Part 5

Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän kirjoittaisi taas.

Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.

Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun niin pian jo tulisi kotiin.

Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään mitään.

Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.

"Rakkain Uncle Dave!"

"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, -- en minä enää ole yksin sinun Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja viisain ihminen maailmassa -- lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" -- --

Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki. Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut ollenkaan lämmin.

"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.

"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.

Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja keskeytti hänen mietteensä.

-- Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille -- -- Milloinka Katie tulee?

-- Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. -- Hän on mennyt naimisiin.

-- Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta -- -- --

-- Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.

-- Niin, niin -- niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut -- -- -- se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä -- -- --

-- Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen -- mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.

Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä, miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea, mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt. Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet, kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään, vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä jäämäänkin.

-- Vai niin, he tulevat tänne -- jo muutaman päivän päästä! Siinä oli kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.

-- Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen -- koska Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.

-- Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä talossahan voi kyllä elää.

Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema Lehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.

-- Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. -- Meidänkin emäntä on kyllä utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.

-- Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.

Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.

-- Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. -- Minä aijon täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.

-- Mihin aijot matkustaa?

-- En tiedä varmaan -- johonkin länteenpäin katsastelemaan ympärilleni.

-- Ja talosi? Kuinka sen käy?

-- Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.

-- Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan tunne?

-- En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. -- Täällähän voi vaimo omistaa mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.

-- Ja mihin aijot itse ryhtyä?

-- Voinhan tehdä työtä. -- Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen talon. Joutilasta maatahan on kyllä.

Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.

-- Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen oli keventänyt sydämmensä hänelle. -- Sinä olet kyllä hyvä mies, Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa, minkä hän voi tehdä.

Ja sitten alkoi hän itkeä.

Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan, suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää mitään vastaväitteitä.

-- Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.

-- Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.

-- En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on, että teemme kauppakirjan.

-- Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.

-- Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen, ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.

-- Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin. Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.

-- Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.

-- Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy täydestä.

He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.

-- Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.

-- Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle? Kentiesi ne jo huomenna tulevat.

-- Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?

-- Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen käsittää asian.

-- Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. -- Ne ovat valmiit silloin. Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin, miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.

Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu. Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten näkisi paraaksi kääntyä.

-- Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.

Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia avaimia.

-- Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. -- Kun ne tulevat niin vie nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.

-- Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?

-- Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää perille huomeniltaiseen junaan.

Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari saappaita.

-- Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja pudisti heidän kättään.

Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa häntä.

-- Elä itke, sanoi hän -- elä itke! -- Vaikka kyllä sitä miestä pitää itk -- -- --

Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.

Elias Möykän Ameriikan matka.

Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.

Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä -- hän ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran -- erehdyksestä vallan, kuten huomattiin -- oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin, ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään muuksi kutsuttu.

Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana, kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.

Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä ja hän itse oli Elias.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut kirjoilla.

Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen -- sama jos olisi piessyt sahapukkia.

Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten, vasikkain ja lehmäin joukossa.

Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa, mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.

Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.

Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.

Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä -- oikeastaan ainoa tärkeä asia -- että hän nyt jossain määrin oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja mennä palvelukseen, mihin itse halusi.

Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta tarjoukseen.

Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut; olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun -- vastaiseksi, sanoi hän.

Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut liikaa hevoseltaan.

Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa. Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin. Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.

Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on vähänkään onnea -- jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut. Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta -- erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.

Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta, kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat, menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.

-- Onko se kaukanakin? kysyi Elias.

He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, -- niin kaukana se on. Ja nauroivat.

Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen markkaa päivässä -- -- -- vaikka olivathan ne maininneet pari kolme tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin palattuaan ostaneet talon. -- -- --

Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet -- -- -- Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten puheissa. -- -- --

Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä -- se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit -- niin, silloin saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.

Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien saappaiden paikat matkaa varten.

Naurakoot! ajatteli Elias -- kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!

Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta, joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.

Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin -- kun hän oli leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri yritys.

Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.

-- Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.

Sitä ei Elias tiennyt.

-- No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä tarvitset?

-- Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen -- päästäkseni Ameriikkaan.

Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi jättää palveluspaikkaansa.

-- Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.

-- Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet pestiä, väitti Elias hiljaisesti.

Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti mielensä kirota -- kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan hölmöistä! -- Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.

Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi kahdeksalta vuodelta -- ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi iltaan mennessä.

Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla, jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.

-- Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla, epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän kirjoittamaan kuittiin.

Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän vaivata päätään siitä asiasta.

* * * * *

Jos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan matkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä olisi ajanut isäntänsä hevosia -- ja jättänyt säästönsä hänen talteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä hän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella ja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja välikannella oli vallan sietämätöntä.

Itse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut järjestään, sekä yöllä että päivällä -- -- se oli kauheata kurjuutta! Mutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun he olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten ulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä heille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään kanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.

Ainoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä ilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet ainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen, mutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin, että useimmat olivat kipeitä.

Kolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään nuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla Elias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla ja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta, maatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna -- niin avutonna, niin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.

-- Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi silmänsä ja loi ne häneen.

-- Hiukan paremmalta, kiitos vaan -- -- täällä ylhäällä tuulessa. -- -- Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään jotain ruokaa sisässäni. -- --

-- Tahdotteko koettaa syödä jotain?

-- Kun voisi saada yhden silakan -- oikein suolasen -- -- mutta ehkä kahvitippakin auttaisi -- -- niillä ei mahda olla silakkaa!

Elias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli kiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi hän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin veti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi nojautua sitä vastaan.

Siitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan turvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka, kun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla omin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen häntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin parhaansa mukaan.

Päivää ennen perille tuloa uskalsi hän jo kysyä naiselta, mihinkä paikkaan Ameriikassa hän aikoi.

-- En oikein tiedä -- -- Pilettini on vaan New-Yorkiin, jossa minun pitäisi saada vähän rahaa eräässä konttoorissa. Ehkä ne siellä voivat neuvoa, mitä minun olisi tehtävä.

Eliaasta se tuntui kummalliselta -- hän kun itse oli jo etukäteen määritellyt koko matkansa. Mutta kun hän siihen asiaan ei tiennyt mitään sanoa, huomautti hän vaan, että palkat New-Yorkissa olivat huonommat kuin muualla, mikäli hän oli kuullut puhuttavan.

-- Kyllä ne minulle taitaa riittää, tuumi nainen -- jos joku vaan huolii minua palvelukseensa.

-- No miksikä ei teitä?