Part 14

Brownin pyytäessä jotakin ruokaa pyyhki emäntä jauhoisella esiliinallaan honkapöydästä kulman, asetti matkamiehen eteen puulautasen, veitsen ja haarukan, viittasi pöystiin, suositti mr. Dinmontin hyvää esimerkkiä ja lopuksi täytti ruukun kotitekoisellansa. Brown kävi kursastelematta omistamaan huomiotansa molemmille. Jonkun aikaa olivat naapurukset liiaksi kiinni aherruksessaan, ottaakseen paljoakaan huomatakseen toinen toistansa, paitsi hyvänsävyisin nyökkäyksin, vuoron jälkeen kohottaessaan sarkan huulilleen. Vihdoin jalkamiehemme alkaessa tyydytellä pikku Vaapsahaisen tarpeita näki skotlantilainen karjankasvattaja -- sillä sellainen oli mr. Dinmont miehiään -- joutavansa alottelemaan keskustelua.

"Näpsä rottakoira tuo, sir -- ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan -- jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu."

"Tosiaan, sir", vastasi Brown, "on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja sen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri".

"Niinkö vain? Sepä vahinko, suokaa anteeksi -- aika vahinko se -- elukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla on kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi susikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha Sinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku Sinappi -- kaikki ne harjaannutin juurtajaksain -- ensin rotilla, sitte portimoilla eli kärpillä -- ja sitte ketuilla ja mäyrillä -- ja nyt ne eivät pelkää mitään karvaselkäistä."

"Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir -- mutta noin monien koirien omistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?"

"Hoo, se on vain minun päähänpistojani, merkitäkseni rodun, sir. Itse herttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin Pippuri- ja Sinappi-rodun koiria. Niin, ystävä, metsänvartija Tam Hudsonin[30] hän lähetti, ja juhlallinen olikin meillä päivä hillerien ja kettujen parissa, ja osasimmepa iltammekin hauskaksi saada! Totta tosiaan, se se oli yö!"

"Ympäristönne lienee rikaskin riistasta?"

"Rikasko! Uskonpa olevan maillani jäniksiä enemmän kuin lampaita, ja metsänlintuja on tiheässä kuin kyyhkysiä lakassa. Oletteko teirtä milloinkaan ampunut?"

"En todella ole sellaista edes nähdäkseni saanut, paitsi Keswickin museossa."

"Kas siinä -- sen saatoin arvatakin eteläisestä puheentavastanne. Kumma paikka se on, että niin harvat täällä käyvät englantilaiset ovat nähneet teirtä! Kuulkaahan nyt -- te näytte olevan reilu poika, ja jos pistäytte minun luokseni käymään -- Dandie Dinmontin -- Kaarlolaan -- niin saattepa nähdä teirtä, ja ampua teirtä, ja syödä teirtä myöskin, veikkonen."

"Niin, syöminenhän sen asian lopullisesti vahvistaisi, sir; ja mielihyvällä noudatan kutsuanne, jos saan aikaa."

"Aikaa, veikkonen? Mikä estää lähtemästä nyt minun mukaani? Millä tavoin matkustatte?"

"Jalkaisin, sir; ja jos tuo sievä pony on teidän, niin minulle kävisi mahdottomaksi pysyä tasallanne."

"Kävisi vainkin, ellette pysty pistelemään neljääntoista penikulmaan asti tunnissa. Mutta te voitte tulla yöksi asti Riccarteniin saakka, missä on majatalo -- tai jos haluatte pysähtyä Jockey Grievelle, Kummulle, niin ne teidät herttaisesti ottaisivat vastaan. Minä olenkin aikeissa viivähtää tyhjentämään pikarillisen hänen ovellaan ja sanoisin hänelle, että te olette tulossa -- tai malttakaas -- emäntä, voisitteko antaa tälle herralle isännän hepoa lainaksi, niin minä pojan mukana palautan sen aamulla aron yli?"

