Part 7

KONTIALA. Myönnän senkin. Ihmiselämässä on hetkiä, neiti Juudit... Mutta senpätähden haluankin hyvittää sen pienen pahanmielen, minkä mahdollisesti olen Petralle tuottanut ja joka ehkä vain on ollut hänelle terveellinen. Ajatelkaa: tämä on ensimmäinen vastoinkäyminen ja julkinen selkkaus koko hänen elämässään. Meille julkisuuden miehille se on tavallisesti jokapäiväistä leipää. Tulen juuri tarjoamaan hänelle sovinnon kättä lehteni, kustannusyhtiö »Valon» ja itseni puolesta. Olen joka taholla siloittanut kaikki kahnaukset. Yhtiö tarjoaa hänelle nyt paremmat ehdot kuin milloinkaan ennen. Tuo pieni skandaali on lisännyt hänen teostensa kysyntää. Petra on nyt aktuelli. Häntä voidaan nyt myydä paljon ja kalliista.

JUUDIT. Ahaa. Nyt ymmärrän teidän äkillisen jalomielisyytenne. Omien etujen palvomista vain.

KONTIALA. _Yhteisten_ etujen hoitoa, sanokaamme niin.

JUUDIT. Ja te luulette, että kultakoukulla voi onkia kenen hyvänsä.

KONTIALA. Jos te luulette, että Petra on tunteeton rahalle ja että taiteilijat elävät pelkällä linnunlaululla, niin erehdytte. Minulla on pitkä kokemus. Ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun me — huomatkaa, minä sanon me — vetäydymme pois talosta, palautuu kaikki ennalleen. Petra valittelee onnettomuuttaan niinkuin ennenkin ja on onnellinen niinkuin ennenkin. Hänen taiteensa rehottaa, kotirauha kukoistaa...

JUUDIT (Pilkallisesti.) Ja voittajaksi jäätte te...!

KONTIALA (Kauniisti.) Voittajaksi jää Niina. Ja se on oikein. Sillä hän on paras meistä... Tämän vain tahdoin saada teille sanotuksi. Ja kaiken varalta vielä: Jos edelleen jatkatte samaan suuntaan, niin asianne ei siitä voita mitään, mutta eräs yksilö, eräs persoonallisuus on menetetty. Ja eikö sekin ole tappio ihmisyyden asialle? Minun ohjaukseni alla on Petra kestänyt kaksikymmentä vuotta, teidän huomassanne hän päätyi sairasvuoteelle kahdessa kuukaudessa! (Kumartaa poistuu.)

VI kohtaus.

NIINA (Kurkistaa ovesta.) Kas, eikö Johannes olekaan täällä?

JUUDIT. Ei. Hän meni jo hyvän aikaa sitten puutarhaan kävelemään Virvan kanssa.

NIINA. Minä luulin kuulleeni täältä ääniä.

JUUDIT. Kontiala kävi täällä.

NIINA (Soinnuttomasti.) Mitä hän tahtoi?

JUUDIT (Yksitoikkoisesti.) Hän tahtoi sovittaa kaikki. Väistyä syrjään sinun elämästäsi ja tukea jälleen Petraa.

NIINA. Jumalan kiitos!

JUUDIT (Äidillisesti.) Sinä olet siis iloinen siitä, pikku-sisko? Et kanna hänelle kaunaa?

NIINA. Olen iloinen. Ja olisi väärin minulta kantaa kaunaa hänelle. Hän unohti itsensä hetkiseksi, mutta samoin tein minäkin. Suutuin silmittömästi (Hiljemmin.) Eikä totuudesta pitäisi niin suuttua. Sillä hän sanoi vain totuuden...

JUUDIT. Minkä totuuden?

NIINA. (Epävarmasti.) Hän sanoi... että... että Johannes rakasti sinua eikä minua... Minä olen sen aina tiennyt... ehkä muutkin... Mutta sitä ei olisi saanut sanoa minulle. Se oli niin julmaa, niin raakaa. Kajota toisen ihmisen elämän salaisuuteen. Sitä vartenhan minä menin hänelle vaimoksi, että minä hänen rakkaudensuruaan lohduttaisin. Hän rakasti sinua, mutta hän tarvitsi minua. Sillä minä olin ainoa, joka todella rakastin häntä...

JUUDIT. Etkö ole ollut katkera minulle, sisko?

