Part 15

Tuotapikaa oli vanttera renki taputtelemassa Päistärikköä taluttaessaan sitä talliin, samalla kun mrs. Dinmont, pulska ja pyylevä emäntä, teeskentelemättömällä ihastuksella tervehteli miestään. "Iltaa, iltaa, miehet! Isäntäiseni, olet sinä viipynytkin väsyttävän kauvan poissa!"[31]

24 luku.

DANDIE DINMONTIN KOTI.

Etelä-Skotlannin nykyiset karjankasvattajat ovat paljoa hienostuneempi rotu kuin heidän isänsä olivat, ja tässä kuvattaviksi tulevat tavat ovat joko tyyten hävinneet tai suuresti lientyneet. Tapojensa maalaista yksinkertaisuutta menettämättä he nyt kehittelevät edelliselle sukupolvelle tuntemattomia taitoja sekä taloutensa asteettaisessa kohottamisessa että kaikissakin elämän mukavuuksissa.

"Lempokos muijaan meni", haasteli Dandie Dinmont ravistautuen irti puolisonsa syleilystä, mutta säveästi ja katse hellyyttä uhkuvana; "hupsuttelethan, Ailie -- etkö näe vierasta herrasmiestä?"

Ailie kääntyi pyytämään anteeksi. "Totisesti, niin ihastutti minua mieheni näkeminen, että -- Mutta, taivasten tekijä, mikä teitä molempia vaivaakaan?" -- sillä he olivat nyt hänen pikku vieraskamarissaan ja kynttilän valo ilmaisi veriviirut, joita Dinmontin rusikoittu pää oli viljalti jaellut matkakumppanin vaatteille kuten hänen omilleenkin. "Oletpa taaskin tapellut, Dandie, Bewcastlen hevoskauppiasten kanssa! Voi tokiinsa, pitäisihän sinunlaisesi naineen ja perheellisen miehen tietää paremmin, minkä arvoinen on maailmassa isän henki." Kyyneleet kiilsivät kelpo emännän silmissä hänen puhuessaan.

"Soh, soh, emäntäiseni", sanoi hänen miehensä, mäiskäyttäen muiskun, jossa oli kelpo lailla enemmän tunnetta kuin kohteliaisuutta. "Älähän hätäile -- älähän hätäile -- tämä herra kertoo sinulle, että juur'ikään kun olin poikennut Lauri Lowtherille ja kustantanut kahden rohkaisuryypyn hinnan sekä taas ehtinyt nevalle, näpsästi hölkötellen kohti kotia, hyppäsi kaksi kulkurinlurjusta turvehaudasta niskaani siinä mietiskellessäni ja nujersi minut maahan. Huitelivat ne minua aika lailla, ennen kuin pääsin niitä piiskani tyvellä peittoamaan -- ja toden totta, ellei tämä kelpo mies olisi ehtinyt hätään, niin olisin saanut selkääni enemmän kuin kaipasinkaan ja hävinnyt runsaammin rahaa kuin minulta hyvästi liikenee. Saat siis Jumalan jälkeen olla hänelle siitä kiitollinen."

Hän veti povitaskustaan ison rasvaisen nahkalompakon ja pyysi emäntää lukitsemaan sen arkkuunsa.

"Jumala herraa siunatkoon ja kaikesta minun sydämestäni -- mutta mitä voimme hänen hyväkseen tehdä muuta kuin antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mitä emme maailman kurjimmaltakaan olennolta kieltäisi -- jollei" (katse suunnattuna lompakkoon, mutta luontainen sopivaisuuden tunne tekemässä johdelman mahdollisimman hienotuntoiseksi) "jollei ole mitään muuta keinoa --"

Brown näki ja arvosteli ansionsa mukaan sen yksinkertaisuuden ja kiitollisen jalomielisyyden yhtymän, joka valitsi suoran ilmaisumuodon, mutta kevensi sitä niin hienolla hellävaraisuudella. Hän oivalsi, että hänen parhaimmillaankin halpa asunsa nyt repeilleenä ja veren tahrimana teki hänestä vähintään säälittävän olennon, kenties armolahjojakin kaipaavan. Hän kiirehti ilmottamaan nimensä olevan Brown, ratsuväen kapteeni, samoilemassa huvikseen ja sekä vapauden- että säästäväisyydenhalusta jalkaisin; ja hän pyysi hyvänsävyistä emäntää tutkimaan isännän vammoja, joita tämä oli kieltäytynyt antamasta hänen tarkastella.

