Part 6

-- Niin, minä en tiedä oikein, mitä lienevät kirjoittaneet papereihini, mutta jos niihin kaikki on pantu, niin silloin se ei ole minkään helppoa.

Elias katseli ihmeissään naista, eikä puhunut mitään. Nainenkin istui hetken äänetönnä, kuunnellen koneen säännöllistä jyskytystä ja aaltojen hyrskähtäviä iskuja kokkaa vastaan, ja sitten alkoi hän kertoa itsestään:

Että hänelle oli sattunut onnettomuus palveluksessaan kauppiaalla -- -- puotimiehen kanssa -- -- eikä se ottanut häntä, niinkuin oli luvannut, vaan lähetti hänet hänen kotipitäjääsensä ja eikä vanhemmista ollut kumpikaan elossa. -- -- Sitten syntyi lapsi -- -- ja häntä sakotettiin käräjissä siitä, että se oli avioton -- -- vaikk'ei se elänyt kuin viikon. Sitten olivat kaikki niinkuin koiria häntä kohtaan, kunnes hän otti muuttokirjansa -- siihen se oli kaikki merkitty -- ja meni takaisin kaupunkiin. Ja kun puotimies ei tahtonut mitään tietää hänestä -- käski hänen hakemaan toista, niin raivostui hän siihen määrin, että uhkasi manuuttaa hänet. -- --

-- En minä sentään olisi tainnut sitä tehdä, lopetti hän -- mutta hän kysyi paikalla, enkö tahtoisi lähteä Ameriikkaan, jos hän maksaisi matkan -- -- ja sitten minä läksin.

Elias tuumaili asiaa niin, että pää tärisi. Olla sakotettu sellaisesta ja se sitten vielä pantuna papereihin, se voisi olla hyvinkin vaarallista, etenkin vieraassa maassa. -- -- Mutta kun hän oli kysynyt, osaisivatko ne Michiganissa lukea edes ulosseteliä, niin oli Härmäläinen sanonut, ett'ei siellä kysytä mitään papereita. -- --

-- Teidän pitää tulla mukana aina Michiganiin saakka, neuvoi hän, kun oli ajatuksissaan päässyt niin pitkälle. -- Minä olen kuullut, ett'ei siellä kysytä mitään papereja eikä todistuksia.

-- Mitenkähän paljon sinne matka maksaa?

-- Ei sen pitäisi hyvinkään kalliin oleman -- -- ei ollut suurta eroa piletin hinnassa New-Yorkiin ja sinne. Ja siellä ovat palkat paremmat.

-- Kun vaan ne rahat, jotka saan riittäisivät -- --

-- Minulla on rahaa jälellä, vakuutti Elias

-- ja niitä minä en tarvitse sinne päästyäni. Siellä kuuluu ansaitsevan kymmenen markkaa päivässä.

-- Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?

-- Niin -- en tiedä, sanoi Elias -- mutta -- mutta -- sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa.

Siihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi puotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. -- Oli todellakin suuri ero ihmisten välillä. -- --

-- Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken päästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan Eliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.

Eliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin selvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia aikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen tietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin asukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli koettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.

Kristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään todenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki. Ja sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen elämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu kutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle nauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan naisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen mies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa hyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.

Siksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin Ihspemingiin. Hänen omat rahansa -- tahi puotimiehen -- olisivat tuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä parasta, että ne säästettäisiin.

* * * * *

Ishpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota siihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti lainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä; päinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat tehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin, sai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön! Kristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan. Naispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi maksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria viikolta -- paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan ei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin valoisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden velassa Eliaalle.

-- Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari viikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista alakuloisemmalta.

-- Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian kuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.

-- Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi -- tai nähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani onkin lopussa.

-- Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä maksamaan, kun minulla on palkka.

Sitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi -- eikä voinut sillä hetkellä edes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.

-- Pitkällekö se riittää? -- Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.

-- Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se sentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata minulta.

-- En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!

-- Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa -- niinkuin itse sanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.

Puolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin voinut pysyä hengissä -- joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta nälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita, jotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin pitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen viikon loppua.