NIINA. Sinulleko? Sinua olen aina ihaillut ja rakastanut. On niin luonnollista, että hän sinua rakastaa. Sinä olet niin viisas, niin voimakas, niin jalo ja niin paljon suurempi kuin minä. Minä tunnen aina mitättömyyteni sinun rinnallasi. Ja nyt kun tulit, olin jo valmis väistymään. Luulin, että tulit täyttämään minun paikkaani kodissa...

JUUDIT. (Naurahtaen.) Me kaksi emme milloinkaan voi täyttää toistemme paikkaa. Me olemme niin erilaiset...

NIINA. Se on totta. Siksi minä lapsena välistä pelkäsin sinua, sinun silmiäsi, jotka katsoivat aivan sielun pohjaan, suutasi, joka oli niin hyvä, mutta ei koskaan nauranut, käsiäsi, jotka olivat niin kauniit, mutta jotka eivät koskaan leikkineet eivätkä hyväilleet, otsaasi, jonka takana oli niin paljon ajatuksia... Sano minulle, oletko sinä koskaan rakastanut? (Epäröiden.) Etkö sinäkin kerran rakastanut Johannesta?

JUUDIT. (Mietteisiin vaipuneena.) Oli aika, jolloin minä kadehdin kaikkia naisia, niitä, joilla oli lemmen onni omanaan, ehkä enemmän vielä niitä, jotka olivat niin nuoria, etteivät sitä vielä tunteneet, ja niitä, jotka olivat niin vanhoja, että kaikki oli jo ohitse, — aika, jolloin kärsin... Se oli kai rakkautta...

NIINA. Mutta miksi sinä siis — —?

JUUDIT (Viittaa häntä vaikenemaan.) Minulta puuttuu kai sitä, mitä on kaikilla muilla naisilla. Sinua aina pienestä pitäin ihmettelin. Sinussa oli jotakin, jota en ymmärtänyt. Sanoin itselleni, että sinulta puuttui itsesäilytysvaistoa... Mutta se kai juuri on tehnyt sinut oikeaksi naiseksi, joksi minä en koskaan tullut. Kun olit yksitoistavuotias, sait ankaran keuhkokuumeen. Ja muistatko, kuinka sen sait? Sinä istuit talvisydännä ikkunalaudalla ja syötit elättikyyhkysiäsi. Istuit alusvaatteillasi etkä hennonut sulkea ikkunaa, kun et raskinut ajaa niitä pois. Silloin se oli minusta luonteen heikkoutta, ja nyt sanoisin, että siinä on koko naisen voima. Ehkä sinulta puuttuu itsesäilytysvaistoa, mutta sinulla on parempaa, sinulla on kyky säilyttää muita. Sinä kuulut niihin hiljaisiin uhraajiin, itsensä unohtajiin, jotka lohduttavat miestä rakkauden pettymyksen jälkeen, jotka pelastavat sortuvat ja sovittavat hänet uudestaan elämän kanssa, antavat hänelle takaisin voiman, jonka hän luulee jo kadottaneensa. Usko minua, sinunlaistasi juuri, rakas sisko, eikä ketään muuta, tarvitsee Johannes.

NIINA (Hiljaa, päätään nyökäyttäen.) Hän kaipaa hoitoa kuin lapsi...

JUUDIT (Sydämellisesti.) Sinä olet hoitanut häntä hyvin, olet pitänyt ilman puhtaana siinä sisimmässä sydänkammiossa, missä syntyvät ne kipinät, joista maailman valo kerran on nouseva. Minun tieni vie taas sinne, kauas, kohti tuntemattomia kohtaloita...

NIINA. Etkö voisi jäädä tänne?

JUUDIT. Minun ei olisi pitänyt tänne koskaan tullakaan. Olen kylvänyt turhaa levottomuutta ympärilleni. Paraskin on muuttunut pahimmaksi. Ja kuitenkaan en voi luopua entiseltä polultani. Sellainen poltto on minulle pantu sydämeen.

NIINA. Luulen, että Johanneksesta parannuttuaan tuntuu tyhjältä, jos sinä lähdet...

JUUDIT. Tee hänet onnelliseksi, Niina! Sinä voit sen tehdä. Ja minäkin olen silloin onnellinen, kun tiedän, että te kaksi olette sitä. (Suutelee Niinaa otsalle. Hiukan surumielisesti.) Ilman isänmaata, ilman kotia ja rakkautta, niin kummasti on minun tähteni kulkuni säätänyt..

