Part 10

"Se on rehellisesti saatua, mr. Mac-Morlan. Se on erään nuoren herrasmiehen ylellinen palkkio kielten opetuksesta; me luemme kolme tuntia päivässä."

Moniaat lisäkyselyt saivat koulumestarilta heltiämään, että tuo antelias oppilas oli nuori Hazlewood. Hän tapasi opettajansa joka päivä mrs. Mac-Candlishin talossa; emännän julistelut Sampsonin etuansa katsomattomasta kiintymyksestä nuoreen neitiin olivat hankkineet hänelle tämän väsymättömiin ja avokätisen opiskelijan.

Mac-Morlania kuulemansa kummastutti suurestikin. Mestari Sampson oli epäilemättä varsin tietorikas ja oivallinen mies; olivatpa kieltämättä myös klassikot erityisesti lukemisen arvoisia. Mutta että nuori mies, kahdenkymmenen iässä, ratsastaa seitsemän penikulmaa jokaisena viikon päivänä edes lakaisin pitämään tuollaista kolmen tunnin _tête-à-têteä_, se oli lukukiihkoa, jota hän ei tahtonut ottaa täydellisesti uskoakseen. Vähänpä tarvittiin viekkautta koulumestarin seulomiseen, sillä tuon kelpo miehen päähän mahtui vain mitä suoranaisimpia ja yksinkertaisimpia aatoksia.

"Tietääkö miss Bertram, miten käytätte aikaanne, hyvä ystävä?"

"Eihän tietenkään vielä -- mr. Charles esitti sitä salattavaksi häneltä, jottei hän empisi ottaa vastaan siitä johtuvaa pikku avustusta; mutta", lisäsi hän, "ei olisi mahdollista salata sitä kauvan, koskapa mr. Charles aikoo toisin ajoin ottaa luentonsa tässä talossa".

"Vai niin aikoo!" sanoi Mac-Morlan. "Niin, niin, kyllä ymmärrän, ymmärrän kyllä. Ja käytetäänkö nuo kolme tuntia, mr. Sampson, yksinomaan sananselityksiin ja kääntämiseen?"

"Epäilemättä ei -- meillä on myöskin kanssapuhelua lueskelun maustamiseksi -- _neque semper arcum tendit Apollo_".[21]

Kyselijä kävi tältä Gallowayn Foibokselta urkkimaan, mitä heidän keskustelemuksensa etupäässä koskivat.

"Menneitä kohtauksiamme Ellangowanissa -- ja tosiaan luullakseni hyvinkin useasti haastelemme miss Lucysta -- sillä mr. Charles Hazlewood muistuttaa minua siinä suhteessa, mr. Mac-Morlan. Alkaessani hänestä puhua en koskaan tiedä mihin lopettaa -- ja, kuten tapaan sanoa (leikillä), hän puijaa meiltä puolet luvuistamme."

Ohoo! ajatteli mr. Mac-Morlan, sieltäkö päin tuuli käy? Olen jotain tällaista ennenkin kuullut.

Hän alkoi aprikoida, millainen käytös olisi turvallisin hänen suojatilleen ja hänelle itselleenkin, sillä vanhempi mr. Hazlewood oli mahtava, varakas, kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, ja piti sekä rikkautta että loistavaa nimeä ehdottomana edellytyksenä poikansa vastaiselle liitolle. Arvostellen mitä korkeimmalle vieraansa järkevyyden ja terävän älyn päätti hän viimein käyttää tilaisuutta heidän sattuessaan olemaan kahden kesken, ilmaistakseen asian hänelle tavallisena pikku tietona. Sen hän teki niin luonnollisella sävyllä kuin osasi:

"Toivotan teille iloa ystävänne mr. Sampsonin hyvästä onnesta, miss Bertram; hän on saanut oppilaan, joka maksaa hänelle kaksi guineaa kahdestatoista kreikan ja latinan tunnista."

"Todellako! Olen yhtä ihastuksissani kuin hämmästyksissäni -- kuka voi niin antelias olla? onko eversti Mannering palannut?"

"Ei, ei eversti Mannering; mutta mitä ajattelette tuttavastanne mr. Charles Hazlewoodista? Hän puhelee ottavansa tuntejaan täälläkin -- toivoakseni saamme hänelle tilaa."

Lucy punehtui syvään. "Taivaan nimessä, ei, mr. Mac-Morlan -- älkää antako sen tapahtua -- Charles Hazlewoodilla on siitä jo ollut kylliksi kiusaa."

