Part 8

Meillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme vähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin kaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset ja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta vaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin oli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta ameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.

Me ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei enää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle itselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä olemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina alas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies oli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.

-- Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä myydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää! lopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.

Vierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en päässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti korviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.

Silloin sanoi hän: "no -- nooh!" niin tutulla äänenpainolla, että minä heti huudahdin suomeksi:

-- Tehän olette suomalainen!

-- Olen -- -- kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän -- mutta mistä herra voi arvata sen?

Enhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki Käykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että minä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.

Vaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa hevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu ja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme virkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.

Isä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan, kun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa Alavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa etelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta itse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa -- karjafarmissa -- oli oppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli isä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli kolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän vähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista, päästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää mitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli matkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin paikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata kotiin ja joutua sotaväkeen, -- sitä hän ei tahtonut.

Sen saatoin minä varsin hyvin uskoa -- miehestä, joka oli ollut kuusi vuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin en voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse siellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän kanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion kautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan outoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti varoitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen, ett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti ja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon, niin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina päivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla aromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen vallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai vähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja söimme "supperin", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen ruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet. Ja illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen, joka ei sekään maistunut huonoimmalta.

Siellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat -- jos mahdollista -- vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani leireissä.

Vaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa Yhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin runsasta valikoimaa rosvonaamoja.

-- Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä jumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!

Yhdessä pöydässä pelattiin "montea", erästä peliä, jossa kaikki riippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan vastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein kuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt, kun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus petokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän voivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin ammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän siinä heti joutuu epäluulonalaiseksi "onnen parantamisesta." Mutta juuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.

-- Saatammehan sen tehdä, myönsi översti -- ja pitää vaikka hiukan hauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen tavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden pelihimoa.

Hän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen viidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia niinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi palloiksi ja antoi minulle.

-- Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin kappaleen, sanoi hän. -- Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa teille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on oikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin panette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta pitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se on hän, joka saa hauskaa.

Minä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä. Pysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja lähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea saada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta seisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla dollarilla.

-- Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan joukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia pöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.

-- Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi hän. -- Valitkaa yksi korteista -- kuningas esimerkiksi -- niin otan minä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten silmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte näyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.

Hän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että minä helposti näin, mikä oli kuningas.

-- Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen -- tai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta vielä!

Sillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin, että kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.

-- Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. -- Jos tässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta enkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna peliin mitään?

Översti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta vasenta silmäänsä.

Ja minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin vähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin pöydälle.

Montepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon ja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne käteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään niinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut aavistaakaan mikä olisi kuningas.

-- Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte, sanoi hän. -- Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä lyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.

Minä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti. Mutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti setelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki kortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin hän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti silmää.

Silloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen rutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle ja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.

Hän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja naurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt sen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki numeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen hymynsä epätoivoisan happameksi.

Hän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi jatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi vietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen naamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun Eerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.

-- Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa monten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin usein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.

Hän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä oli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta, ja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat. Ainakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei intoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä kohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.

-- Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon hinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja naurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten lisäksi rahaläjäänsä.

-- Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa sitten oli lakannut hymyilemästä. -- Eihän tällä lailla pääse alkuunkaan.

-- Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas kuninkaan.

-- Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän oli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki kokoontuneet montepöydän ympärille.

-- Ei niin lähelle -- -- ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi pankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.

-- Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä huomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen minuun.

-- Näittekö? kysyi hän suomeksi.

Mutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi hän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä näytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.

-- Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko setelipakkansa pankinpitäjän eteen.

-- Kerran vielä ja sitten lopetamme, ehdotti hän englanninkielellä. Ja pankinpitäjä nyykäytti tuimasti: "all right."

Mutta hän sai tuskin lyödyksi kortit pöytään, kun Eerikki asetti molemmat kätensä niiden päälle.

-- Kortit ovat väärät, sanoi hän hyvin tyynesti.

Pankinpitäjä hypähti seisoalleen revolveri kädessä. Ja samassa silmänräpäyksessä kohotti överstikin omansa.

-- Kädet pois! Ja peruuttakaa sananne, tahi jumal'avita -- -- -- karjasi pankinpitäjä, mutta katseli arasti vilkuen överstin revolveria.

Eerikki Käykkä ojentausi myös ottamatta käsiään korttien päältä, katsoi pankinpitäjää jäykästi silmiin tuskin korttelin päässä revolverinsuusta ja sanoi hitaasti, mutta painavasti:

-- Kortit ovat väärät, sanon minä -- -- ja te olette varas!