NIINA (Kyynelöityen.) Rakas Juudit-siskoni, välistä minusta tuntuu, että sinulla on liian pingoittunut käsitys ihmisyydestä, että sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi.

JUUDIT (Raskasmielisesti.) Sinä olet oikeassa, pikkusisko. Minusta taas on välistä tuntunut, että sinulla on väärä käsitys naisellisuudesta ja että siksi aina saisit olla orjuudessa... Mutta kentiespä se juuri on onni...

VII kohtaus.

VIRVA (Juoksee iloisesti sisään taka-ovesta.) Äiti, äiti, meillä on ollut niin hauskaa isän kanssa, ettet voi uskoa! Me olemme haastelleet kaikenlaista. Mutta en maininnut mitään siitä, että pian tulevat ylioppilaat tänne kunniakäynnille ja että Matti pääsee tänään vapaaksi. Isä on niin surrut Matti-paran kohtaloa. Kaikesta tulee hänelle riemullinen yllätys. Ihmiset ovat hänelle nyt kaksin verroin ystävällisiä tuon järjettömän boikottauksen jälkeen. Isä oli jo nyt niin iloinen... aivan kuin ennen...

NIINA (Juuditille.) Minä pelkään hänen iloaan enemmän kuin hänen suruaan.

JUUDIT (Hiljaa.) Siksikö, että ilo vie hänet pois luotasi ja suru tuo hänet syliisi?

NIINA (Pudistaa päätään.) Siksi, että ilossa hän on outo itselleen, surussa hän on rehellinen...

VIRVA. Minä lähden nyt vähän kuulemaan kaupungille, milloin laulajat tulevat. Pitäkää isää sillä aikaa hyvällä tuulella!

JUUDIT. Minäkin lähden omalle puolelleni (Nyökäyttää sydämellisesti päätään Niinalle.)

VIII kohtaus.

PETRA (Tulee työhuoneestaan, säpsähtää nähdessään Niinan.)

NIINA (Herttaisesti.) Teillä on ollut hauska keskustelu Virvan kanssa, kertoi lapsonen.

PETRA (Hajamielisesti.) Niin, niin... Me puhuimme matkasta.

NIINA (Vilkkaasti.) Sinä suunnittelet matkaa? Se tulee todellakin virkistämään sinua.

PETRA (Istuutuen, hitaasti.) Niin, niin... matkaa...

NIINA. No, otatko minutkin mukaan?

PETRA. Sinä pelkäät sellaista matkaa...

NIINA. Sinun kanssasi en pelkää mitään.

PETRA. Sinulle käy vaikeaksi...

NIINA. Vaikein on minulle helpointa, kun on kysymys sinusta. Sittenhän tunnen olevani tarpeellinen. Minne siis aiotkaan? Saharan erämaahan vai Tulimaan villienkö joukkoon?

PETRA. Kauemmaksi, kauemmaksi, rakkaani.

NIINA. Idän ikuiseen ihmevaltakuntaan, jonne aina olet kaivannut?

PETRA. Ihmeellisempään, ihmeellisempään, rakkaani.

NIINA. Ehkä Tyynenmeren rauhallisiin lumosaariin?

PETRA. Vielä tyynempään satamaan, rakkaani.

NIINA (Katsoo Petraan oudoksuen.)

PETRA. Ja laivalla niin nopealla, että itse aika jää jälkeen.

NIINA. Mitä sinä puhut?

PETRA. Kas, sinä vaalenet! Sinä pelkäät jo! Enkös sitä sanonut. Olet aina väittänyt rakastavasi minua. Minä olen alkanut epäillä kaikkea. Sinuakin. Ja sinun rakkauttasi. Minä olen epäonnistunut koe, kuinka minua voisi kukaan rakastaa minun itseni vuoksi! Myrsky käy, ja jos se kaataa minut, ei kenkään kysy kaatunutta... Kaikki puhuvat vierasta kieltä ympärilläni... Kuka sinä olet, Niina?...

NIINA (Hädissään.) Rakas Johannes, tule toki järkiisi! Oma vaimosi olen ja minä rakastan sinua, usko minua.

PETRA (Silittäen Niinan päätä, raukeasti hymyillen.) Sinä olet hyvä, Niina. Mutta hyvyys ei ole vielä rakkautta. Sinä et voi olla paha kenellekään. Jokaiselle olisit hyvä. Kontialallekin. (Äkillisesti.) Etkö sinä rakastakin Kontialaa?