"Klassikkojen lueskelustako, hyvä neitiseni?" tahallaan ollen käsittävinään hänet väärin. "Useimmilla nuorilla herrasmiehillä sitä toden totta on jonakin elämänsä ajankohtana; mutta hänen nykyiset opintonsa ovat vapaaehtoisia."

Miss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä yrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään jotakin päätöstä itsekseen.

Seuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä ystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta ja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille, että hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja varmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli siksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja joko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson kieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta kuullakseen -- ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän luopuisi neidistään. "Mutta minä näen", hän lisäsi, "että olette liian ylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää".

"Ette suinkaan -- te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä -- enkä minä ole ylpeä -- Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään -- saatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää minulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä oli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä arvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen aikomustaan jatkaa niitä täällä."

Mestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea sulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja _"varium et mutabile"_.[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan miss Bertramille kirjettä. "Mr. Hazlewood", hän sanoi, "keskeyttää opintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen vahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi voinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä: kokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten monta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia. Kolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan, selkeän ja luettavan käsialan -- hänestä olisi kaunokirjottaja sukeutunut -- mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Kirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja nuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt häntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään kuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi vakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään voinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.

Mrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita muita oppilaita -- arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles Hazlewood -- joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan hän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun hän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain hivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.

Ja tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme, jotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin neljännesvuosisadan ajaksi.

16 luku.

MR. MERVYNIN SANOMA.

Mr. Bertramin kuoleman jälkeen oli Mannering lähtenyt lyhyelle retkeilylle, aikoen palata Ellangowanin lähettyville ennen maatilan huutokauppaa. Niinpä matkusti hän Edinburg'hiin ja muuanne, ja ollessaan palaamassa siihen Skotlannin lounaiseen maakuntaan, jossa kertomuksemme näyttämö sijaitsee, hän sadan penikulman päässä Kippletringanista sai rannikolta antamallaan osotteella ystävältään mr. Mervyniltä kirjeen, joka sisälsi jokseenkin epämieluisia tietoja. Olemme jo ottaneet oikeudeksemme tarkkailla sankariamme salavihkaakin, minkä vuoksi tuostakin kirjeestä lukijalle otteen jäljennämme.

"Pyydän sinulta anteeksi, parahin ystävä, sinulle tuottamaani tuskaa, pakottaessani sinut avaamaan niin vihavoivia haavoja kuin kirjeessäsi mainitut. Olen aina kuullut, vaikka kenties erehdyttävästi, että mr. Brownin huomaavaisuus oli miss Manneringille aijottua. Mutta olipa asian laita miten tahansa, niin ei voida olettaa, että hänen rohkeutensa olisi sinun asemassasi voinut jäädä huomaamatta ja rankaisematta.

Viisaat miehet sanovat, että me luovutamme sivistyneelle yhteiskunnalle luonnolliset itsepuolustuksen oikeutemme, mutta sillä ehdolla vain, että lain säännökset suojelevat meitä. Missä ei korvausta voida saada, siinä käypi alistaminen mitättömäksi. Yksikään esimerkiksi ei edellytä, ettei minulla ole oikeutta puolustaa kukkaroani ja henkeäni maantierosvolta yhtä hyvin kuin olisin villi intiaani, jolla ei ole lakia eikä järjestysvaltaa. Kysymys vastarinnastani tai alistumisestani riippuu keinoistani ja asemastani. Mutta jos aseestettuna ja tasaväkisenä alistun kenenkään, ylhäisen tai alhaisen, vääryyteen ja väkivaltaan, niin pidettäneen vaikuttimenani tuskin uskonnollista tai siveellistä tunnetta, olenpa kuka hyvänsä muu kuin kveekari.

