan Taavetti tai ammattinsakin mukaan, kuten tämä Kaaperi Kettu-Kaaperina. Hän ei ole ollut kauvaa aikaa näillä main, sir, enkä luule kenenkään häntä muulla nimellä tuntevan. Mutta oikein ei ole morkata miestä seljän takana, sillä hän on hanakka ketunpyytäjä, jos kohta ei lienekään tuulakselle niin kätevä kuin jotkut täkäläiset."
Pakistiin yhtä ja toista, kunnes arvokkaammat pyyntimiehet vetäysivät lopettamaan iltaansa omalla tavallaan, jättäen toiset huvitteleimaan heidän läsnäolonsa pidättelemättöminä. Brownin kaikkien Kaarlolassa viettämien iltojen tavoin kului nytkin aika viattomassa rattoisuudessa ja seuranpidossa. Jälkimäinen olisi saattanut lähetä rähinän rajoja, ellei olisi kelpo naisia ollut, sillä useita naapuriemäntiä oli kerääntynyt Kaarlelaan katselemaan muistettavan illan tuloksia. Nähdessään punssimaljaa täyteltävän niin tiheään, että oli vaaraa heidän armollisen saapuvillaolonsa unohtumisesta, ryntäsivät he urheasti luopiomässääjäin huoneeseen, etunenässään kelpo Ailie-emäntämme, joten Venus väleen kukisti Bacchuksen. Tuossa paikassa ilmestyivät viuluniekka ja pillinpuhaltaja esille, ja paras osa yötä pantiin uljaaseen tanssintaan noiden soitannon tahdissa.
Seuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn. Toivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on urheilumieskin, vaikka ilmotan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa tilaisuudessa, nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja Sinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja henkilökohtaisena suosionosotuksena mr. Dinmontilta, että noin uljaasti puolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmättä ahdistelutta peräytyä koloonsa.
Talonpoika olisi anomusta luultavasti kohdellut mitä syvimmällä halveksimisella, jos sen olisi kukaan muu esittänyt, mutta Browniin nähden hän tyytyi lausumaan äärimäisen ihmettelynsä. "No jo nyt jotakin!" haastoi hän. "Mutta koska käytte otuksen puolelle, niin ei sitä minun eläissäni saa enää ainoakaan hurtta härnätä -- vieläpä merkitsemmekin sen ja nimitämme kapteenin karjuksi -- ja totisesti minä mielihyvällä mitä tahansa teen mieliksenne -- mutta, taivasten tekijä, metsäsiastako moinen surku!"
Maalaisurheiluissa vietetyn viikon jälkeen, jonka kelpo isäntä oli vilpittömällä auliudellaan tehnyt mitä miellyttävimmäksi, Brown jätti jäähyväiset Liddelin äyräille ja Kaarlolan vieraanvaraisuudelle. Hän oli jo päässyt kaikkien lasten likeiseksi tuttavaksi ja suosikiksi, ja nämä hartaasti hälisivät täyttä kurkkua hänen lähtiessään, pakottaen hänet pariinkymmeneen kertaan lupaamaan pian palaavansa ja soittelevansa taas heidän mielisäveliänsä flageoletilla, kunnes he osaisivat ne ulkoa. "Tulkaa taas takaisin, kapteeni", sanoi eräs tanakka poju, "niin Jenny rupeaa vaimoksenne". Jenny oli noin yksitoistavuotias -- hän kirmasi maammonsa taakse piiloon.
"Kapteeni, tulkaa takaisin", kehotti kuusivuotias tytön tyllerö, suipistaen suutansa suutelolle, "niin minä itse rupean vaimoksenne".
"Kovempaa täytyisi niiden olla rakennetta kuin minä", ajatteli Brown, "jotka voisivat välinpitämättöminä eritä noin monista herttaisista sydämistä".
