Part 2

Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta. Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.

He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään, koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään. Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.

Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut. Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.

Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin "gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän, ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt. kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.

Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa, mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa, että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon, joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä mieltä olivat he kohta kaikki.

Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella, katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.

Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.

-- Vai niin! sanoi hän, -- vai vaivastaloon? Eivätkö ole voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.

-- Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. -- Nyt sinä olet varmaan tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

-- Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti -- aivan niinkuin eilen. -- Sanokaa heille, että jos he antavat minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. -- Vai niin, vai tahtovat he laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen ja silitteli hänen hiuksiaan -- silloin varmaankin tulet kernaammin minun kanssani?

Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, -- sitten kun Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta ottanut turvattoman huostaansa.

Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.

Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle, kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.

Metsässä.

Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka, jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa oikeastaan vaan yön aikaan.

Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.

Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan. Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa. Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.

Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään. Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren, halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.

Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.

Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi. Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.

Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa, ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija, joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia ilmiöitä täällä metsässä.

Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on -- eihän toki -- onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon, ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.

-- Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.

-- Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä mitään näin hurjaa.

-- Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu, vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen lisämuistutuksiinsa. -- Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.

Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt silmiään pois nukkuvasta lapsesta.

-- No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, -- kun et edes ymmärrä tuoda lasta lämpimään.

-- Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään -- -- alkoi Taavetti ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut, sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä vyötäisten ympärillä.

-- Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes herännyt.

Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.

-- En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.

-- Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen ainoaan lyhyeen sanaan.

-- Dakotassa.

-- Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?

Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla jonkunlainen tiedoton kunnioitus.

-- Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. -- Ja isäkin auttoi tiellä.

-- Missä hän on?

-- Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet ottaa minua lapsen kanssa.

-- Ne p--leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista metsässä. -- Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?

-- Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään, joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.

-- Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? -- koko lailla löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän itse hyvin miettivän näköinen.

Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.

-- Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. -- Me -- -- --

-- Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan äänellä, joka koetti olla hillitty. -- Täällä on lapsi, joka nukkuu.

-- Lapsi? -- Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.

Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä, kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.

-- Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän ihmettelynsä -- te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.

-- Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta tovereilleen.

Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu, ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.

-- Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies -- hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. -- Kun me vaan voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.

-- Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi pistänyt hänen päähänsä. -- Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän kuin tämä hääriminen patojen keskessä.

Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, -- sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut sanaakaan, paitse Taavetti itse.

-- Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän -- en ole tottunut semmoiseen toimeen.

-- Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. -- Kyllä minä voin näyttää, mitenkä täällä keitetään.

-- Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus, mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.

Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.

-- Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän ajatuksensa, -- ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun keitoksillasi.

-- Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.

He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut lohduttaa pienokaista.

-- Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.

-- Kyllähän se on kaunista, myönsi hän -- mutta ei se suinkaan ole hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän päällä? kysyi hän Taavetilta.

Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.

Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin komennon mukaan.

Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.

-- Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö -- it nice.

-- No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.

-- Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.

Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin, jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen tungettelevaisuuttaan.

Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.

-- Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti miehistä muuan.

-- Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.

-- Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen muassa, kehoitti kolmas.

-- Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian -- ja ripustamme ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.

Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet asetettiin makuulle.

Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.

-- Katsokaapa näitä!

Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön jalkain mukaan.

-- Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin miehiin. -- Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.

-- Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, -- ainakin siksi, kunnes opin edes keittämään.

-- Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki. Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten pitää tulemasi omin päisi toimeen.

-- Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?

-- Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies -- mutta luullakseni ajattelevat he kaikki samoin.

Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen asiaan.

Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään, joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä, jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin hauskaksi kuin mahdollista.

Ja Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.

Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa salaisuudessa.

Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille, yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi silminnähtävästi samassa määrässä.

Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt, niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen jälkeen.