Kunnialleni käypä hyökkäys tuntuu minusta hyvinkin samalta. Loukkaus, vaikka kuinkakin mitätön itsessään, on vaikutuksiltaan paljoa syvällisempi kaikille elämänvaiheillemme kuin mikään maantiellä ryöstäjän tekemä vaurio, ja loukatun hyvitys on julkisen oikeudenkäytön vallassa paljoa vähemmin, tai oikeastaan se on kokonaan sen tapaamattomissa. Jos ken tahansa suvaitsee Arthur Mervyniltä rosvota hänen kukkaronsa sisällön, olettaen ettei sanotulla Arthurilla ole puolustuskeinoja tai näiden käyttämiseen taitoa ja miehuutta, niin Lancasterin tai Carlislen käräjät antavat hänelle oikeutta, nykäisyttämällä voron killumaan. Ja kuka kuitenkaan väittää minun olevan pakko odottaa tätä oikeutta ja alistua ensi kädessä rosvottavaksi, jos minulla itselläni on keinoja ja luontoa omaisuuteni varjelemiseen? Mutta jos minua vastaan lausutaan solvaus, johon alistuminen on maineeni ainiaaksi tahraamista kunniallisten miesten silmissä ja josta minulle eivät kykene hyvitystä hankkimaan kaikki kaksitoista ylioikeuden tuomaria ja kansleri päälle päätteeksi, niin millä lain tai järjen säännöllä voidaan minut pidättää suojelemasta sitä, minkä pitäisi olla ja mikä onkin rajattomasti kalliimpi jokaiselle kunnialliselle miehelle kuin hänen koko omaisuutensa.

Asian uskonnollisista näkökohdista en sano mitään, kunnes löydän jonkun kunnianarvoisan hengenmiehen, joka tuomitsee itsepuolustuksen hengen ja omaisuuden uhattuna ollessa. Jos sen sopivaisuus jälkimäisessä tapauksessa yleiseen myönnetään, niin voitaneen tehdä varsin vähäisen eroa ruumiin ja tavaran suojelemisen sekä maineen varjelemisen välillä. Että maineen kimppuun voivat hyökätä henkilöt, jotka ovat elämässään kokonaan toisella arvotasolla, siveellisiltä periaatteiltaan kenties tahrattomat ja maineeltaan puhtaat, se ei voi vaikuttaa itsepuolustusoikeuteni laillisuuteen. Voin pahotella, että asianhaarat ovat jouduttaneet minut henkilökohtaiseen kiistaan sellaisen yksilön kanssa; mutta samaa mielipahaa tuntisin jalomielisen vihollisen kaatumisesta miekkani tiellä kansainkeskisessä riidassa.

Kysymyksen jätän kuitenkin omantunnon asiaksi, huomauttaen vain, ettei kirjottamani sovellu ammatti-kaksintaistelijaan eikä kunniakiista hyökkäävään osalliseen. Tahdon vain vapauttaa syystä sen, jonka ahdistaa taistotantereelle sellainen loukkaus, että kärsivällinen alistuminen siihen ainiaaksi tärvelisi hänen yhteiskunnallisen arvonsa ja maineensa.

Olen pahoillani siitä, että ajattelet asettua Skotlantiin asumaan, hyvillänipä sentään, kun et kuitenkaan kovin mittaamattoman taipaleen taakse joudu ja kun leveysaste on meille suosiollinen. Devonshiresta Westmorelandiin siirtyminen saattaisi hytisyttää Intian paahtelemaa miestä; mutta meidän luoksemme Gallowaysta tai Dumfriesshiresta poikkeaminen on askel lähemmäksi aurinkoa, vaikka lyhytkin. Sitä paitsi aavistelen ajattelemasi maatilan olevan sen vanhan aavelinnan yhteydessä, jossa näyttelit tähtientietäjän osaa matkallasi pohjoiseen parisenkymmentä vuotta takaperin. Sitä näkymöä olen sinun kuullut kuvailevan hullunkurisella innon pauhinalla liian usein, voidakseni toivoa kykeneväni pelottelemaan sinua päättämästä kauppaa. Toivonpa sentään, että vieraanvarainen lorulairdi ei ole ajanut matalikolle ja että hänen kappalaisensa, jolla meitä monet kerrat naurattelit, vielä on _in rerum natura_.[23]

Ja tähän, hyvä Mannering, soisin voivani lopettaa, sillä minun on uskomattoman tukala kertoa loppua tarinaani, vaikka tiedänkin varmasti saavani taata mahdottomaksi minkään tahallisen sopimattomuuden tilapäisen holhottini Julia Manneringin taholta. Mutta minun täytyy kuitenkin ansaita lukiossa saamani Avo-Artun lisänimi. Seuraavaan tapaan on asian meno.