Hyvänsävyinen emäntäkin äidillisen kainona ja vanhan ajan yksinkertaisella herttaisuudella tarjosi poskensa lähtevän vieraan suudella. "Vähänpä voivat meikäläiset tehdä", puheli hän, "vähänpä kyllä -- mutta sentäänkin -- jos vain olisi mitään --"
"Rohkaisettepa minut erääseen pyyntöön, hyvä mrs. Dinmont -- kudottaisitteko tai valmistuttaisitteko minulle ihan sellaisen harmajan ristiraitaisen sarkaviitan kuin isännälläkin on?" Hän oli lyhyenäkin oloaikanaan perehtynyt maan puhe- ja ajatustapoihin, ja tiesi pyyntönsä tuottavan vilpitöntä mielihyvää.
"Harvassa olisivatkin hahtuvat meillä päin", vastasi emäntä ilahtuen, "jollette sitä saisi, ja niin hyvää neliniitistä kuin on syöstävästä konsanaan kiehtynyt. Minä huomisaamuna puhun Johnnie Goodsirelle, Castletownin kankurille. Hyvästi jääkää, sir! -- ja olkaakin itse yhtä onnellinen kuin haluatte nähdä kaikkien muiden olevan -- ja joillekuille se olisi tukala toivotus."
En saa unohtaa mainita, että matkamiehemme jätti uskollisen seuralaisensa Vaapsahaisen toistaiseksi vierailemaan Kaarlolassa. Hän oivalsi, että tällaisesta kumppanista voisi olla kiusaa, jos hän joutuisi johonkin sellaiseen asemaan, missä salailu ja piilottelu kävisi tarpeelliseksi. Koira uskottiin siis vanhimman pojan hoitoon, joka vanhan laulun sanoilla lupasi sille antaa 'palan illallisestaan ja vuoteestaan' ja pitää sen syrjässä niistä vaarallisista ajanvietteistä, joissa Sinapin ja Pippurin heimo oli monia typistyksiä kärsinyt.
Jo vanhastaan suositaan tässä vuoristossa ratsastusta. Jokainen talollinen ratsastaa hyvin ja kaiken päivää. Luultavasti johti tähän tapaan ensin laiduntilojen laajuus ja laitumien nopean katsastamisen tarvis. Hevosen seljässä he istuvat niin mielellään, että heidän on työläs uskoa kenenkään vapaasta tahdostaan kulkevan jalkaisin. Niinpä myös Dinmont pakotti vieraansa ratsaille ja lyöttäysi mukaan lähimpään Dumfriesshiren kaupunkiin asti, minne Brown oli matkatavaransa osottanut, sieltä jatkaakseen kulkuansa Woodbournen, Julia Manneringin asuinpaikan lähettyville.
Taipaleella hän isännältään kyseli, mikä metsästysapulainen oikein oli miehiänsä, mutta ei saanut paljoakaan valaistusta, mies kun oli kutsuttu toimeensa Dinmontin tehdessä kiertomatkaansa ylämaan markkinoilla. "Hän oli hiukan retkumainen mies", puheli karjankasvattaja, "ja varmaankin on hänellä mustalaisverta suonissaan. Mutta missään tapauksessa ei hän ole niitä hirtehisiä, jotka meitä nevalla hätyyttelivät -- tuntisin minä ne hyvinkin, jos jälleen näkisin. Eivät ole mustalaisetkaan järkiään kelvottomia", lisäsi hän; "jos vielä sen hongankolistaja-akan kohtaan, niin annan minä sille millä ostaa tupakkaa -- se taisi minulle tosiaankin pelkkää hyvää tarkottaa".