Hepo oli laskettu laitumelle; sitä oli vaikea ottaa kiinni. "No niin, sillepä ei sitte mitään mahda, mutta tulkaahan toki huomenna. Ja nyt, emäntä, minun on lähteminen, päästäkseni Liddeliin ennen pimeän tuloa, sillä tuo teidän aronne on hiukan epätietoinen kulkijalle, kuten itsekin tiedätte."

"Hävetkääs nyt, mr. Dinmont, eihän ole teidän tapaistanne antaa seudulle pahaa nimeä. Ei ole tietääkseni kuulunut arolta hivaustakaan siitä maakauppias Sawney Cullochista asti, jonka takia Rowley Overdees ja Jaakko Penny kaksi vuotta takaperin Carlislessa silmukan saivat. Ei ole Bewcastlessa ketään, joka nykyään ryhtyisi tuollaiseen -- oikeata väkeä olemme tätänykyä kaikki."

"Kyllä kai, Tib; se taitaa jäädä siksi, kun paholainen on sokea -- eikä sillä vielä ole silmät kipeinäkään. Mutta kuulkaahan, emäntä, minä olen kiertänyt enimmän osan Gallowayta ja Dumfriesshirea, ja Carlislessa olen käväissyt, ja tänäpänä olin Staneshiebankin markkinoilla, eikä tekisi mieleni joutua vorojen käsiin näin lähellä kotia, niin että lähden minä nyt."

"Oletteko käynyt Dumfriesissa ja Gallowayssa?" kysyi vanha vaimo, joka tupakoitsi pankon korvalla eikä ollut vielä sanaakaan hiiskunut.

"Olenpa kyllä, eukkoseni, ja väsyksiin asti sainkin siellä kierrellä."

"Sitte kenties tunnette Ellangowaniksi nimitetyn paikan?"

"Ellangowan, joka oli mr. Bertramin -- tunnen hyvinkin. Lairdi kuuluu pari viikkoa takaperin kuolleen."

"Kuolleen!" huudahti vaimo piippunsa pudottaen, nousi seisaalleen ja astahti lähemmä. "Kuollutko on? oletteko varma siitä?"

"Miksenkäs", sanoi Dinmont, "kun siitä joka paikassa pakistiin. Kuolikin juuri karjansa ja kalustonsa huutokaupan aikaan; myynti keskeytettiin ja monet ihmiset olivat pettyneellä mielellä. Sanovat hänen olleenkin vanhaa sukua viimeisen, ja sitäkin toiset pahoilivat -- sillä jalo veri on Skotlannissa niukemmalla kuin se on ollut."

"Kuollut!" toisti vaimo, jonka lukijamme ovat jo tunteneet vanhaksi tuttavakseen Meg Merriliesiksi; "kuollut! Se kuittaa kaikki tilit. Ja sanoitteko hänen kuolleen ilman perillistä?"

"Sen teki, ja maatila myytiin samaisesta syystä; sillä sanovat, ettei sitä olisi saatu vasaran alle, jos olisi ollut miespuolinen perillinen olemassa."

"Myytiin!" kertasi mustalainen puolittain kirahtaen; "ja kuka rohkeni ostaa Ellangowanin, olematta Bertramin verta? Ja kuka tiesi taata, etteikö se herttainen poikalapsi voine palata vaatimaan omaansa! Kuka rohkeni ostaa Ellangowanin maatilan ja linnan?"

"Häi tuollainenpahan vain kirjuriherra, jotka kaikkea osteskelevat -- Glossiniksi taisivat sanoa."

"Glossin! Gibbie Glossin, jota minä olen senkin sata kertaa helmoissani kanniskellut, sillä hänen äitinsä ei ollut paljoa parempi kuin minäkään -- hänkö julkesi ostaa Ellangowanin paroonikunnan! Herra armahtakoon -- on tämä oltava maailma! Toivotin hänelle pahaa -- mutta en sentään noin suurta vaipumista -- sääli, sääli ajatellakin!"

