Part 12

'E-e-ei -- ei oikeastaan palveluksessaan -- hänen isänsä luona asunut kappalainen on kovin hyvä mies ja luullakseni teen hänelle tilaa talossa.'

'Kappalainenko? Siunaa ja auta!'

'Niin juuri, miss Mannering, kappalainen; onko siinä sanassa mitään perin uutta? Eikö meillä ollut pääkortteerissa kappalainen, ollessamme Intiassa?'

'Kyllä, _papa_, mutta te olitte silloin päällikkö.'

'Sitä nytkin aion olla, miss Mannering -- omassa perheessäni ainakin.'

'Tietenkin, sir -- mutta pitääkö hän meille valtiokirkon jumalanpalveluksia?'

Kysymykseni näennäisen yksinkertainen sävy vei voiton hänen totisuudestaan. 'Hohoi, Julia, sinä olet pilaantunut tyttönen, mutta torumisella en mitään voita. -- Noista kahdesta vieraasta et varmaankaan voi olla nuorta neitiä rakastamatta; se henkilö taasen, jota paremman määritelmän puutteessa kappalaiseksi nimitin, on hyvin ansiollinen ja hiukan naurua herättävä olento, joka ei milloinkaan oivalla, että hänelle naurat, ellet aivan liian julkisesti naura.'

'Isä rakas, sepä piirre hänen luonteessaan on minulle hauska. Mutta kuulkaahan, onko tuo talo yhtä miellyttävällä paikalla kuin tämäkin?'

'Ei kenties niin suuresti sinun makusi mukainen -- ei ole järveäkään ikkunain alla, joten sinun on siellä pakko saada kaikki soitantosi seinien sisällä.'

Tämä viimeinen _coup de main_ päätti älynlahjojemme tiukan ottelun, sillä saatkin uskoa, Matilda, että se masensi kaiken rohkeuteni vastaamiseen.

Kuitenkin on mieleni vähitellen ja ikäänkuin väkisin elpynyt, kuten ehkä liiaksikin selvästi ilmenee yllä olevasta kaksinpuhelusta. Brown elossa, vapaana, ja Englannissa! Hämmennystä ja huolta voin kestää ja täytyykin. Me lähdemme kahden päivän kuluttua täältä uuteen asuinpaikkaamme. Viipymättä annan sinun tietää, mitä ajattelen noista skotlantilaisista asuintovereista. Minulla on yltäkyllin aihetta uskoa, että isäni tarkottaa majoittaa heidät taloonsa kunniallisena vakoojaparina, jonkunlaisena naispuolisena Rosencrantzina ja kunnianarvoisana Gyldensterninä,[25] toinen ruudukkaissa hameissa, toinen uumatakissa. Onpa siinä vastakohta seuralle, jonka olisin itselleni omasta halustani hankkinut! Kirjotan heti perille päästyämme, jotta rakkahin Matildani kuulee, mihin vaiheisiin nyt siirtyy hänen ystävättärensä

_Julia Mannering_."

19 luku.

MAJANMUUTTO.

Woodbourne, jonka Mannering oli toistaiseksi vuokrannut itselleen mr. Mac-Morlanin välityksellä, oli laaja, mukava maahovi. Se sijaitsi hauskasti metsäkunnaan juurella, joka suojasi päärakennusta pohjoisesta ja idästä. Julkipuolen edustalla oli pikku nurmikko, jota vanhat puut reunustivat; taampana ulottui muutamia viljelyspalstoja alas joelle asti, joka näkyi talon ikkunoihin. Välttävä, vaikka vanhanaikainen puutarha, hyvin varustettu kyyhkyslakka ja niin suuri maa-ala, kuin perheen tarvis ja mukavuus saattoi vaatia, tekivät paikan "joka suhteessa sopivaksi säätyläisperheelle", kuten ilmotuksissa kuvaillaan.

Sinne siis päätti Mannering ainakin joksikin aikaa lepokautensa esikunnan majoittaa. Vaikka olikin Itä-Intian oloissa elänyt, ei hänellä ollut halua loisteliaasti näytellä varallisuuttaan. Hän olikin itse asiassa liian ylpeä mies olemaan turhamainen. Sen vuoksi hän tahtoi asettua mukavasti eleskelevän maalaisherrasmiehen kannalle, omaksumatta tai sallimatta huonekuntansa omaksua mitään sellaista prameutta, jota siihen aikaan katsottiin nabobille[26] luonteenomaiseksi.

Hänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin käsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta, kun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta osaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen maksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi Mac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos häntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli sitoutunut maksamaan.

Saattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt paikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään, uransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan sijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka yhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin asukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada sanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta lukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun lapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa perheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä paitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei hän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta, että hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen kukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen päätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.

Tehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan myöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt, mitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka luontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti luottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin kertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin nuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun asti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän siirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut kauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi ystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi, vaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.

Lucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi viikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin, että peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli hänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa ja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle arvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa seutukunnalla.

Samaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä sukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, -- kirjeen niin kylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä sisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss Bertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko Kippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin niukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen johdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen asustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan perittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli hän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin olisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.

Lucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus, jonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta neidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa sen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja neuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss Manneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä postissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen herkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada hänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla jättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.

Lucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana pysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita, ollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet hänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet huomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt Mac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.

Mestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut riippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli erikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi varmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti selittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena oli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava harvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut Ellangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. "Antakaa mr. Sampsonille tiedoksi", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, "että minä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni, piispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi sinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni puhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen mitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti, seuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen."

Kelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai paljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin uudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja oli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä enemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan, niin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen naurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen tapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän tavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä lisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.

Toiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda räätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten koulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa ja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla kykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan mikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.

"Ellangowanissa", hän selitti, "milloin isä-parkani katsoi koulumestarin vaatekappaleista jonkun kaipaavan uusimista, sai palvelija käskyn mennä yöllä hänen huoneeseensa, hän kun nukkuu sikeästi kuin murmeli, ottaa pois vanha ja panna sijalle uusi. Kukaan ei koskaan huomannut mestarin ilmaisevan hämärintäkään tietoisuutta sellaisesta asunsa osittaisesta vaihdoksesta."

Tämänpä neuvon otti onkeensa Mac-Morlan. Hän hankki käsille taitavan ompelijan, joka koulumestaria syrjästä silmämäärällä tarkoin mittailtuaan otti valmistaakseen hänelle kaksi vaatekertaa, mustan ja korpinharmaan, vieläpä takasi niiden sopivankin -- ainakin niin hyvin, määritteli räätäli lähemmin urakkaansa, kuin noin erikoisrakenteiselle miehelle saattoi pelkillä inhimillisillä neuloilla ja saksilla sopivaa saada.

Käsityöläismestarin saatua työnsä valmiiksi ja tuotua puvut perille päätti Mac-Morlan viisaasti kylläkin toteuttaa tarkotuksensa asteettain. Ensimäisenä iltana hän kehvelsi hyvin tärkeän osan koulumestarin vaatetuksesta ja pani sijalle sitä vastaavan uuden vaatekappaleen. Nähtyään tuon tempun käyneen päinsä ihan huomaamattomasti uskalsi hän seuraavalla kerralla puuttua liiveihin ja lopuksi takkiin. Koulumestarin suoritettua täydellisen muodonvaihdoksen ja ensi kertaa elämässään esiintyessä siistissä puvussa huomasivat he hänellä kajastelevan jotakin epäselvää ja hämmennyttävää tietoisuutta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli muutos tapahtunut.

Tuon tuostakin keräytyi hänen kasvoilleen epätietoinen ilme. Hän vilkaisi silloin takkinsa hihaan tai housujensa polviin, joista hän varmaankin kaipasi muutamia ikivanhoja paikkauksia ja kursimisia; sinisellä langalla mustalle pohjalle ommeltuina olisivat nämä melkein käyneet kirjailutyöstä. Mutta tuollaisina hetkinä he aina käänsivät hänen huomionsa muille urille, kunnes vaatekerta "käytännön jälkeen muottiin kaavautui". Ainoa huomautus, minkä hänen tiedettiin tästä aiheesta konsanaan tehneen, oli: "Kippletringanin kaltaisen kauppalan ilma tuntuu suotuisalta pitovaatteille, sillä näyttääpä minusta nyt takkini melkein yhtä uutukaiselta kuin ensimäistä päivää sitä pitäessäni, silloin kun menin saarnalupatutkintoon".

Ensin kuullessaan eversti Manneringin auliista tarjouksesta loi koulumestari huolekkaan ja epätietoisen katseen miss Bertramiin päin, kuin peljäten tuon ehdotuksen merkitsevän heidän eroansa. Mutta kun mr. Mac-Morlan kiirehti selittämään, että miss Bertram oleskelisi vierailulla Woodbournessa jonkun aikaa, hykerteli hän leveitä kämmeniään ja rämähti kauhistavaan hirnuntaan. Tällä tavattomalla tyytyväisyyden räjähdyksellä kevennettyänsä tunteitaan jäi hän ihan passiiviseksi koko muussa puuhassa.