-- No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana maanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.

Elias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun Kristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle pian koko asiain tila.

-- Oi sinä miesparka! huudahti hän -- se ei kelpaa ollenkaan. Nyt minä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että saat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille. -- -- Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku pyytäisi!

-- Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias, katsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.

-- Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.

Senjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa, vaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta pahemmin oli vaatetten laita.

Hänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi niitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan olleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut ja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo ennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla kun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää kaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa, joka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan katsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.

Nälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta kyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien kaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä oli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia, löivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja tekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä heitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän, joka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin varovainen.

-- Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta, sanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä. -- Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden samallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.

Kristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää ryövärinä -- häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan! Mutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista, huomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä voisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän seuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että tämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt levolle.

Kyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan jälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona kadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.

Kun Elias tuli, laski hän hänet suurimmalla varovaisuudella kyökkiin ja selitti kuiskaamalla, miksi hän ei enää voisi tulla päiväsaikaan.

-- Ja sinä näytät todellakin vaaralliselta, lisäsi hän. -- Mutta minä leikkaan sinun hiuksesi ja paikkaan edes takkisi.

Elias antoi hyvillään hänen tehdä, mitä hän halusi.

-- Nyt sinä näytät kokonaan toiselta mieheltä! sanoi hän lopetettuaan hiuksien leikkuun -- -- Kyllä sinulla pitäisi olla joku hoitaja -- -- -- Joll'ei sitä käräjämatkaa olisi ollut, voisimme me mennä naimisiin, sitten kun täällä ajat paranevat, lisäsi hän puoleksi leikillään. -- Kas niin, otappa nyt takki päältäsi!

Elias totteli, mutta hitaasti se kävi -- -- Voisikohan se todellakin ajatella naimakauppoja hänen kanssaan? -- -- Mutta ehkä sekin pilkkasi häntä -- niinkuin kaikki muutkin -- --

-- Sinun käräjämatkasi ei merkitse mitään, sanoi hän, ojentaissaan hänelle takkiaan -- -- mutta ei kaiketi minunlaiseni kelpaa sinulle -- -- --?

Elias katsoi häntä suoraan silmiin ja toinen huomasi, että sillä oli täysi tosi mielessä.

-- Etteikö kelpaisi? -- aivankuin kuka tyttö tahansa ei olisi iloinen, saadessaan niin hyvän miehen kuin sinä olet! -- -- Herra Jumala! kun kaikki tuo olisi tapahtumatta -- -- ja nyt se on pistetty papinkirjaankin ikuiseksi häpeäksi!

Hän puhkesi itkuun. Ja Elias -- hän olisi varmaan syleillyt ja suudellut häntä, jos vaan olisi sellaisia temppuja ymmärtänyt. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, pyyhkieli vaan ystävällisesti hänen olkapäitään.

-- Mitä me huolimme siitä, mitä ennen on tapahtunut, lohdutteli hän -- ja viisi papinkirjasta, jos sinä vaan otat Möykän!

Enempää he eivät puhuneet, mutta Kristiina vuodatti siinä määrin kyyneleitään hänen rikkinäiselle takilleen, että Elias vallan unohti sen mahdollisuuden, että tyttö olisi voinut tehdä pilaa hänestä. Ja kun pahimmat reiät oli ommeltu umpeen, veti hän takin päälleen ja läksi ulos, sanomatta muuta jäähyvästiä, kuin:

-- Se kauppa pitää, jos sinä et peräänny.

-- Sinun paitasikin olisi paikattava, sanoi tyttö ovessa -- mutta jääköön se toiseen kertaan. Ja hän sysäsi Eliasta niin sydämmellisesti selkään, että tämä hymyili itsekseen aina seuraavaan kadunkulmaan saakka.

Mutta seuraavana aamuna oli isäntä niin raivostunut, että uhkasi ajaa Kristiinan pois ja ilmoittaa hänet poliisille kevytmielisenä naisena, jos hän vielä kerrankaan päästäisi ketään luokseen yön aikana. Sellaista hän ei aikonut kärsiä talossaan!