Hän vaikeni tuokioksi, mutta vastusti yhä kätensä liikkeellä maamiehen poistumista; tämä oli joka kysymyksen lomassa kääntämäisillään selkänsä, mutta pysähtyi hyvänsävyisesti, huomatessaan vastaustensa näköjään herättämän hartaan mielenkiinnon.

"Se tulee näkyviin ja kuuluviin -- maa ja meri eivät kauvemmin pysy hiljaa! Voitteko sanoa, onko piirikunnan sheriffinä nyt sama mies, joka on ollut joitakuita vuosia takaperinkin?"

"Ei, hänen sanovat saaneen jonkun muun paikan Edinburghissa -- mutta hyvästi nyt, eukkoseni, minun on lähdettävä."

Vaimo seurasi häntä hevosen luo ja hänen kiristäessään satulavyötä, sovitellessaan reppuaan ja asetellessaan suitsia teki hänelle yhäti kysymyksiä mr. Bertramin kuolemasta ja hänen tyttärensä kohtalosta; niihin hän kelpo maamieheltä sai kuitenkin vain niukasti valaistusta.

"Oletteko koskaan nähnyt Derncleughiksi nimitettyä paikkaa noin peninkuorman paikkeilla Ellangowanin Sijalta?"

"Olen maar; kolkon näköinen notko se on rapistuneine hökkelinjäännöksineen -- näin sen kiertäessäni maatilaa erään kanssa, joka halusi ottaa viljelykset haltuunsa."

"Se oli sievä sija aikoinaan!" puheli Meg itsekseen. "Huomasitteko siellä vanhaa halavaa, jonka on tuuli enimmältä osaltaan katkonut, mutta juuret ovat vielä maassa ja se kallistuu pikku törmän yli -- monena päivänä toin kutimeni ja istuin rahillani tuon halavan juurella."

"Huh, lempo on eukossa halavineen ja raheineen ja Ellangowaneineen -- Luojan nimessä, antakaa mun mennä -- tuosta saatte kuusi pennyä ostaaksenne puoli tuopillista lämmikettä, sen sijaan että höpisette kaikkia vanhojen aikain jaarituksia."

"Kiitoksia, isäntä -- ja kun nyt olette vastannut kaikkiin kysymyksiini, kertaakaan utelematta miksi mitäkin tiedustin, niin annanpa teille mukavan pikku neuvon, eikä teidän tarvitse senkään syytä kaivata. Tib Mumps tulee tuossa paikassa ulos tuomaan lähtöryyppyä -- hän kysyy teiltä, menettekö Willien ahteen kautta vaiko Conscowthartin aapaa myöten -- sanokaa hänelle kumpainen hyvänsä, mutta muistakaakin" (äänensä alentaen ja sanojansa painostaen) "mennä sitä tietä, jota hänelle _ette_ sanonut".

Maamies lupasi nauraen, ja mustalainen vetäysi pois.

"Aiotteko noudattaa hänen neuvoaan?" kysyi Brown, joka oli tarkkaavasti kuunnellut tätä keskustelua.

"En toki -- mokoman ämmäleukun! Ei, paljoa mieluummin soisin Tib Mumpsin tietävän matkasuuntani kuin hänen -- vaikkei Tibiinkään ole liikoja luottaminen, ja neuvoisin teitä kaikin mokomin karttamaan taloon jääpymistä yöksi."

Kotvan kuluttua ilmestyi Tib-emäntä lähtöryyppyä tarjoamaan, ja kelpasikin se. Megin ennustuksen mukaan aivan kysyi hän sitte, lähtisikö toinen mäkitietä vai nevan poikki. Tämä vastasi jälkimäisen valitsevansa, lausui Brownille hyvästi, sanoi vielä kerran luottavansa siihen, että nuori mies viimeistään seuraavana päivänä pistäytyisi "Kaarlolaan" ja lähti ravakasti ratsastamaan.

23 luku.

NUJAKKA NEVALLA.