Oli sovittu, että mr. ja mrs. Mac-Morlan ottaisivat talon haltuunsa muutamia päiviä ennen Manneringin tuloa, sekä asetellakseen kaikki täydelliseen järjestykseen että tehdäkseen miss Bertramin asunnon muutoksen heidän luotansa everstin kotiin niin leveäksi ja hellävaraiseksi kuin mahdollista. Niinpä sai seurue joulukuun alkupuolella asettuneeksi Woodbourneen.

20 luku.

MESTARI SAMPSON HALTIOISSAAN.

Tuli se päivä, jona eversti ja miss Manneringia odotettiin saapuviksi Woodbourneen. Määrätty hetki lähestyi nopeasti, ja talossa asustavien pikku piirissä oli omat huolenaiheensa kullakin. Mac-Morlan luonnollisesti halusi saada puolelleen niin varakkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön suosion ja kannatuksen kuin Mannering oli. Ihmistuntemuksensa avulla oivalsi hän, että Manneringilla jalomielisenä ja hyväntahtoisenakin oli oikkunaan se, että odotti ja vaati ohjeittensa perinjuurista noudattamista. Siksipä hänen valtuutettunsa nyt vaivasi muistiansa varmistuakseen siitä, että kaikki oli everstin toivomusten ja määräysten mukaisesti järjestettyä; tässä epätietoisuudessaan hän moneenkin kertaan tarkasteli talon läpikotaisin ullakolta ulkorakennuksiin asti. Mrs. Mac-Morlan kiersi pienemmässä kehässä, joka käsitti ruokahuoneen, emännöitsijän kamarin ja keittiön. Hän vain pelkäsi, että päivällinen saattaisi tärveltyä, hänen emännöimistaitonsa tahraksi. Koulumestarinkin tavanmukainen tyvenyys häiriintyi sikäli, että hän kahdesti astui puistokujan puoleiseen ikkunaan ja kahdesti huudahti: "Miksi viipyvät heidän vaunujensa pyörät?" Lucylla, odottavista hiljaisimmalla, oli omat kaihomieliset mietteensä. Hän oli nyt joutumassa vieraiden hoitoon, melkein hyväntekeväisyyden varaan sellaisten, joiden luonnetta hän vasta vaillinaisesti tunsi, niin herttaisena kuin se tähän asti oli näyttäytynytkin.

Vihdoin kuului kavioiden kopsetta ja pyörien ratinaa. Palvelijat olivat saapuneet ennakolta ja järjestyivät nyt riviksi eteiskäytävään vastaanottamaan isäntäänsä ja emäntäänsä niin tärkeinä ja mahtipontisina, että herättivät levottomuutta Lucyssa, joka ei ollut seuraelämään perehtynyt eikä nähnyt niin sanottujen isoisten tapoja. Mac-Morlan meni ovelle vastaan, ja muutaman minuutin kuluttua olivat tulijat vierashuoneessa.

Mannering oli tapansa mukaan matkustanut ratsain ja astui huoneeseen tytär käsikynkässään. Jälkimäinen oli keskikokoa tai hiukan lyhyempikin, mutta hyvin sirovartaloinen; tummat silmät säihkyivät läpitunkevina ja pikimusta tukka valui hyvin pitkälle alas; kasvojen eloisassa älykkyydessä oli yhteisenä vivahduksena hiukan korskeutta ja hiukan ujoutta, kelpo määrä nokkeluutta ja jonkun verran leikkisää ivailukykyä. "Minä en tule hänestä pitämään", oli Lucy Bertramin ensi katsahduksen tuloksena; "ja tulenpa luullakseni sentäänkin", oli toisen herättämä ajatus.

Miss Mannering oli kolealta säältä suojattuna turkiksilla leukaa myöten, eversti sotilasviittaansa verhoutuneena. Jälkimäinen kumarsi ensin mrs. Mac-Morlanille, jolle hänen tyttärensäkin omisti muodinmukaisen niiauksen, siksi kevyen, ettei se vähääkään rasittanut hänen rentoa ryhtiänsä. Eversti vei sitte tyttärensä miss Bertramin luo, tarttui jälkimäistä käteen hyvin ystävällisesti, melkein isällisen hellästi, ja sanoi:

"Julia, tässä on se nuori neiti, jonka hyvät ystäväni toivoakseni ovat suostuttaneet kunnioittamaan kotiamme pitkäaikaisella vierailulla. Olen todella kovin kiitollinen, jos voit tehdä Woodbournen yhtä mieluisaksi miss Bertramille kuin Ellangowan oli minulle ensi kertaa vaeltajana tullessani tähän maahan."