Hän ei räpäyttänyt silmiänsä, vaikk'ei tiennytkään, että översti seisoi hänen takanaan valmiina auttamaan. Mutta pankinpitäjä tiesi sen ja koetti peräytyä.

-- Ottakaa kätenne korttien päältä, uudisti hän -- niin annan asian olla nokkanokin. Tuollaista poikanulikkaa en viitsi ampua!

Vastaukseksi käänsi Eerikki kaikki kolme korttia oikeinpäin -- -- ja niissä oli kaksi patasotamiestä! Mies oli vaihettanut kuninkaan.

Ainakin puoli tusinaa revolvereja tähtäsi samassa silmänräpäyksessä pankinpitäjää, joka muuttui vaaleanharmaaksi ja antoi oman revolverinsa painua alas.

-- Paljonko teillä oli pöydässä? kysyi översti, hellittämättä katsettaan pankinpitäjästä.

-- En tiedä. Eerikki laski nopeasti setelinsä. -- Sata kahdeksankymmentä.

-- Ja kolme viitosta, jotka hän nylki teiltä vaihdettuaan kortit -- sata ja yhdeksänkymmentäviisii yhteensä, laski översti.

-- Se ei ole oikein -- -- hän tiesi -- änkytti pankinpitäjä vastaan.

-- Änkytä esiin sata yhdeksänkymmentäviisi, joll'et tahdo hirteen, sinä kavala koira! ärjäsi eräs katsojista. -- Hirtettävä olisit sittenkin!

Pankinpitäjä kaivoi vapisevin käsin esiin kaikki, mitä hänellä oli jälellä. Se nousi ainoastaan sataan seitsemäänkymmeneenviiteen, vaan sitä ei tahtonut kukaan uskoa, ennenkun hän oli kääntänyt kaikki taskunsa nurin.

Silloin puhkesi siellä riemu ylimmilleen ja Eerikki Käykän piti muuttaa osa voittoaan juoma-aineiksi koko seuralle, koska hän oli särkenyt pankin. Pakotettiinpa vielä pankinpitäjäkin tyhjentämään kukkurapää lasi.

Mutta sitten saattoivat kaikki läsnäolijat häntä aina kylän päähän saakka ja siellä asettuivat he leikilliseen rajamaan tapaan kahteen harvaan riviin. Pankinpitäjä asetettiin kahden ensimmäisen miehen väliin ja sitten potkivat he hänet mies mieheltä kaikuvilla hurrahuudoilla ulos aavikolle, jonne hän heti katosi kuin varjo pimeyteen.

-- Kukahan niistä kaappasi hänen hevosensa! sanoi översti palatessamme hotelliin.

Sitä emme saaneet koskaan tietää, mutta saadaksemme pitää omamme, ratsastimme sieltä seuraavana aamuna hyvissä ajoissa tiehemme.

Pastori Lahti.

Anokassa oli elämää ja liikettä eräänä kauniina kauniina sunnuntai-aamupäivänä alkupuolella kesäkuuta. Jokaisesta siirtolan talosta tulivat kaikki, jotka suinkin kotitoimiltaan pääsivät, mitkä veneillä järven yli, mitkä jalan, ja etäisimpänä asuvat nelipyöräisissä farmarivaunuissa Salmelan taloon, jonka suuressa salissa piti iltapäivällä pidettämän raamatunselitys.

Aina siitä pitäen kuin Anoka sai oman rautatie-asemansa ja "kaupunki" alkoi kohota radan varrelle, oli ollut puheena hankkia sinne suomalainen pappi ja rakentaa kirkko, mutta nyt vasta oli todenteolla ryhdytty asiaan käsiksi. Kun keväällä tusinan verran uudisasukkaita oli tullut lisää ja useat entisistä olivat toimittaneet sinne vaimonsa ja lapsensa, alkoi tuuman toteuttaminen käydä välttämättömäksi. Pitäisihän lasten saada jotain opetusta, eikä tekisi pahaa aikuisillekaan, jos jonkun kerran saisivat kuulla jumalansanaa, vaikk'ei siitä sitten olisikaan muuta hyötyä kuin että miehet pysyisivät poissa kapakasta saarnan aikana.