Heidän ollessaan lopullisesti eroamassa puristi hyvänsävyinen maamies pitkään Brownia kädestä ja sanoi viimein:
"Kapteeni, on ollut niin hyvä villavuosi, että kaikki ulosteot on kuitattu, eikä meillä ole mitään käyttöä lopulle rahalle, kun nyt Ailiekin on saanut uuden leninkinsä ja lapset helynsä. Ajattelinpa tässä, kenen varmaan talteen sen toimittaisin, sillä liikaa se on konjakkiin ja sokeriin pantavaksi. Olen kuullut, että te armeijan herrat saatte toisinaan ostaa itsenne askelta ylemmälle, ja jos satanen tai pari[32] avittaisi teitä sellaisessa tapauksessa, niin olisi kynänne piirtäisy minulle sama kuin raha, ja saisitte sen ihan omalla ajallanne sitte järjestää -- se olisi minulle hyvin mukavaa."
Brown osasi oikein arvostella hienotunteisuutta, joka tahtoi suosionosotuksen pyynnöksi pukea omaa hyväsydämisyyttä. Hän kiitti sydämensä pohjasta hyvämuistoista ystäväänsä ja vakuutti arvelematta turvautuvansa hänen kukkaroonsa, jos olosuhteet tekisivät sen käyttämisen hänelle mukavuutta tuottavaksi. Ja siten he erosivat molemmin puolin lausuillen sydämellisiä välejään julki.
27 luku.
OJASTA ALLIKKOON.
Matkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä aikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi saattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli pitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki poikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella lunta.
Mutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika matkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän huomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen yltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi, sillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko seudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja vähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.
Brown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen enempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä kysellyksi. Mutta autiota oli tienoo -- hänen ei auttanut muu kuin käskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli melkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin likitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti eteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti väittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan; mutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo, josta oli kysyttävä tietä.
Hän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään saappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin seitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua jönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle; kärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse lähtevänsä talolle -- ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.
Matkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus pilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa samottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti laajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän, joten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan kadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt leveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle; mutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus heijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.
Mahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia kohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä valoa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä katsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut jostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki olisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti aleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus polkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että vaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia ja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin kun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut huomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.
Tahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä kappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon vastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan. Pian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä kamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään välissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella säilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi hyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun miltei tukkima puronen.
Nyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden mustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät pystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi läjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä matkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi puron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös vastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen tasalle, josta tuike pilkotti.
Rakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella valolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa oli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun pienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena ja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli jäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.
Brown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä, kapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa tavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon oudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti Brown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella. Lattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi ylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa oli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja rapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä muutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.
Mutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat. Olkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin alallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten ollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän huomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli parikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun edellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan verhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä; kyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun valosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli. Hän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä, ja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai oikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin ja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön huojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin. Tätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes takaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:
Riudut, voivut, viivyttää miksi tahdot elämää? Liekki lekkuu, karsta jää -- lähtömessu pauhaa.
Riisu tomuverho tuo, Pyhä Neitsyt armon suo, hyvät henget tulkoot luo, -- kellot kaikuu rauhaa.
Taivalt' ällös pelkää laajaa, räntää, rakeit', ukonvaajaa, ei ne käärinliinan saajaa saata vahingoittaa.
Aika kiitää eelleen ain', riennä, joudu, lähde vain viime kerran huoahtain -- kohta päivä koittaa.
Laulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua, jotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. "Ei se käy", jupisi hän, "hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään -- se kytkee häntä tänne --
"'Taivas ei sitä siedä, maa ei kätkeä tiedä'.
"Minun on avattava ovi"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa suojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki telkeet -- sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti salvattu --, ja nosti säpin, sanoen:
"Auki lukko -- loppuu taisto, kuoloon viihtyy elonvaisto."