NIINA. Hyvä Jumala, vieläkö sinä puhut siitä! Sinua yksin, sinua yksin minä rakastan. Tiedäthän, että sinä olet minulle enemmän kuin elämä.

PETRA. Uskallatko siis kuolla minun kanssani? Rakastatko minua niin paljon. Niina.

NIINA. Rakkaani, ainokaiseni, et saa, et saa noin ajatella. Et saa kuolla. Minä rakastan sinua, mutta minä rakastan sinut elämälle, minä sylkytän sinut sylissäni uneen kuin lapsen, minä parannan sinun haavasi, minä torjun murheet luotasi... (Ulkoa alkaa kuulua ylioppilaiden tervehdyslaulu.) Kuuletko, siellä tulee kansa, nuoriso! Se tahtoo kantaa sinut käsillään, se rakastaa sinua myös. Miljoonat ihmiset tarvitsevat ja siunaavat sinua.

PETRA. Minua ei rakasta kukaan, ei kukaan. Et sinäkään, Niina.

NIINA. (Riippuen kiinni hänen kaulassaan, suudellen ja syleillen häntä.) Minä rakastan sinua, rakastan sinua!

PETRA. Todista se siis teolla. Älä jätä minua yksin!

NIINA. En ikänäni jätä sinua.

PETRA. Kuole siis kanssani!

NIINA (Hulluna epätoivosta, langeten maahan, syleillen Petran polvia.) Ei, ei! Et saa puhua noin (Ponnahtaa pystyyn, juoksee ikkunan luo, avaa sen, huutaa.) Oi tulkaa, ihmiset, pian! Pelastakaa hänet elämälle! (Petralle.) Kuule, kuule, miten he huutavat sinua!

(Ulkoa kuuluu huutoja: »Eläköön Petra! Eläköön!»)

NIINA. Noin sinua rakastetaan. Sadoittain, tuhansittain he tulevat tänne. Runoilijaansa nostamaan! (Kiiruhtaa ulos heitä vastaan.)

PETRA (Pimeästi.) Nyt he tulevat, kun olen lakannut olemasta runoilija (Sekavasti.) Minulla ei ole oikeutta ajaa oikeutta... Provokaattori ... Ah, syyttäjät, syyttäjät, joko te taas tulette! Ei enää yksitellen, vaan sadoittain, tuhansittain! Minä en kestä teitä! (Pakenee huoneennurkkaan kuin takaa-ajettu eläin.) Pois... pois...

IX kohtaus.

VIRVA. Isä, Matti on vapaa! (Kauhistuu nähdessään Petran tuhoutuneen ulkonäön, kiirehtii hakemaan äitiään.)

PETRA (Perääntyen yhä, kauhun ja mielipuolisuuden ilme kasvoillaan.) Pois... Pois!... Haamut, syyttäjät... Minä annan teille hyvitystä. Minä annan elämäni. Minä tulen jo! Pois... (Vetää Juuditin revolverin ja ampuu itsensä, kaatuu.)

JUUDIT (Syöksyy sisään langeten Petran eteen polvilleen.) Sinä et saa, et saa kuolla! Minä rakastan sinua.

PETRA (Hymyää heikosti.) Noiden sanojen vuoksi kannatti kuolla... (Kuolee.)

X kohtaus.

(Niina, Virva ja Matti rientävät sisään. Niina Petran viereen polvilleen. Juudit nousee! Ulkoa kuuluu taas riemukasta hälinää, laulua, ääniä: »Eläköön Petra! — Petra ulos! — Eläköön kansan suuri runoilija!»)

KALMU (Astuu huoneeseen iloisen näköisenä. Hymy hyytyy hänen huulilleen, kun hän huomaa kuolinryhmän. Tulee kuolleen luo, tunnustelee sydäntä, valtimoa, laskee käden varovaisesti alas. Painaa päänsä syvään kumaraan.)

NIINA (Valittaen.) Ja hän olisi tahtonut kuolla minun kanssani. Ja minä jätin hänet yksin...

JUUDIT (Hiljaa, syrjässä muista, itsekseen.) Ja minun kanssani hän olisi voinut elää...

KALMU (Menee ikkunan luo, viittaa kädellään ihmisiä vaikenemaan. Tukahtuneella äänellä.) Ystävät, saatte jättää kunniatervehdyksenne toistaiseksi... Saatte säästää laulunne — hänen haudalleen. Runoilija Petra on kuollut.

Väliverho.