Part 13

Jumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja sanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta lähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden ajan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa ja harvinaisimmissa muodoissaan -- sellaiset olivat piispa-vainajan arvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin silmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla käsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä kyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen asianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen naisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.

Kaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti. Usein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla, osui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa muuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija nyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti ruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan kurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa, ja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli siirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa alla...

Kuink' äkkiä ne jäivät, Thalaban kirkkaat päivät!

Ja siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka on riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea mielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön historiaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan kaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.

21 luku.

BROWN PUHUU PUOLESTAAN.

V. Brown -- en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta nimeään -- oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona, mutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka kimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.

Hän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet vastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta niissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan tai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi. Hänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt kapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä oli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut mainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.

Tämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli tapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian perässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen tiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä pohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa. Hänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun; hänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä käsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli käyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä ansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan pelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista kohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa sekä tytön äidin sallima ja suosima.

Sen vuoksi oli hän päättänyt olla välittämättä mistään hylkimisestä, ellei nuori nainen itse työntäisi häntä luotansa. Sellaiset raskaat koettelemukset kuin tuskallinen haava ja pitkällinen vankeus olivat hänen käsittääkseen suoranaisia isän tuottamia vääryyksiä, jotka vapauttivat hänet paljoakaan kursailemasta entistä päällikköään kohtaan. Lukijamme jo tietävät, miten pitkälle hänen suunnitelmansa oli edistynyt, kun mr. Mervyn sai ilmi hänen yöllisen vierailunsa.

Tuon epämieluisan yllätyksen jälkeen kapteeni Brown poistui majatalosta, jossa oli Dawsonin nimisenä asustanut, joten eversti Manneringin yritykset hänen esille etsimisekseen olivat hyödyttömät. Kuitenkin päätti hän, etteivät mitkään vaikeudet estäisi häntä pitkittämästä yritystään niin kauvan kuin Julia jätti hänelle hitusenkaan toivoa. Nuoren tytön oli ollut mahdoton salata kiintymystänsä häneen, ja kaikella haaveellisen ritaruuden urheudella tahtoi hän ponnistella edelleen.

Mutta luulemme lukijan yhtä mielellään tutustuvan hänen ajatustapaansa ja aikeisiinsa hänen omasta selostuksestaan erityiselle ystävälleen ja uskotulleen, kapteeni Delaserrelle, eräälle sveitsiläiselle soturille, jolla oli komppania hänen rykmentissään.

"Annahan pian kuulua itsestäsi, hyvä Delaserre. Muista, etten saa mitään tietoja rykmenttimme asioista muuta kautta kuin sinun ystävällisellä välitykselläsi, ja mieleni tekee tietää, miten on Ayrelle käynyt sotaoikeudessa, saako Elliot ylennysoikeutensa, missä mitassa värväys menestyy ja mitä nuoret upseerit pitävät piiristänsä. Kelpo ystävästämme everstiluutnantista ei minun tarvitse mitään kysyä; näin hänet tullessani Nottinghamin kautta, onnellisena perheensä hoimissa.

Onpa se onni meille poloisille, Filip, että meillä on pikku leposija leirin ja haudan välillä, jos saamme pelastuneiksi taudilta, teräkseltä ja lyijyltä, sekä työlään elannon seurauksilta. Lepoon vetäytynyt vanha soturi on aina puoleensa vetävä ja kunnioitettava kansalainen. Hän silloin tällöin napisee hiukan, mutta hänen on luvallista nurkumista. Jos lakimies, lääkäri tai pappi henkäisisikään valitusta kovasta onnesta tai puutteellisesta virankorotusjärjestelmästä, niin sadat kielet moittisivat syyksi hänen omaa kykenemättömyyttänsä. Mutta typerintäkin äijänkähnystä, mikä milloinkaan höpisi vatvottua piiritysjuttua tai urotarua, kuunnellaan myötätunnolla ja arvonannolla, kun hän ravistelee ohuita suortuviaan ja äkäisenä puhelee pojista, joita on koroteltu hänen ylitseen.

