Part 3

Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.

Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle, ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen äänekkäästä metelistä pöydässä.

Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö kirkaisten heräsi.

Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään, vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen ajatus.

-- Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.

-- Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän -- juo, sinä pikku ryömijä, niin tulet iloiseksi.

-- Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä. -- Sitä sinä et saa tehdä.

-- Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. -- Parempi mies pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.

-- Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.

Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän hänet jotensakin tiukasti sivulle.

-- Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. -- Mutta tässä on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!

Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui pöytää vastaan.

Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.

-- Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi, unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.

Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.

Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki pidätti toiset loitompana.

-- Elkää tulko tänne, varotti hän. -- Tapahtuu jotain ihmeellistä, jos koetatte.

Aapeli Korhonen astui myös väliin.

-- Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän -- näettehän, että tyttö parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä, kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja rupeappas sitten tappelemaan!

-- Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. -- Sitä ei kukaan tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole -- ei hän mitään pahaa tarkottanut.

-- Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut nyt -- aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!

-- Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin, että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. -- Nyt ne luulee, että minä aijoin sen surmata -- lapsen, jota en, tahtoisi sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos lienenkin hiukan humalassa.

Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä vaikutuksesta.

-- Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. -- Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi -- ja kyllä meille muillekin.

Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään uneen.

Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin. Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta, ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan valitti olevansa kipeä.

Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi, niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.

-- Ei tuule ollenkaan, sanoi hän -- ja varmaan olisi niistä kaikista hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.

Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan hoitaisi lasta.

Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.

-- Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme ottaneet hoitoomme.

Ja siihen se jäi.

He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan, erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.

Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt, kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes torppia.

Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää Ameriikasta.

-- Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.

-- En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö vaalittavanasi.

Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää, ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä, harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.

Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan voivansa viljellä.

Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.

-- Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.

Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.

Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt, ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.

-- Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, -- eikä Anttila yksinään voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.

Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin. Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.

Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni, valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen pirttiinsä.

Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle, niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."

Uudisasukkaan elämää.

Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.

Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.

Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.

Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.

Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle kuin mitä hänellä oli.

Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa lehmälle ja hevosille.

Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan, työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.

-- Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin puolin tyydyttävä.

Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti hänet Kalle Lehtiseksi.

-- Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.

-- No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet siipeenammuttuja kumpikin.

-- Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että tuskin ansaitsee ruokansa.

-- Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.

-- Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet piippunsa ja ne sytyttäneet.

-- Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri välitettävääkään mitään.

-- Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen leikillään. -- Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee vahvasti viljaa ensi vuonna.

-- Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, -- vaan eihän tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.

-- Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.

-- Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.

Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.

-- No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana. Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.

-- Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti -- mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.

-- No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.

Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.

-- Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi asian. -- Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.

-- Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. -- Tänä syksynä ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat ovat huonot.

Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä. Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.

-- Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!

-- Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi näyttää. -- Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on hänellä sentään vähän makeisia!

Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti oli kesän kuluessa saanut aikaan.

-- Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko muhkeat nyt.

-- Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.

-- Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.

-- Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat saavat jäädä ansaitsematta.

-- Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion. Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.

-- Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.

-- Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi Lehtinen. -- Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein ilmaiseksi.

Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet olivat niin tavattoman pienet.

Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi tullut ajatelleeksikaan.

Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.

Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.

Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.

-- Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi, sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.

-- No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin, arveli Korhonen -- joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen ollut tarjona näillä seuduin.

Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.

-- Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, -- varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat. Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.

-- Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.

Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta, joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.

Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista muuta pientä tarvetta pyhiksi.

Hänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia rahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle, mutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.

-- Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan, ihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin hyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa, ja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa täytetyksi.

Talvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei Kalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän ei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä siitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin hänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä uskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi vuodeksi oli loppunut.

-- Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten tarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. -- Tänä kesänä aijon minä aina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja peräähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani. Ei minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun tässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

-- Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna minäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa kokoontunut, vietteli Taavetti.

-- Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen -- ja tietysti olisi minulla enemmän säästöä. -- -- Ja, sopiihan koettaa jonkun viikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen takaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?

-- Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät tänne?

Lehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä niinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla olisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut. Kolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei voinut pitemmältä viipyä.