Brown oli tällaikaa siirtynyt tähystyspaikastaan ja seisoi hänen edessään oven auetessa. Hän astahti taaksepäin, ja vaeltaja tuli sisälle, heti huomaten hänet, vaikkei suinkaan huojennuksekseen, samaksi mustalaisvaimoksi, jonka oli Bewcastlessa kohdannut. Tämäkin oitis tunsi tulijan, ja hänen asentonsa, ryhtinsä ja huolestuneet kasvonsa saivat sadun suopealle tuulelle sattuneen syöjättären sävyn, kun tämä varottaa muukalaista tunkeutumasta puolisonsa turmanlinnaan. Moittivaan tapaan kohottaen kätensä hän virkkoi ensi sanoikseen:
"Enkö teille sanonut: älkää puuttuko älkääkä pukahtako? Varokaa kolmannen korvapuustia! luonnollisen kuoleman taloon ette ole tullut!"
Hän nosti lamppua ja käänsi sen valon kuolevaan mieheen, jonka karkeat ja tunnottomat kasvonpiirteet nyt vääntyivät viimeisissä henkitoreissa. Pää oli kiedottu verisiin kääreisiin, ja veri oli kostuttanut peitteet ja oljetkin. Ei onneton tosiaankaan luonnollista tautia potenut. Brown hätkähti taaksepäin tuon kauhistavan katseltavan äärestä ja huudahti mustalaiseen kääntyen: "Onneton vaimo, kuka tämän on tehnyt?"
"Ne joilla oli lupa", vastasi Meg Merrilies, tiukkaan ja terävästi tutkiskellen kuolevan kasvoja. "Hänellä on ollut tuima taistelu -- mutta se on päättymässä -- tiesin hänen lähtevän teidän tullessanne. Tuo oli kuolonkorahdus -- hän on kuollut."
Etäältä kuului ääniä. "Ne ovat tulossa", huomautti eukko Brownille; "olette kuoleman oma, vaikkapa teillä olisi yhtä monta henkeä kuin hiuskarvaakin".
Kiihkeästi hakivat Brownin katseet jotakin puolustusasetta. Mitään ei ollut lähellä. Hän ryntäsi ovelle, aikoen syöstä puiden joukkoon ja pakenemalla pelastua paikasta, jota hän nyt piti murhaajien luolana, mutta Merrilies pidätti hänet miehekkäällä kouraisulla.
"Tänne", hän sanoi, "tänne -- olkaa alallanne, niin pysytte turvassa -- älkää hievahtako, mitä tahansa näette tai kuulette, niin teille ei mitään tapahdu".
Näissä epätoivoisissa olosuhteissa muisti Brown tuon vaimon edellisen vihjauksen ja ajatteli, ettei hänellä ollut mitään muuta turvan mahdollisuutta kuin totteleminen. Vaimo pani hänet kyyristymään olkikasaan suojaman toiselle seinälle, peitti hänet huolellisesti ja heitti vielä päällimäiseksi pari kolme vanhaa säkkiä. Halukkaana pitämään tulijoita silmällä sai Brown mahdollisimman hiljaisesti järjestetyksi itselleen pilkistysraon piilostaan ja odotteli pamppailevin sydämin tämän omituisen ja varsin epämieluisan seikkailun kehitystä.
Mustalaiseukko alkoi sillävälin huolitella ruumista, asetellen raajat sopivasti. "Parasta tehdä tämä", mutisi hän, "ennen kuin jäykistyy". Hän laski vainajan rinnalle puulautasen, jolle oli sirotellut suolaa, pystytti pääpuoleen kynttilän ja jalkopäähän toisen, ja sytytti molemmat. Sitte hän ryhtyi jälleen laulunhyminäänsä ja odotti niiden tuloa, joiden ääniä oli kuulunut ulkoa.
Brown oli soturi, ja urhoollinen; mutta hän oli myöskin ihminen, ja tällä hetkellä pelko lannisti hänen miehuutensa niin täydellisesti, että kylmä hiki kihoili joka huokosesta. Häntä tukehdutti tunteittensa karvaus, kun ajatteli laahautuvansa esille viheliäisestä kätköstään konnien käsiin, joiden ammattina oli yöllinen murhaus, ilman aseita tai vähimpiäkään puolustusneuvoja paitsi pyytelyitä, jotka heitä vain hauskuttaisivat, ja avunhuutoja, jotka eivät voisi kajahdella muihin kuin heidän omiin korviinsa -- turvallisuutensa uskottuna sellaisen olennon täpärän säälin varaan, joka itse oli roistojen liittolaisia ja jonka oli ammattimainen saalistus ja petos tietenkin paaduttanut kaikilta inhimillisiltä tunteilta.