Joll'ei asia olisi koskenut Eliasta, olisi Kristiina muuttanut paikalla. Mutta jos ne ajattelivat sellaista hänestä, niin ei hän voinut ensi hädässä toivoa itsellensä uuttakaan paikkaa, ja siinä tapauksessa ei hän voisi auttaa Eliasta. -- -- Ja jos ne taas ilmoittavat hänet poliisille, niin pitäisi hänen lopulta kumminkin näyttää paperinsa! -- -- Siinä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin tavata Eliasta kadulla ja siellä pistää raha hänen kouraansa -- tottapa kerran tulisi kurjuudestakin loppu!

Pari viikkoa kului sillä tavalla. Kristiina tapasi joka ilta pikimältään Eliaksen talon edustalla, mutta sillä välin he eivät nähneet toisiaan.

Mutta eräänä iltana, kun pakkanen oli tavallista purevampi ja tuuli kävi läpi luiden ja ytimien, ei hänellä ollut sydäntä jättää häntä siihen seisomaan ja värisemään kylmästä. -- Tule sisään, sanoi hän päättävästi. -- Ilmoittakoot nyt minut poliisiin, tai tehkööt mitä tahansa, jos huomaavat sinut, mutta sinähän kuolet kerrassaan, joll'et saa lämmitellä.

He hiipivät niin hiljaa ja varovasti kuin mahdollista eteisen kautta kyökkiin. Kaikki kävi hyvin.

-- Ota nyt paita päältäsi, kuiskasi Kristiina -- niin minä menen ylös vinttikamariini ja paikkaan sen siellä. Täällä minä en tohdi tehdä tulta, mutta sinä voit istua täällä lämpimässä niin kauvan.

Hän otti kengät jalastaan, ett'ei häntä kuultaisi rappusissa.

-- Ole nyt ihan hiljaa, varoitti hän vielä kerran, ennenkun hiipi ulos. -- Se olisi kauhea häpeä, jos jouduttaisiin poliisin käsiin.

Pitkään aikaan ei Elias liikauttanut edes sormeaan. Mutta sitten oikasi hän hiukan toista jalkaansa, joka alkoi puutua, ja satutti hiilihankoa, joka oli uunin nurkassa. Se kaatui tietysti kovalla kolinalla syvässä hiljaisuudessa, ja Elias hyppäsi pystyyn.

Elias seisoi ehkä puoli minuttia liikahtamatta. Sitten kuuli hän ylhäällä avattavan ovea, ja riensi varpaillaan eteiseen.

-- Kuka siellä? kysyi joku kovalla, pelästyneellä äänellä portailta.

Elias pysähtyi suoraan kadulle vievän lasioven eteen, mutta ei vastannut mitään:

-- Vastaa tai minä ammun! uhkasi ääni.

-- Minä luen kolmeen saakka -- yksi -- kaksi

Elias oli vaiti.

-- Kolme!

Laukaus kuului ja Eliaasta tuntui ihan kuin häntä olisi lyöty ankarasti piiskalla sääreen. Mutta hän seisoi hievahtamatta ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen laukaus, samassa kun Kristiina tuli kiirehtien alas vinniltä.

Silloin hän liikautti itseänsä, kääntyi puoleksi oveen päin, mutta kaatui suulleen, kasvot lattiaan.

-- Herra Jeesus siunatkoon! kirahti Kristiina hyökäten isännän ohitse.

Isäntä seurasi häntä, sytytti kaasun ja koetti -- itse kalpeana pelästyksestä -- nostaa Kristiinan kanssa kaatunutta ylös. Mutta kun he käänsivät hänet, huomasivat he, ett'ei siitä enää ollut mitään hyötyä. Paikattu takki oli avoimena rinnan kohdalta, ja he huomasivat kuulan menneen suoraan sydämmeen.

Monta sanaa ei tuhlattu Elias Möykän muistolle, kun sanoma hänen kuolemastaan lopulta saapui hänen entisen isäntäväkensä korviin.