Mrs. Dinmont oli paremmin tottunut näkemään miehensä päässä reikiä kuin ratsuväen kapteenia kotonaan. Niinpä vilkaisikin hän puolipuhtaaseen pöytäliinaan ja hautoi aikomaansa illallista tuokion ennen kuin miestänsä olalle taputtaen käski hänen istuutua, "kovakalloisen hyväkkään, joka alinomaa toimittaa itsensä ja muita käsirysyihin".

Vaimonsa huolestumisesta leikkiä laskeakseen pyörähteli Dandie Dinmont pari kolme kipakkaa ja pistipä ylämaalaiseksi potkutanssiksikin, ennen kuin viimein suvaitsi istuutua alistamaan hänen tarkasteltavakseen pyöreän mustavillaisen luotipäänsä. Brown arveli nähneensä rykmentin haavurin näyttävän vähäpätöisemmässäkin tapauksessa vakavalta. Mutta emäntä osotti melkoisia kirurgian tietoja -- hän leikkasi saksillaan poikki hurmeiset suortuvat, joiden kangistuneet ja yhteen tahmaantuneet möykyt olivat tiellä, ja painoi haavojen päälle palttinannöyhtää, johon oli hierottu koko laaksossa kaikkivoipaiseksi katsottua haavavoidetta (markkinailtoina sen tehoa paljon koeteltiinkin). Laastarinsa hän siteli kääreellä ja potilaansa vastustelusta huolimatta veti vielä päällimäiseksi yömyssyn pitämään kaikkea paikoillaan. Moniaita otsan ja hartiain ruhjevammoja hän hauteli konjakilla, mitä hoitoa potilas ei hyväksynyt ennen kuin lääke oli maksanut lujan veron hänen kurkulleen. Sitte mrs. Dinmont yksinkertaisesti, mutta ystävällisesti, tarjosi apuaan Brownille.

Tämä vakuutti olevansa ainoastaan pesuvatia ja pyyhettä vailla.

"Ja sehän minun olisi pitänyt itsestänikin älytä", päivitteli emäntä; "ja ajattelinkinhan minä sitä, mutta en uskaltanut avata ovea, sillä siellä ovat kaikki lapsi-kullat, poloiset, niin ikävissään isänsä luokse".

Se selitti pikku vieraskamarin ovelta kuuluneen mäikytyksen ja inumisen, joka oli jonkun verran ihmetyttänyt Brownia, vaikka hänen ystävällinen emäntänsä oli sen ottanut huomioonsa ainoastaan vetämällä eteen salvan heti kun sitä alkoi kuulua. Mutta hänen avatessaan oven, hakeakseen pesuvadin ja pyyhinliinan (hänen kun ei juolahtanut mieleensäkään osottaa vierasta eri huoneeseen), tulvahti sisälle kerrassaan hyökyaalto pellavatukkaisia tenavia. Toiset tulivat tallista, missä olivat käyneet katsomassa Päistärikköä ja sitä tervetulleeksi hyväilemässä; toiset keittiöstä vanhan Elspethin satuja ja balladeja kuulemasta; ja nuorimmat puolialastomina vuoteistaan, kaikki karjuen nähdäkseen isää ja udellakseen, mitä hän oli heille tuonut kaikilta vaelluksiensa koskettelemilta markkinoilta. Reikäisen pään ritari ensin suuteli ja syleili jokaista järjestään, jakeli sitte viheltimiä, pennyn torvia ja piparikakkuja, ja lopuksi, riemun ja tervehtelyn jydyn käytyä sietämättömäksi, huudahti vieraalleen: "Tämä on kaikki emäntäni syytä, kapteeni -- aina hän antaa lasten saada oman tahtonsa."

"Minäkö! Herra auttakoon", puolustihe Ailie, joka samassa toi halutut tarvekapineet, "mitä minä sille voin? Eihän ole minulla niille poloisille mitään muutakaan antaa!"