Hän yritti lampun hohteessa lukea vaimon kuihtuneista ja synkistä kasvoista jotakin noita säälintunteita lupaavaa, joita alimmallekin asteelle vajonneet naiset harvoin voivat lopen tukahuttaa. Mitään sellaista inhimillisyyden vivahdusta ei tässä naisessa näkynyt. Mikä tahansa olikaan se harrastus, joka hänet sai tuntematonta matkamiestä suosimaan, säälin vaikutusta ei se ollut, vaan jotakin aavistamatonta ja luultavasti oikullista mieleenjuohtumaa. Kenties se perustui johonkin luuloteltuun yhdennäköisyyteen, jollaista lady Macbeth huomasi isänsä ja nukkuvan hallitsijan välillä.
Tuollaisia mietteitä risteili nopeasti Brownin mielessä hänen turvapaikastaan tuijotellessaan tuohon eriskummalliseen henkilöön. Joukkiota ei sillävälin vielä kuulunutkaan, ja hän oli vähällä palata alkuperäiseen aikeeseensa, yrittääkseen paeta talosta, sadatellen jo omaa päättämättömyyttään, joka oli toimittanut hänet ahtaalle kytkettynä kykenemättömäksi sekä vastustukseen että pakoon.
Meg Merrilies näytti samaten vuottelevan varuillaan. Hän kallisteli korvaansa pienimmällekin vanhojen muurien rasahdukselle. Sitte hän jälleen omisti huomiotansa ruumiille ja näki jotakin uutta järjestettävää tai muutettavaa sen asennossa. "Komea onkin ruumis", jupisi hän, "ja hyvästi oikomisen arvoinen". Ja tästä kolkosta toimestaan hän näytti saavan jotakin ammatillista mielihyvää, verkalleen käyden käsiksi pienimpäänkin piirteeseen ikäänkuin erikoistuntijan taidoin ja tuntein. Pitkä, tumma merimiehen levätti, jonka hän kiskoi esille eräästä sopesta, omistettiin paariliinaksi. Kasvot hän jätti paljaiksi, suun ja silmät ummistettuaan, ja järjesteli levätin kulmat siten, että veriset siteet peittyivät ja ruumis sai "siistimmän näön", kuten hän mutisi.
Yhtäkkiä ryntäsi suojamaan kolme tai neljä miestä, roistoja näöltään kuten asultaankin. "Meg, senkin ruoja, kuinka uskallat pitää ovea avoinna?" oli joukkueen ensimäinen tervehdys.
"Ja kuka on koskaan kuullut, että ovi pidettäisiin kiinni, kun ihminen on henkitoreissaan? Telkien läpikö sielu pujottelehtisi?"
"Onko hän sitte kuollut?" kysyi eräs, läheten ruumista katsomaan.
"Onpa vainkin -- hengetön on", sanoi toinen, "mutta tästä lähtee hänelle uljaat peijaiset".
Niin sanoen hän nosti nurkasta väkijuomanassakan, Megin kiirehtiessä asettamaan esille piippuja ja tupakkaa. Hänen puuhakas auttelunsa elvytti Brownissa hyviä toiveita hänen uskollisuudestaan vierastansa kohtaan. Oli ilmeistä, että hän halusi saada konnat ryhtymään mässäykseensä, ehkäistäkseen ilmituloa, joka olisi ollut uhkaamassa, jos joku heistä sattumalta astuisi liian lähelle Brownin piilopaikkaa.
28 luku.
ROSVOUS JA KORVAUS.