Ja sinä ja minä, Delaserre, olemme muukalaisia kumpainenkin, -- sillä mitä olen minä parempi skotlantilaisesta alkuperästäni, koskapa englantilaiset minua tuskin maanmiehekseen tunnustaisivat, vaikka saisin sukujuureni todistetuksikin? -- ja me voimme kerskata taistelleemme itsellemme ylennyksemme sekä voittaneemme miekoin sen, mitä muulla tavoin hankkiaksemme meiltä puuttui rahaa. Englantilaiset ovat viisasta kansaa. Ylistellessään itseänsä ja ollessaan alakärsiksi asettavinaan kaikki muut kansat, he jättävät onneksi meille laskuluukkuja ja takaovia auki, joista me luonnon vähemmin suosimat muukalaiset voimme päästä osallisiksi heidän etuihinsa. Ja siten he muutamissa suhteissa ovat kuin pöyhkeilevä isäntä, joka ylistelee kuusivuotiaspöystiänsä samalla kun on halukas jakamaan osuuden siitä koko seurueelle. Sanalla sanoen, sinut teki ylpeä suku, ja minut kova kohtalo ammattisotureiksi, ja meillä on siten se mieluisa muisto, että pysähdymmepä brittiläisessä palveluksessa mihin uramme kohtaan tahansa, on syynä ainoastaan puute rahasta, millä maksaa valtatie, eikä syrjätien käyttämisen kielto. Jos siis voimme suostutella pikku Weischelin meidän joukkoomme, niin hän kaikin mokomin ostakoon vänrikinarvonsa, eläköön ymmärtävästi, pitäköön huolta velvollisuuksistaan ja ylennyksensä uskokoon kohtalon haltuun.

Toivoakseni nyt olet äärimäisillesi jännittynyt kuulemaan haaveseikkailuni lopun. Mainitsinhan katsoneeni mukavaksi lähteä muutamien päivien jalkamatkalle Westmorelandin vuoristoon Dudleyn kanssa; hän on nuori englantilainen taiteilija, johon olen jonkun verran tutustunut. Oiva mies, sen sanon, Delaserre -- hän maalailee mukiinmenevästi, piirtää kauniisti, keskustelee henkevästi ja huilua puhaltelee viehättävästi, ja vaikka onkin siten oikeutettu neropatiksi, on hän itse asiassa vaatimaton ja kaino nuori mies. Palatessamme kierrokseltamme kuulin vihollisen käyneen tiedusteluretkellä. Isäntäni ilmotti mr. Mervynin huvipurren saapuneen järven yli mukanaan squire itse ja joku vieras.

'Mitä lajia miestä, isäntä?'

'Ka, tuollainenhan tuo oli mustantutku upseerilta näyttävä mies; everstiksi sitä taisivat nimitellä. Squire Mervyn uteli minulta niin tiukkaan kuin olisin käräjillä ollut -- kyllä minä osapuilleen yskän ymmärsinkin, mr. Dawson' (sillä nimellähän olen jo maininnut esiintyneeni). 'Mutta en minä sille mitään hiiskunut teidän harhailuistanne ja yön selkään järvelle puikkimisestanne -- en maar -- joll'en itse osaa pyydystää, niin en toisenkaan lankoja sotke -- ja squire Mervyn sitte vielä ähmissään kuin hyvästäkin -- aina se ruikuttelee, jos minun vieraani vain jalallaan astuvat hänen tilansa rantaan. Ei, ei, nuuskikoot asiansa omilla nokillaan Joe Hodgesin puolesta --'

Mikäpä tämän jälkeen muu eteen kuin maksaa kelpo Joe Hodgesin lasku ja lähteä tieheni, ellen pitänyt parempana tehdä häntä uskotukseni, mutta tähän en tuntenut vähintäkään halua. Sitä paitsi kuulin everstimme olevankin peräytymismatkalla kohti Skotlantia, vieden Julia-paran mukanaan. Raskaan kuormaston johtajien taholta kuulostaa siltä, että hän asettuu talvileiriin Woodbourne-nimiselle maatilalle. Juuri nykyään hän tietysti on valppaimmillansa, joten minun täytyy antaa hänen vetäytyä varustukseensa ilman mitään uutta hälytystä. Ja sitte, eversti hyvä, jolle olen niin monet kiitokset velkaa, pitäkää huolta puolustuksestanne.

Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä kenties hyväksyisikään -- en; enkä soisi hänen vaikkapa vain silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt hänen tulevaisuutensa -- saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre -- niin ei saa käydä.

Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään väikkyy _ferme ornée_,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin, josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.

Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.

Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni, kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii -- painaako tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?

En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia, ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni alakuloisuuteen.

Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt, kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille. Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.

Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan, pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.

En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee tunnustaa minut lapsekseen.

Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet. Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa näyttelemiseksi.

Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia. Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa, mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.