Dinmont ryhtyi touhuamaan ja mielistelemällä, uhkailemalla ja tyrkkimällä puhdisti huoneen kaikista tunkeilijoista, säästäen vain pojan ja tytön, perheen vanhimmat, joiden huomautti osaavan "olla ihmisiksi". Samasta syystä, mutta mutkattomammin, häädettiin kaikki koirat, paitsi kunnianarvoisia patriarkkoja vanhaa Pippuria ja vanhaa Sinappia, joihin runsas kuritus ja kasvava ikä oli juurruttanut sen verran passiivista vieraanvaraisuutta, että ne molemminpuolisen selittelyn jälkeen ja hiukan murahdeltuaan vastaan päästivät isäntänsä tuolin alla turvallisuuttansa vaalineen Vaapsahaisen osalliseksi kuivatusta oinaantaljasta, jonka keritsemätön päällispuoli kaikin puolin täytti bristolilaisen takkamaton tehtävät.

Rouvan (siten häntä keittiössä puhuteltiin, ja vierashuoneessa emännäksi) toimekas hyörinä oli jo ratkaissut parin kanan kohtalon, jotka -- kiireen ehkäistessä muullaiset valmistustavat -- piankin käryävinä ilmestyivät rietilältä. Mahtava kimpale kylmää reisipaistia, kasa kananmunia, voita, leivoksia ja yltäkyllin ohrakyrsiä lisättiin kestitykseen, joka oli huuhdeltava oivallisella kotitekoisella oluella ja vasupullollisella konjakkia.

Harvat soturit moittisivat sellaista ateriaa pitkän päivän ponnistelujen lopuksi, kahakka kaupanpäällisenä, ja kyllä Brown osottikin suurta huomaavaisuutta ruokavaroille. Emäntä osittain autteli, osittain ohjaili isoa tanakkaa palvelustyttöä, jolla posket hehkuivat punaisina kuin hänen nauharuusunsa, korjaamaan illallistavarat pöydältä sekä sijalle varustamaan sokeria ja kuumaa vettä, minkä naikkosemme oli hiukan vaarassa unohtaa tahtoessaan kiinteästi tähystellä todellista elävää kapteenia. Sillaikaa Brown käytti tilaisuutta kysyäkseen isännältään, eikö hän katunut mustalaisvaimon vihjauksen hylkimistä.

"Kukapa sitä tiennee", tuumi isäntä; "ne ovat kummallisia häijyläisiä -- kenties olisin juuri tällä kertaa pelastunut, joutuakseni pihtiin toisella. Enkä sentään niinkään sano, sillä jos tuo eukon pahus osuisi tulemaan Kaarlolaan, niin liikenisipä hänelle korttelinpullollinen konjakkia ja naula tupakkaa talven yli kituutellaksensa. Kummallisia ovat häijyläisiä, kuten isäukkoni tapasi sanoa -- pahimmillaan missä heitä pahimmin ohjaillaan. On niissä mustalaisissa joka tapauksessa sekä hyvää että pahaa."

Tämä ja muu hajallinen pakina kelpasi "kenkäsarveksi" kiskomaan esille toisenkin sarkallisen olutta ja uuden "tuikun" konjakkivettä. Brown sitte päättävästi epäsi kaiken enemmän ratonpidon siksi iltaa, vedoten omaan väsymykseensä ja ottelun vaikutuksiin; hän tiesi hyvin, että olisi ollut hyödytöntä väitellä isäntää vastaan siitä vaarasta, jota liiallinen kestitys olisi voinut tuottaa hänen vereksille haavoilleen ja veriselle kiireelleen.

Hyvin pieni makuuhuone, mutta siinä hyvin siisti vuode, osotettiin matkamiehelle, ja hurstit toteuttivat emännän kohteliaan kehaisun, että "ne ovat yhtä mieluisat kuin missään saapi, sillä taikalähteen vedessä ne ovat huuhdottuja, päivänrinteillä valkaistuja ja Nellyn ja minun itseni tappumella poukuttamia, ja mitä voisi nainen, vaikka hän kuningatarkin olisi, tehdä niille enempää?"

Vetivätkin ne valkoisuudessa vertoja lumelle, ja valkaisutapa oli sitäpaitsi antanut niille miellyttävän tuoksun. Herransa Kättä nuolemalla lupaa pyydettyään kyyristäysi pikku Vaapsahainen päällyspeitteelle jalkopäähän; ja matkamiehen aistit hupenivat pian unohduksen syvyyksiin.

