Part 1

TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO

Y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Kirjoittanut

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

JUHANI AHO

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLTÖ:

Taavetti Anttilan kohtalo Elias Möykän Ameriikan matka Översti Beckridge ja hänen gorillansa Kun Eerikki Käykkä särki pankin Pastori Lahti Antti Ulukka

Taavetti Anttilan kohtalo.

Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä lasketaan kymmenissä penikulmissa.

Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä rajalaisista.

Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen, neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, -- se mikä heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi vapaasti tienäkään käyttää.

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa -- ja ne ensi vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla lakeuksilla.

Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton huomata minkäänlaista kauneutta.

Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua äärimmäisen näköpiirin perille saakka.

Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita, pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia, jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen. Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan, pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa; usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" -- jota hän ajattelee sanoessaan "kotona".

Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa, asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa Minnesotassa.

Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin -- ja "muinoin" ei tarvitse merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa -- raivaamattomimpiin ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen heidän talonsa -- kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina herrastelleet.

Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.

Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat. Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi, hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.

Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.

Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien, järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien, ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän matkaa pohjoisemmaksi.

Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan. Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi valoa ja lämpöä.

Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla. Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta, ystävistä ja ihmisten seurasta -- sanalla sanoen kaikesta, joka jossain määrin lieventää elämän vaivoja.

Aavikolla.

-- Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!

Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa, seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä ei ole huomattavissa.

-- Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. -- Mutta jos tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi tuli tällaisessa pakkasessa.

-- Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, -- mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin hangessa.

Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta. Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.

Mutta isä -- Tuomas Anttila -- oli jo kaksi vuotta työskennellyt kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen, jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan. Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.

Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa omin neuvoin.

Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään. Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.

Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä merkkiäkään teistä tai poluista.

Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista, vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat lämmitelleet itseään.

Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet. Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut. Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä savutorvea kohti.

Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa jotain ääntä aitansa maakuopasta.

Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista. Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa ja vaikeroivaa.

Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja hyppäsi alas isänsä luo.

-- Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda lunta, niin että se pyrynä pölisi. -- Eikä niillä ole tulta, vaikk'on näin kylmä!

Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei ollut edes lukittu.

Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen kohdalla vastapäisellä seinällä.

He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.

-- Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi tukehduttamalla nyyhkytyksellä.

Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet kuolleeksi.

-- Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas vierasten puoleen.

-- Mama cold! sanoi hän vakavana. -- Katie cold too!

-- Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen. -- Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!

Majassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat nyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut kasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli tehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.

-- Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä, heti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää lämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.

-- Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. -- Get up mama! lisäsi hän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi liikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.

-- So sleepy -- mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen ja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.

Hetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni häneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.

-- Hungry, sopersi hän. -- Katie very hungry.

-- Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä vähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden tarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa, ja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja keittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei ollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi pojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.

-- Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä kuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.

Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä. Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.

-- Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.

-- Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi pitänyt.

-- Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä, nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi polttaa.

Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen huolellisesti kuolleen päälle.

-- Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.

-- Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.

-- Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme, tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi. Tiesi milloin hän tulee kotiin.

-- Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa, vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. -- Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää hiukan leipää.

-- Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa, saneli Taavetti varmasti. -- Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy olla yksin.

-- Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.

-- Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti vihastuen. -- Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet selässäni vaikka kuinka kauvas.

-- Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa.

Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä yhden piipullisen, ennenkun pani maata -- niin lähelle poikaansa, että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.

-- Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.

-- En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä asiasta.

-- Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa, päätteli isä. -- Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita auttaa.

Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.

-- Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen, ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi lapsen omaan villapeitteesensä.

Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.

Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa, kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja joukolleen.