Sillä kapakka oli luonnollisesti Anokassakin, ja kaksi kauppapuotia, sekä postikonttori, joka oli asetettu kapakan takaiseen huoneeseen. Ja kapakan isäntä oli samalla rauhantuomari, poliisipäällikkö ja ainoa konstaapeli. Suurta vaivaa hänellä ei ollut järjestyksen ylläpitämisessä, mutta rauhantuomari Tuhkala tunsi sentään vallan hyvän painon niiden kirjavien virkojen vastuunalaisuudesta, jotka olivat hänen hartioillensa sälytetyt -- ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa koetti hän parhaansa mukaan saattaa sitä muittenkin huomioon. Mutta muuten oli hän hyväluontoinen mies ja osasi tarpeeksi englantia voidakseen auttaa kyläläisiä heidän asioissaan, joita heille joskus sattui "ulkomaalaisten" kanssa, niinkuin he nimittivät kaikkia, jotka eivät olleet heidän maanmiehiään.

Oikeastaan hän ei pitänyt kirkkoa eikä pappia Anokassa tarpeellisina, mutta kun Salmelan isäntä, suurimman farmin omistaja paikkakunnalla ja muuten ymmärtäväinen mies, oli luvannut tonttimaan ilmaiseksi, ja kun muutkin kyläläiset näkyivät haluavan sielunpaimenta, niin ei hänkään, Tuhkala, tahtonut vetäytyä asiasta erilleen. Päinvastoin oli juuri hän kirjoittanut ja pyytänyt pastori Lahtea Mills'istä tulemaan vaalisaarnan pitoon Anokaan, kun oli kuullut, että tämä halusi muuttaa sieltä pois.

Oikea vihitty pappi ei Lahti ollut, oli vaan läpikäynyt erään norjalaisen pappisleipomon Illinoisissa, jossa sielunpaimenia paistettiin tusinakaupalla, ja jonka yksivuotiseen kurssiin hän oli ottanut osaa, sen verran kuin hänen täydellinen kielen taitamattomuutensa myönsi. Mutta kotona oli hän käynyt kansakouluseminaaria, ja vaikka hänet sieltä oli jonkun virheen tähden eroitettu jo aikoja ennen kuin hän oli voinut ajatellakaan päästötodistuksen saamista, oli hän kuitenkin ennättänyt hankkia koko joukon enemmän tietoja kuin toiset papinkokelaat laitoksessa ja siksi olikin hän heidän joukossaan ollut loistava nero.

Hän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun ajan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä eräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta eläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen -- kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut kuoliaaksi erään farmarin koko karjan -- oli hän antautunut pappisuralle Mills'issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli hän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana ja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt ilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli senvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta ottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja pastorille itselleen.

Saattaahan olla, ett'ei ilmanala Mills'issä ollut parasta laatua, mutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu jossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat jo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja höyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin. Olipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan ja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.

Hyvissä ajoin iltapäivällä saapui juna, pastori mukana. Rauhantuomari Tuhkala, ameriikkalainen kauppamies, Salmelan isäntä ja muutamia muita kunnianarvoisia miehiä oli häntä vastassa asemalla, vaan muu seurakunta oli kokoontunut taajaan joukkoon maantielle, vähän matkaa seurapaikasta. Pastori hymyili ystävällisesti niille kansalaisille, jotka olivat häntä vastassa, oli vastahakoinen antamaan matkalaukkuaan Salmelan isännän kannettavaksi, mutta suostui siihen sentään ja läksi muiden seurassa kävelemään tietä pitkin, sittenkun hän kohteliaalla, mutta päättävällä tavalla, aivan kuin se olisi ollut hänen arvoansa alentavaa, oli hylännyt Tuhkalan kutsumuksen, että koko seurue ensin ottaisi pienen ryypyn.

Arvokkaan näköinen ei hän juuri ollut, kävellessään siinä puoli askelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi ajeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa suoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet, mutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli seurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi naisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori kumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja sanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi sisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita tikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta tyttöä nauramaan.

Mutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän katosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa isännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen hymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua paikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille lavitsoille ja laudoille.

Kun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli juhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla vaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli nyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan napitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset auki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät, jotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla kiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain käsittämättömällä tavalla, "juuri tänä aamuna."

-- Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen silmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli ollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti hän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua synnistä -- sillä syntisiähän me olemme kaikki!

Ja hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että ylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat, joita Anokalaiset saivat kuulla -- he, jotka eivät milloinkaan olleet joutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun kerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja joilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa.

Mutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset jäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava tunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan "pirusta pullossa", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä kotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen niin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää, miehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja pöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi äiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he eivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.

Kun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä äänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin aikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan kaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska trio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin pirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät vakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten erinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: -- Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. -- -- -- Sitten vetäytyi hän sisimpään huoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon edustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella mielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä erittäin eteviltä.

Eikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä hetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän ajatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin tyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan valmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne hänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki muutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei pannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön kykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle, maanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut työkaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen menoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon pylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa saisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa olleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan vähimmin.