25 luku.

KETUNMETSÄSTYS.

Brown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä paikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä -- puutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen tai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät silmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä selviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta tai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä laimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus, syöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden oivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi osaansa tyytyväinen palvelusväki -- sanalla sanoen auliin, joskin siistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta talonpoikaa.

Asuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka poisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä peuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman, sälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun aikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja mäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku varustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään, mutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona. Brown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta "ne vekarat luisuivat elohopeana hänen käsistään", vaikka kaksi vanhinta jäikin kurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi sitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa, jotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän ollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.

Pian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli vaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu lakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi kyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja lihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta hänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta. Dinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka voimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin ennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko isäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.

"Melkein jo olin sen unohtanut", vastasi riuska rajalainen; "mutta luulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä, te ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva tammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen tusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä jalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat -- ne ovat toisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään ja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja muutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa, -- tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan emätamman."

"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont", vastasi Brown.

"Kas siitäpä ei tule mitään", huudahti rajalainen. "En millään ehdolla teistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne ystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa."

Brown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän mielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen viettämään Kaarlolassa viikon.

Heidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen, ei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin, vaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. "Dand, sinä olet vielä se sama -- mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna päivänä tuodaan kotiin jalat edellä."

"Mitäs tyhjää, muijaseni!" vastasi Dandie; "tiedäthän, etten koskaan rahtuakaan raihnaannu retkistäni".

Niin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska "nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan".

Matkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti tietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat vuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä kohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten talvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla syöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen huippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt vuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja tilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin vuorten kylkiä.

Mitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita lammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun näyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin kiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää, miten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään tottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin ladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai suistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa vähentynyt.

He olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt selänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli. Harjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat hienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun oli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin Repolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin sitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen asumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien kohteliaisuudesta puuttui.

Rotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja vajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku joelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai kanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun kaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein jok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria, niiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta ristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan. Metsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa määräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo ourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen ärhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja Sinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon reunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa, valmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä partiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.

Vaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä jotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot, joilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa. Pidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan hullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka niitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky yhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten hälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin koetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin ajoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä puro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä uomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän vaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden ja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja ainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja koirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.

Kun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin lopettivat rosvon päivät.

Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta näköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille kuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin, vaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin nabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä, myönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet maan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan päivällisille.

Kotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies oli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti halukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan, jollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha, mustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen toimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen avomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli tarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia päivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti edelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena vastaanottoon -- lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen, ja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja muodinmukaisuuden vajavuuksia.

26 luku.

TUULASTUSSEURUE.

Jätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia metsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa riittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme eräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen Skotlannille.

Tätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla tai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään paljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla. Urheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen vuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai tuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden loimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin sattuvan hohteen.

Tällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran kohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun taasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin juoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään, ahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa, toiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon puunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä venejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva pore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli suunnattava.

Näyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown ei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin, joista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen pohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa. Myöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan verisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet, joita ei olisi ymmärretty.

Senvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin erään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä, taitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua kauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni hohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten se pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa märkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes leveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään, kummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan ja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle kuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen aseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen samaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.

Tätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi hiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä, joita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen, toiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa. Huomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan lohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä, astui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä hommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös jo oli Brownia kummastuttanut. "Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne! katsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla", huutelivat apurit nähdessään Brownin lähenevän.

"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan -- ei ole sinulla kissankaan sisua!" neuvottiin, rohkaistiin ja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä jäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran voimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata saaliinsa.

Äyrään partaalle päästessään Brown huusi: "Pidäppä toihtuasi korkeammalla, ystävä!" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut tämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja siitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa veteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.

"Hittoko Kaaperia vaivaa!" sadatti tuulastaja, kun kipinöitsevät sirut pihahdellen soluivat alas virtaa. "Mikä miestä riivaa! En minä sitä pimeässä saa ylös -- ja pulskimpaa otusta ei ikinä olisi savustuskoukussa killunut, jos sen vain maihin saisin!"