Vieraanvaraisen maamiehen vihjaus ei mennyt Brownilta hukkaan. Mutta laskuansa maksaessaan ei hän voinut olla tuon tuostakin tähystämättä Meg Merriliesiä. Tämä oli joka suhteessa sama velhomainen olento kuin hänet ensi kertaa Ellangowanin Sijalla esitellessämme. Aika oli harmaannuttanut sysimustia suortuvia ja uurtanut vakoja hurjamielisiin kasvonpiirteisiin, mutta varsi oli säilynyt suorana ja eloisuus entisellään. Tästä naisesta oli havaittavana, kuten muistakin hänenlaisistaan, että toimelias, vaikkei työteliäs elämä antoi hänelle raajojensa ja ryhtinsä täydellisen hallinnan, niin että ne asennot, joihin hän luontaisimmin heittäysi, olivat vapaita, sulavia ja taiteellisia.

Nyt hän seisoi ikkunan ääressä, vartalo suoristautuneena parhaiten näyttämään hänen miesmäisen ryhtinsä, ja pää hiukan taaksepäin taivutettuna, jottei leveä hattu, joka hänen kasvajaan varjosti, olisi häirinnyt häntä vakaasti tuijottelemasta Browniin. Tämän jokainen liikahdus ja äännähdys tuntui häntä miltei huomaamattomasti säpsähdyttelevän. Toinen puolestaan ei kummakseen voinut omituista olentoa katsella tuntematta jotakin liikkuvan sydämessään.

"Olenko nähnyt unta tuollaisesta ilmestyksestä?" ihmetteli hän itsekseen; "vai johtaako tuo inha ja oudon näköinen vaimo muistiini jonkun niistä omituisista olennoista, joita olen intialaisissa pagodeissa katsellut?"

Hänen pulaillessaan näissä mietteissä ja emännän kaivellessa kätköistään hopealantteja puolen guinean vaihtamiseksi astui mustalainen äkkiä kahdella harppauksella esiin ja tarttui Brownia käteen. Tämä luonnollisesti odotti hänen näyttävän taitoansa käsistä ennustajana, mutta toisella näyttikin olevan muuta mielessä.

"Sanokaa", pyysi hän, "sanokaa Jumalan nimessä, nuori mies, mikä on nimenne ja mistä tulette?"

"Nimeni on Brown, muoriseni, ja Itä-Intiasta minä tulen."

"Itä-Intiasta!" huoahtaen laski hän käden putoamaan; "sitten on mahdotonta -- minä olen semmoinen vanha hupakko, että kaikki, mitä katselen, tuntuu siltä, mitä hartaimmin haluaisin nähdä. Mutta Itä-Intiasta! ei sovi yhteen. No, olkaahan mitä tahansa, teillä on kasvot ja kieli, jotka johdattavat mieleeni vanhoja aikoja. Hyvästi jääkää -- kiiruhtakaa tietänne, ja jos meidän väkeämme näette, niin ne eivät teille mitään vahinkoa tee, kunhan ette puutu ettekä pukahda."

Brown oli saanut kultarahansa vaihdetuksi; hän pisti eukon käteen shillingin, lausui jäähyväisensä emännälleen ja lähti maamiehen edellänsä alottamalle taipaleelle, kävellen rivakasti eteenpäin, opastuksenansa kun olivat äskeisen seuralaisensa ratsun verekset kavionjäljet. Meg Merrilies katseli jonkun aikaa hänen jälkeensä ja jupisi sitten itsekseen:

"Minun täytyy vielä saada tuo poika nähdäkseni -- ja Ellangowaniinkin on minun palattava. Lairdi kuollut -- niin, niin, kuolema maksaa kaikki velat -- hyvä oli hän mies aikoinaan. Sheriffi siis on muuttanut, ja minä voin pysytellä sievästi pensaikoissa -- eipä siis ole paljoa vaaraa rautavitjoihin joutumisesta. Haluaisin nähdä kaunoisen Ellangowanin vielä ennen kuolemaani."