Nuori neiti niiasi myöntymykseksi ja tarttui uutta ystävätärtään käteen. Mannering käänsi nyt katseensa koulumestariin, joka hänen huoneeseen tulostaan asti oli kumarrellut sääri sojossa ja selkä hetkuen kuin kone, joka kertailee samaa liikettä kunnes se seisautetaan. "Hyvä ystäväni, mr. Sampson", virkkoi Mannering esitellen hänet tyttärelleen ja samalla väläyttäen nuhtelevan katseen impyeen, vaikka hänellä itselläänkin oli hiukan halua yhtyä hänen ilmaiseen naurutuuleensa. "Tämä herrasmies, Julia, järjestelee kirjani niiden tultua, ja odotan saavani suurta etua hänen laajaperäisistä tiedoistaan."

"Olemme siitä varmaan kiitollisia arvoisalle herralle, isä, ja papilliseen tapaan lausuakseni tunnustukseni siitä, en koskaan unohda niitä erinomaisia kasvoja, jotka hän on suvainnut kääntää puoleemme. -- Mutta, miss Bertram", jatkoi hän nopeasti, kun huomasi isänsä otsan alkavan mennä pilveen, "olemme matkustaneet pitkänlaisen taipaleen, -- sallittehan minun vetäytyä huoneeseeni ennen päivällisen tuloa?"

Tämä vihjaus hajaannutti eri suunnille koko seurueen, paitsi koulumestaria, jolla ei ollut aavistustakaan pukeutumisesta muulloin kuin makuulta noustessaan eikä riisuutumisesta paitsi levolle käydessään. Hän jäi yksikseen märehtimään jotakin matemaattista todistelua, kunnes seurue jälleen keräysi vierashuoneeseen ja sieltä siirtyi ruokapöytään.

Päivän lopulla Mannering otti tilaisuuden puhellakseen tyttärensä kanssa hetkisen kahden kesken.

"Mitä pidät vieraistasi, Julia?"

"Ka, miss Bertramista pidän ennen kaikkia -- mutta tuopa on kerrassaan eriskummallinen pappismies -- eihän, isä hyvä, yksikään inhimillinen olento voi nauramatta katsella häntä."

"Hänen oleskellessaan minun kattoni alla, Julia, on jokaisen opittava siihen."

"Hyväinen aika, isä, itse lakeijatkaan eivät kyenneet pysymään totisina!"

"Riisukoot sitte minun livreijani yltään", sanoi eversti, "ja naureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota pidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden."

"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin", vahvisti vilkas neitonen; "hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta siitäkin ympärilleen".

"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan hilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon arvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa olla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää yötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr. Sampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia seikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai luonteen yksinkertaisuus."

Päivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät Woodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen. Huonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset opiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi mieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut ranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä ahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden uusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss Bertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti antaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä kävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa urheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen sellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin, ja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti, niin kuluivat talvi-illat hupaisesti.

Seuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat lähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten hän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten soveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood oli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana talossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän voinut tietää, -- ajattelivat he -- mitä uuttera huomaavaisuus kykeni saamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen omaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen huikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä vaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi kiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään muuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä herttaisin luonnonlaatu.

Mannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin holhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan ehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka veroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän sille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään kihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan enemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä hänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä omaa onneansa koskevassa asiassa.

Näiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten mielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa järjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty Liverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana läheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.

Mahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään noiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle, mistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi, huiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili "Tavatonta" jotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä sellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja nyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti hänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota virkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana kansalaisena.

Eikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön hätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset -- runoelmia, näytelmiä, muistelmia -- hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään, halveksivasti tuhahtaen "pyh" tai "joutavaa"; mutta kokoelman isompi ja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut kirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli kuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan sattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä:

Puun vankan tuta nahan alta saat, jyhkeinä louskuu metalliset haat, kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet, sivuissa reunat ruosteenpunaiset, seljässä leveässä harjut kovat himmenneen kultanimen suoja ovat.