Tyttäressäsi on paljon luonnonlaatusi haaveellisuutta sekä rahtunen sitä ihailusta viehättymistä, jota kaikissa kauniissa naisissa ainakin jonkun verran ilmenee. Hänestä sitä paitsi nähtävästi tulee perijättäresi; se on mitätön seikka niille, jotka Juliaa minun silmilläni katsovat, mutta tehoisa syötti tekokiiltoisille, juonijoille ja arvottomille. Tiedät miten olen lasketellut leikkiä hänen leppeästä kaihomielisyydestään sekä yksinäisistä kävelyistään aamuisin ennen kenenkään heräämistä ja kuutamolla, jolloin kaikkien pitäisi olla levolla tai istua korttipöydässä, mikä on samaa. Alempana mainitsemani lupaus ei kenties ole ulkopuolelta leikin rajojen lähtöisin, mutta soisin mieluummin siitä pilapuheen tulevan sinun suustasi kuin minun.

Pariin kolmeen kertaan kuulin viimeisten kahden viikon kuluessa myöhään yöllä tai hyvin varhain aamulla jonkun flageoletilla soittelevan sitä pikku hindu-sävelmää, johon tyttäresi on erityisesti mieltynyt. Ensimältä ajattelin jonkun soitannollisen palvelijan, jonka soitonhalu ei päivisin saanut tyydykettä, valitsevan tuon hiljaisen hetken jäljitelläkseen vierashuoneessa saapuvilla ollessaan mieleensä painuneita säveliä. Mutta viime yönä valvoin myöhään työhuoneessani, joka on ihan miss Manneringin kamarin alla, ja kummakseni en ainoastaan selvästi kuullut flageoletin soittoa, vaan varmistuin siitäkin, että se kuului ikkunan edustalla leviävältä järveltä.

Uteliaana tietämään, kuka meille noin tavattomalla hetkellä serenaadia soitteli, hiivin hiljaa ikkunaani. Mutta olipa muitakin tähystelijöitä kuin minä. Muistanet miss Manneringin valinneen kamarinsa sen ulokkeen takia, joka avautuu hänen ikkunastaan järvelle päin. No niin, kuulin juoksuikkunan sälähtävän, luukkujen kalahtavan auki ja hänen oman äänensä keskustelemassa jonkun henkilön kanssa, joka vastaili alhaalta. Tämä ei ole 'Paljon melua tyhjästä';[24] en voinut erehtyä hänen äänestään ja tuollaisista soinnuista, niin hivelevistä, niin sisältörikkaista --. Ja totta pulmakseni helähtelivät äänet alhaaltakin hellyyden herkintä tunnetta. Mutta sanojen sisällyksestä en tiedä mitään sanoa.

Kohotin oman juoksuikkunani ruutua, kuullakseni enemmänkin kuin pelkkää sorinaa tuosta espanjalaisesta lemmenkohtauksesta. Mutta kaikesta varomisestani huolimatta hälytti rasahdus puhujat. Alas luisui nuoren neidin ikkunanpuolisko ja luukut sulkeusivat siinä silmänräpäyksessä. Airoparin loiskahdus ilmaisi kaksinpuhelun mies-esittäjän peräytyvän. Vieläpä näinkin hänen veneensä, jota hän souti hyvin joutuisasti ja kätevästi, kiitävän yli järven kuin kaksitoistasoutuinen saima.

Aamusella kuulustelin muutamia palvelijoitani kuin sattumoilta ja sain tietää, että aitausmetsäni vartija oli kierroksillaan kahdesti nähnyt tuon veneen talon rannassa ja siinä miehen soittamassa flageolettia. En huolinut pitemmälti udella, peljäten sekaannuttavani Julian niiden mielipiteisiin, joilta näitä kyselisin.

Aamiaisella ohimennen viittasin edellisen illan serenaadiin, ja vakuutanpa miss Manneringin vuorotellen punehtuneen ja vaalenneen. Oitis annoin seikalle sellaisen käänteen, mikä saattaisi johtaa hänet luulemaan huomautustani ihan satunnaiseksi. Olen sitte poltattanut vartiotulta työhuoneessani ja jättänyt ikkunaluukut auki, säikyttääkseni yöllistä vierastamme lähenteleimästä; ja yksinäisten kävelyjen estelyksi olen vedonnut lähenevän talven koleuteen ja sumuilmain raakaan kalseuteen. Miss Mannering myötäsi tahdottomuudella, joka ei ole laisinkaan hänen luonteensa mukaista, ja siitä jutun piirteestä minä suoran toden sanoakseni kaikkein vähimmin pidän. Julialla on liian paljon oman rakkaan isäkultansa luonnetta, hilliintyäkseen mielijohteissaan, ellei olisi piileksimässä joku pikku tietoisuus siitä, että saattaa olla järkevämpi karttaa väittelyä.