Brown sillävälin talsi aimo vauhtia pohjoiseen päin pitkin Cumberlandin aroksi nimitettyä nevaperäistä kangasta. Hän sivuutti yksinäisen talon, jota kohti edeltä mennyt ratsumies oli kavion jäljistä päättäen kääntynyt. Hiukan etäämpänä hän näkyi poikenneen takaisin tielle. Mr. Dinmont oli todennäköisesti käväissyt siellä joko liikeasioilla tai huvin vuoksi. Soisinpa, ajatteli Brown, että tuo kelpo maamies olisi viivähtänyt kunnes minä kohdalle ennätin; mielelläni olisin kysellyt joitakuita selityksiä tiestä, joka tuntuu käyvän kolkommaksi ja kolkommaksi.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisi luonto tarkottanut tätä seutua kahden vihamielisen kansan suluksi, niin karua ja autiota se on. Kunnaat eivät ole korkeita eivätkä kallioisia, mutta maa on pelkkää kanervikkoa ja rämettä, mökit köyhiä ja viheliäisiä sekä pitkien välimatkojen päässä toisistaan, ihan niiden seinävierillä on yleensä jotakin viljelystä hiukan yritelty; mutta sekarotuinen varsa tai pari, kompuroimassa jalkavitjat aitojen säästämiseksi takakoipiin kahlittuina, ilmaisee asukkaan pääelinkeinoksi hevoshoidon.

Väestökin on töykeämpää ja jurompaa kuin muualla Cumberlandissa, osaksi omien tapojensa takia, osaksi kulkurien ja rikollisten elämisestä heidän keskuudessaan, ne kun käyttävät tuota harvaan asuttua tienoota turvapaikakseen viranomaisilta. Niin suuresti olivat näiden seutujen asujamet entisinä aikoina epäiltäviä ja vastenmielisiä sivistyneemmille naapureillensa, että Bewcastlen ammattikunnan säännöissä oli ja kenties vieläkin on pykälä, joka kielsi ketään kaupungin porvaria ottamasta oppiin muutamien nimeltään lueteltujen laaksojen nuorukaisia.

Ytimekkäästi sanotaan: "Anna koiralle paha nimi ja hirtä"; ja lisätä voipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin he hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli Brown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen puheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut mitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla ehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän. Taival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta alkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.

Huolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin polkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään lomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki, toisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä, joita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle tulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi samota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin vielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin. Vakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla vielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti, toivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen paikallistuntemustaan.

Samassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen eteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle päästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä hänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi Dinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli maassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.

Matkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima isku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli rosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti Brownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, "sillä se jo tytyy", nähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.

Toisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka aseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, "kunhan ei ampuma-aseita ole", ajatteli Brown, "niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä". Niinpä he kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä uhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi kuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen heistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun ei ollut hänelle mitään sanottavaa.

Brown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän armoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties murhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun Dinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen, sieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut helpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot eivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli avuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki minkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa oivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon tuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.

"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin, sir!" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan lähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku seuralaisineen.

"Toivoakseni ette ole vaarallisia vammoja saanut, sir?"

"Pyh, mitä vielä -- minun kalloni kestää aimo kalkutusta -- ei sentään siedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas minua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä meidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu on niskassamme -- kaukanakaan ei joukon jatko liene."

Onneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa ratsua liiaksi.

"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies", vakuutti omistaja, "Päistärikkö pystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi -- mutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta suohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla odottelematta."

Brownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden viiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja kahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi Päistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan, kantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita lapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut; hän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi turvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka erehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja sillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta näilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun taival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään kaarroksia.

"Eipä hätää", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen, "pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin pehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata".

Pian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun, jonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten kattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä vesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö peräysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin tutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä veistettynä.

"Eikö meidän olisi parempi", esitti Brown, "astua alas ja jättää hevonen onnensa nojaan -- tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon poikki?"