Aion tehdä vieläkin retkeilyn tässä maassa tämän kirpeän kuurasään kestäessä, ja Dudley taivaltaa jonkun matkaa kumppaninani, ollen melkein yhtä terhakka kävelijä kuin minäkin. Me eroamme Cumberlandin rajalla, hänen kun täytyy palata asuntoonsa Maryboneen kolmien portaitten päähän työskentelemään ammattinsa liikeasioissa, kuten sanoo. Ei voi olla, sanoo hän, niin suurta eroa kahden olovaiheen välillä kuin työhönsä innostuneella taiteilijalla, tämän ensin ollessa piirrostensa aiheita keräilemässä ja sitte pakosta selailemassa salkkuansa, näytellen niitä muodikkaitten taiteenharrastajain ärsyttävälle penseydelle tai vielä ärsyttävämmälle arvostelulle.

'Vuoteni kesäpäivinä', puhelee Dudley, 'olen vapaa kuin villi intiaani, mielin määrin riemuiten luonnon suurenmoisimpien näkyjen keskellä. Talvinani ja keväinäni taasen en ainoastaan ole kahlittu, sullottu ja salvattu viheliäiseen ullakkokomeroon, vaan myöskin tuomittu niin sietämättömään muiden oikkujen alamaisuuteen ja niin valitsemattomaan seuraan, kuin olisin täydellä todella kaleeriorja.' Olen luvannut tutustuttaa hänet sinuun, Delaserre; varmasti viehättää hänen taiteellinen tuotantonsa sinua, ja häntä sinun sveitsiläinen intoilusi vuorista ja vaahtoavista puroista.

Dudleystä erottuani pääsen kuulemani mukaan helposti Skotlantiin, oikaisemalla Cumberlandin karun pohjoiskulmakkeen halki. Sitä suuntaa minä menen, antaakseni everstille aikaa leirinsä pystyttämiseen ennen kuin tutkiskelen hänen asemaansa. Hyvästi, Delaserre! Minä tuskin saan tilaisuutta kirjottaa sinulle ennen Skotlantiin tuloani."

22 luku.

KOHTAUS RAJAKROUVISSA.

Ajaksi kuvitelkoon lukija mielessään seestä, kuuraista marraskuun aamua ja näyttämöksi aukeata nummea, taustana se jättiläismoinen vuorijono, jossa Skiddaw ja Satulaselkä ovat vallitsevina suuruuksina. Katselkoon hän sitä "sokkopolkua" myöten, jolla tarkotan matkamiesten askeleiden niin heikosti merkitsemää latua, että sen erottaa tummemmasta kanervikosta vain hienoinen vehmauden vivahdus, senkin pistäessä silmään ainoastaan jonkun matkan päästä katseltaessa eikä enää jalan sitä jo polkiessa -- pitkin tätä epäselvää uraa etenee nyt seuraamamme henkilö.

Lujilla askeleilla ja suoralla, ripeällä ryhdillä on sotilaallinen sävy, joka hyvin suhtautuu terverakenteisiin raajoihin ja kuuden jalan mittaiseen runkoon. Puku on niin jokapäiväinen ja yksinkertainen, ettei se anna mitään vihiä matkamiehen asemasta -- se soveltuu herrasmiehelle, joka tähän tapaan matkailee huvikseen, mutta saattaa myös ilmaista tavanmukaista vaatetustansa käyttävää alempaa henkilöä. Matkavarukset ovat mahdollisimman niukat. Nide Shakespearea kumpaisessakin taskussa, pikku mytty liinavaatteita heitettynä olalle, tamminen karttu kädessä -- siinä asussa hänet lukijalle esittelemme.

Brown oli sinä aamuna eronnut ystävästään, Dudleystä, ja alottanut yksinäisen kävelynsä kohti Skotlantia.

Ensimäiset pari kolme penikulmaa kuluivat hieman apeasti, hän kun oli viime aikoina tottunut seuraan. Mutta tämä harvinainen mieliala väistyi piankin hänen luontaisen hyväntuulisuutensa johdosta, jota elvytti liikunta ja kirpeän ilman piristävä vaikutus. Hän vihelteli astellessaan, ei "aatosten puutteessa",[28] vaan purkaakseen niitä kevennyksen tunteita, joiden ilmaisemiseksi hänellä ei muutakaan muotoa ollut. Jokaiselle tapaamallensa talonpojalle oli hänellä ystävällinen tervehdys tai säveä leikkisana; terästyneet cumbrialaiset irvistelivät ohitse mennessään, huomautellen: "Siinäpä hyvä sydän, Herra siunatkoon!" ja markkinoille kulkeva tyttö silmäili useaankin kertaan olkansa takaa voimallista vartaloa, joka niin hyvin vastasi muukalaisen avointa ja säyseätä puhuttelua.