-- Liian tyhmä hän olikin elämään -- vallankin vieraassa maassa! oli emännän hautapuhe. Eikä isännälläkään ollut mitään muuta sanottavaa.

Översti Beckridge ja hänen gorillansa.

Ne olivat monivaiheisia kuukausia ne, joita vietin Kalliovuorilla vähän sen jälkeen kuin nuo uudet, suuret kultalöydöt oli tehty Koloraadossa ja houkutelleet kaiken maailman kansaa ahtautumaan noihin kurjiin kaivoskaupunkeihin, joita kultamailla kasvoi kuin sieniä sateella. Monivaiheisia monella tavalla ja täynnä kaikellaisia pettymyksiä, niin että ne silloin näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta olivat ne samalla niin monimuistoisiakin niihin liittyviin kokemuksiini nähden, ett'en kadu oleskeluani kultamaassa, vaikk'ei kullan kaivaminen onnistunutkaan.

Sillä eihän se onnistunut. Ei näet ole joka miehelle suotu löytää kultasuonia edes niissäkään seuduissa, joissa kultamalmia on runsaasti. Siihen tarvitaan paitse onnea ainakin jonkun verran liikepääomaa ja kykyä kärsimään vaivoja ja vastuksia suurempia kuin ennen oli voinut kuvitellakaan. Onneaan ei nyt kukaan voi komentaa, vaikka toiset ehdot olisivatkin jotakuinkin täytettävissä.

Alussa oleskelin minä Koloraadossa, juuri sen maan keskustassa, jossa kultakuume pahimmin raivosi, kunnes tulin jotenkin vakuutetuksi siitä, että kultaonneni ei vielä ollut koittanut. Päätin sentähden kääntää selkäni lännelle ja palata idemmäksi sivistyneempiin seutuihin. Mutta juuri silloin näytti siltä kuin onni, minun onneni, olisi tuuminut ruveta kääntymään.

Eihän siitä tosin tullut mitään kultakaivosta silläkään kertaa, mutta likeltä kuitenkin piti. Ja sentähden päätin minä viipyä vielä vähän aikaa tuolla erämaissa, jossa elämä on aina niin arpapelin kaltaista, ett'ei kukaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hänenkin vuoronsa on kerran tuleva.

Sen "leirin" -- kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään --, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin kohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan, sanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa siinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä kirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät noudattavat.

Kun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä ensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä, valui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita hajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä tehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää mitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä oikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen päin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että tuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan muutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka lähimmältä rautatieasemalta.

Senpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä miehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon viittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen leiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua eikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa, retuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla jalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.

Leirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty avata kolme -- kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut muu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat pelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä jossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa kuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen ja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä hienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan ravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.

Seuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo paljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut enää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä kannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla kuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli räjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen siinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä kultasuonta.

Kultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei koskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka vuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti. Syvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa löytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja joskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun ei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu kaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön läheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.

Pitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli maa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin -- "claims" -- ja joka palsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta kuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas siitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta saanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta kultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut haitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.

Järjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa maasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi niiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin kannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä kukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.

Melkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin minä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua hyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli miten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.

Kun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja olin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa jossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani, herätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen kyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa pöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai oikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän, että hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat ne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini haihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään kuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden ruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä, sitä enemmän huvitti hän minua.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan irlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä yläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan isot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan pohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä korvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat -- puhumattakaan pienistä, viekkaista silmistä -- tekivät hänestä niin täydellisen apinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa, "viheriänsaaren" miesten joukossa.

Viimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja alkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden ylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että minun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka toiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään taikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian irlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.

Syötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan, mitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta kuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin oli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.

Sekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä vielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään onnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan, asetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun tupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.

Vaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat olivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli vielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja köyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä, jotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin minäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä sikari hampaissa.

-- Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni hänen olkapäälleen.

-- Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni! Mitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni sydämmellisesti.

-- Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen, nähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.

-- Niin, niin! -- Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin tuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet toiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.