"Ei, ei", epäsi hänen luotsinsa, "meidän ei sovi millään muotoa niskuroida Päistärikölle -- sillä on järkeä enemmän kuin monella kristityllä". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä irrallaan. "No nyt, poju, otahan oma tolasi -- katsotaanpa, mistä sinä meidät viet."

Oman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan "säppiä", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan äly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se työntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.

"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä", puheli Dinmont, "missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille -- nyt on meillä ainakin Immentie apunamme".

Väleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen tapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka kulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten he etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa, Päistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa muuttamisella laukasta raviksi. "Saisin sen paremminkin painaltamaan", virkkoi sen isäntä, "mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä sentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä -- ei näkynyt sen vertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään".

Brown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä, ja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista oli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava ilma pahentaisi haavaa.

"Mitäs varten minä sitä?" vastasi sitkeä maamies; "paras tapa on antaa veren kuoreutua haavan päälle -- laastaria sillä säästää, veikkonen".

Brown, joka oli sotilasurallaan nähnyt aimo lailla kovia iskuja annettavan, ei voinut olla huomauttamatta, ettei hän ollut milloinkaan havainnut noin pahoja kolhaisuja moisella välinpitämättömyydellä otettavan vastaan.

"Mitäs tyhjää, hyvä mies -- en minä ikinä nostaisi rymyä naarmusta nupissani -- mutta nyt olemmekin viiden minuutin kuluttua Skotlannissa, ja teidän on tultava Kaarlolaan minun matkassani, se on selvää."

Brown mielellään otti käyttääkseen tarjottua vieraanvaraisuutta. Yön hämärtäessä he saivat näkyviinsä kauniin, vehmasta tienoota uurtelevan joen. Ylänteet olivat vihreämpiä ja jyrkempiä kuin Brownin aikaisemmin sivuuttamat, painaen ruohoiset kupeensa äkillisesti jokeen. Niillä ei yrittänytkään olla korkeuden suuruutta eikä jylhiä muotoja; niiden vieruilla tasarinteillä ei myöskään näkynyt kallioita eikä metsikköjä. Kuitenkin oli maisema alkuperäistä, eristettyä ja miellyttävää. Ei aituuksia, ei teitä, tuskin kyntömaitakaan -- se näytti tienoolta, minkä olisi patriarkka valinnut laumojensa laitumiksi. Sortuneitten tornien jäännökset siellä täällä osottivat, että seudulla oli aikoinaan asustanut aivan erilaista väkeä kuin nykyiset eläjät -- noita sissejä nimittäin, joiden urotöistä Englannin ja Skotlannin väliset sodat ovat todistuksena.

Polkua myöten laskeutuen tuttua kaalamoa kohti kahloi Päistärikkö pikku joen yli, paransi sitte vauhtiaan, ravasi penikulman verran vireästi sen äyrästä pitkin ja lähestyi paria kolmea olkikattoista rakennusta, jotka olivat kaikkea säännöllisyyttä halveksien sijotetut kulmikkain. Tämä oli Kaarlolan moisio. Hurjalla haukunnalla tervehti lähestyjiä kaikki kolme Sinapin ja Pippurin sukupolvea sekä joukko nimeltään tuntemattomia liittolaisia.

Maamies huikkaili tutulla äänellään järjestyksen palauttamiseksi, -- ovi avautui, ja tuon hyvän palveluksen tehnyt puoleksi riisuutunut uuhenlypsäjä sulki sen heidän nenänsä edessä, juostakseen tupakamariin huutamaan: "Emäntä, emäntä hoi, isäntä tuli ja toinen mies mukana."

Valtoimeksi päässyt Päistärikkö asteli omalle tallinovelleen kuopien ja hirnahdellen sisäänpääsyä, tuttaviensa vastaillessa oven takaa. Tässä hälinässä Brown hädin sai Vaapsahaisen turvaan toisilta koirilta, jotka enemmän omia nimiänsä kuin omistajansa suopeutta vastaavalla innolla olivat kerkeitä pitelemään tunkeutujaa lujalla.