Nyt on tarinani kerrottu, ja itsepähän harkitset mitä tehdä. En ole asiasta maininnut kelpo puolisolleni, joka sukupuolensa heikkouksien uskollisena salakirjurina varmasti vastustaisi näiden seikkojen ilmottamista sinulle ja saattaisi sen sijaan saada päähänsä käyttää omaa kaunopuheisuuttansa miss Manneringiin. Olipa se kyky kuinkakin voimallinen tähdättynä minuun, lailliseen kohteeseensa, saattaisi se olettamassani tapauksessa vaikuttaa enemmän pahaa kuin hyvää, pelkään.

Kenties sinä itsekin katsot järkevimmäksi esiintyä vastaan panematta tai ottamatta tästä pikku kaskusta tietääksesikään. Julia on hyvin suuresti erään ystäväni kaltainen; hänellä on nopea ja eloisa mielikuvitus ja herkät tunteet, jotka ovat taipuvaiset liiottelemaan elämässä tapaamaansa sekä hyvää että pahaa. Hän on kuitenkin viehättävä tyttö, yhtä jalomielinen ja sielukas kuin viehkeäkin. Kaikesta sydämestäni suoritin hänelle lähettämäsi suutelon, ja hän samaten palkakseni sormilleni läväytti. Tulehan takaisin niin pian kuin voit. Luota sillä välin siihen, että parhaansa mukaan pitää huolta ystäväsi

_Arthur Mervyn_.

J.K. -- Luonnollisesti haluat tietää, onko minulla mitään aavistusta siitä, kuka serenaadin antaja oli. Toden teolla ei vähintäkään. Näillä seuduin ei ole ketään nuorta herrasmiestä asemaltaan tai varallisuudeltaan miss Julian arvoista sellaista, jonka voisin ollenkaan ajatella esittävän tuon tapaista osaa. Mutta järven tuolla puolen, melkein vastapäätä Mervyn Hallia, on joku lemmon vesimyymälä, kaikenlaatuisten kulkuriherrain tyyssija -- runoilijain, näyttelijäin, maalarien, soittoniekkain, jotka tulevat hourimaan, pauhaamaan ja hullaantumaan tästä meidän luonnonihanasta maastamme. Sen kauneuksista on jonkunlaisena sakkona, että ne saavat nuo houkkiot teikarit parveilemaan ympärillään.

Mutta jos Julia olisi minun tyttäreni, niin juuri tuollaista miekkosta minä hänen puolestaan pelkäisin. Hän on ylevämielinen ja haaveellinen, ja kirjottelee kuusi arkkia viikossa eräälle kirjeenvaihtajattarelleen, ja sellaisessa tapauksessa käypi ikäväksi olla vailla aihetta joko tunteiden tai kynän harjotteluun. Hyvästi toistamiseen. Jos käsittelisin tätä asiaa vakavammin kuin olen tehnyt, niin olisin kohtuuton tunteillesi; jos kokonaan jättäisin sen silleen, niin saattaisin omani epäiltäviksi."

Tämän kirjeen tuloksena oli, että eversti Mannering lähetti uskottoman sanansaattajansa viemään mr. Mac-Morlanille tarpeelliset valtuutukset Ellangowanin tilan ostamiseen ja itse käänsi ratsunsa eteläisempään suuntaan eikä "hiljennyt ei hellittänyt" ennen kuin saapui ystävänsä Arthur Mervynin kartanoon erään westmorelandilaisen järven rannalle.

17 luku.

NUOREN TYTÖN KIRJEENVAIHTOA.

Kun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa tyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon. Mutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa hitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss Manneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli hänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda Marchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes kahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin ne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli Mervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien lyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta kertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.

"Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme niin mitättömästä syystä -- säännönvastaisesta puheentavasta italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa -- hänen tapansa panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun ne näyttävät voittamattomilta -- ovat luoneet hänen luonteeseensa äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.

Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia! Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin -- tai vaikkapa sen etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma saattaa siten tulkita -- eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä suuruutta omistajalleen?

Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä vaikutuksia kuulijoihinsa.

* * * * *

Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus, tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille parempaa!

* * * * *

Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni, ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa? Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.