Pörhöinen rottakoira, hänen alituinen toverinsa, kilpaili isäntänsä kanssa riemastuksissaan. Se karkaili tuhansissa polvekkeissa pitkin nummea ja palatessaan aina hypähteli kohoksi häntä vastaan, vakuuttaakseen olevansa aivan yhtä huvitettu matkasta kuin toinenkin. T:ri Johnson[29] arveli elämän tarjoavan harvoja parempia aistimuksia kuin kiihtymyksen, jota tuottaa vinha kiidätys kyytikärryissä; mutta ken on nuoruudessaan kokenut vanhan jalkamiehen varmuutta ja itsenäisyyttä mieltäkiinnittävällä seudulla ja oivallisella säällä, hän pitää suuren siveystieteilijän makua siinä kohden halpana.

Valitessaan tuon harvoin kuljetun tienoon, joka johtaa Cumberlandin itäisten muurien kautta Skotlantiin, oli Brown osaksi noudattanut haluansa nähdä kuuluisan roomalaisen muurin jäännöksiä, jotka ovat paremmin näkyvissä sillä suunnalla kuin missään muualla alueellansa. Hänen kasvatuksensa oli ollut vaillinainen ja hajallinen; mutta hänen ammattinsa levoton hyörinä, nuoruuden huvitukset tai asiainsa epävakainen tila eivät olleet vierottaneet häntä henkisen kehityksensä harrastamisesta.

"Ja tämä siis on se roomalainen muuri", puheli hän kavutessaan ylänteelle, jolta näki tuon kuulun muinaisrakennelman kulun. "Olipa se kansaa! Tässäkin valtakuntansa äärimäisessä kolkassa se omaksui ponnistuksilleen noin suuren alan ja suoritti ne tuollaisen suurenmoisuuden mittakaavassa! Kuinka vähän jääkään jälkiä Vaubanin ja Coehornin töistä tulevaisina aikoina, kun sotatiede on saanut toisen suunnan; mutta tuon ihmeellisen kansan muistomerkit vielä silloinkin herättävät jälkipolvissa mielenkiintoa ja hämmästystä! Heidän linnotuksensa, vesijohtonsa, teatterinsa, kaikki julkiset rakennuksensa puhuvat samaa vakavuutta, vankkuutta ja majesteettisuutta kuin heidän kielensäkin, kun taasen meidän nykyaikaiset työmme, kuten uudet kieletkin, tuntuvat vain heidän sirpaleistansa kyhätyiltä."

Näistä mietiskelyistä herätti hänet nälkä, minkä vuoksi hän pitkitti kävelyään pikku vierasmajaan, jossa aikoi saada jotakin suuhun pantavaa.

Krouvi, sillä sen parempi ei se ollut, sijaitsi ourun pohjalla, jota myöten lirisi pikku puro. Sitä siimesti tuuhea saarni, jota vasten talliksi tarkotettu savivaja oli kyhätty ja näytti osittain nojautuvankin. Vajassa seisoi satuloittu hevonen jyviänsä rouskutellen. Asumukset ovat näillä seuduin Cumberlandia yhtä tökeröitä kuin Skotlanninkin puolella. Talon ulkonäkö ei sisäpuolesta suuria lupaillut, vaikka oven yllä komeilikin kyltti, jossa oluthaarikka itsellään valui juomalasiin ja alareunassa yritettiin variksenvarpailla ilmaista lupaus "hyvästä ylöspidosta miehelle ja hevoselle". Brown ei ollut mikään nirsu matkustaja -- hän kumartui ja astui oluttupaan.

Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä keittiössä kookas, vanttera, maalaisen näköinen väljään ratsastus viittaan verhoutunut mies, vajassa odottelevan hevosen omistaja, joka uutterasti pienenteli valtavia kylmän keittolihan viipaleita ja tuon tuostakin ikkunasta vilkaisi, miten hänen ratsulleen ape kelpasi. Lautasen vieressä oli iso olutsarkka, jota hän väliajoin kallisteli. Emäntä hyöri leipomishommissa. Tuli roihusi maan tavan mukaan kivisellä liedellä suunnattoman laajan hormin keskessä, jossa räppänän kohdalla oli alhaalla kaksi lavitsaa. Toisella näistä istui harvinaisen kookas nainen, yllään punainen kauhtana ja lerppalierinen hattu; hän näytti kattilanpaikkurilta tai kerjäläiseltä, ja veteli ahkerasti haikuja mustasta piippunysästä.