Part 6
RALLI. Kyllä minä menen. Kuka tällaisessa paikassa ilkiäisi viipyäkään. Provokaattori! (Lähestyy nopeasti Petraa heittäen häneen leimuavan, murhanhimoisen katseen.) Tässä on sellainen tyttö, jota ei koreilla värssyillä lumota. Minä syljen silmillesi, ettäs sen tiedät! (Häviää ovesta.)
XII kohtaus.
PETRA (On vaipunut tuolille kuin halvattu.)
NIINA (Arasti.) Älä välitä hänestä. Hän oli mielipuoli.
JUUDIT. Onnettomuus oli sumentanut hänen järkensä. Olisithan sinä voinut tuolle onnettomalle sanoa jonkun rauhoittavan sanan, että todella olet heidän ystävänsä...
PETRA. Minä! (Nousten, kuin itsekseen.) Minä en ole kenenkään ystävä, eikä minulla ole yhtään ystävää. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, en tähän kansaan, en tähän aikaan, en koko tähän ihmiskuntaan! Minä olen outo koko maapallolla, vieras, muukalainen, yksin... Koko maailma vihaa ja syyttää minua, Juudit halveksii minua, ja Niina — pettää minua...
JUUDIT. Se ei ole totta. Sinä hourit.
NIINA (Parahtaen, langeten polvilleen hänen eteensä.) Uskotko sinä todellakin ensimmäistä vierasta maankiertäjää enemmän kuin minua, joka koko elämän olen uskollisesti seisonut rinnallasi. Sekö on sitä suurta luottamusta, josta puhuit...!
PETRA (Ei näytä kuulevan.)
NIINA (Rukoilevasti ja itkien.) Kuinka sinä, joka olet niin viisas, voit olla noin houkko! Kuinka sinä, joka olet niin hyvä, voit olla noin julma!
PETRA (Kuin heräten.) Vieläkö te olette siinä? Keitä te olette? Mitä te tahdotte minusta (Äkkiä.) Ulos kaikki! Minä tahdon olla yksin, yksin, sillä minä olen yksin... Menkää, menkää, minun täytyy saada olla yksin...
(NIINA ja Juudit vetäytyvät vitkastellen pois.)
XIII kohtaus.
PETRA (Kuin unissaan, vaipuen istumaan, pää käsien varassa.) Kaikki ryvettyy... Kaikki muuttuu rumuudeksi, kaikki muuttuu kärsimykseksi... Miksi kaikki minua syyttävät? Mitä minä olen tehnyt? Onko siis rikos olla runoilija?
Väliverho.
NELJÄS NÄYTÖS.
Petran makuukammio. Ovi taka-alalla johtaa hänen työhuoneeseensa. Oikealla ovi muuhun huoneistoon. Vasemmalla, taka-alalla vuode. Käsikirjasto-hyllyjä. Takka. Ikkunakaihtimet alhaalla.
I kohtaus.
(Petra makaa täysissä vaatteissaan vuoteella. Tohtori Kalmu istuu hänen vieressään tuolilla. Yöpöydällä palaa himmeällä viheriällä varjostettu lamppu, joka valaisee siinä viruvia käsikirjoituksia. Myös katossa palaa lamppu.)
KALMU. Sinä olet sairas. Koeta olla tekemättä, ajattelematta mitään, levätä...
PETRA. Minä en ajattele mitään, minussa vain ajattelee. Minä en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotain, jokin suuri tilinteko, johon minun sormiani ei päästetä mukaan, sillä minä olen elämäni iän pitänyt väärää kirjanpitoa. Ja uskotellut olevani rikas. Vielä äsken. Yhden lyhyen hetken, auringon nousun ja laskun välillä, minä olin maailman valtias. Minulla oli varaa kaikkeen. Minulla oli runoilijan siivet, valtiomiehen kauaskantoinen katse, sydän, joka sykki samassa tahdissa ihmisyyden kanssa. Minulla oli kansan kannatus ja naisen rakkaus. Minä luulin voivani yhdistää mielikuvan ja todellisuuden, laulaa yhteen elämän rikkinäiset sirpaleet. Minä luulin eläväni uudestaan Curtiuksen tarinan. Parhaan oli heittäydyttävä turmion kitaan pelastaakseen maan. Hänen ylitseen oli sulkeutuva pohjaton kuilu. Se ei sulkeutunutkaan. Maa sylki minut ulos sylistään. Ja tiedätkö miksi? Siksi, että minä en ollutkaan se paras. Kaikki kultani oli kuonaa. Ja naiset. He rakastavat kultaa, hahahaa! He ovat julmia kuin lapset. Rikkovat kauniin lelun nähdäkseen mitä on sisällä...
KALMU. Rakas ystävä, sinä panet liian paljon arvoa sille puolelle elämästä. Silloin elämä kadottaa tasapainon. Luvalla sanoen: naiset ovat turmelleet sinut...
PETRA (Raskaasti.) He ovat sanoneet minulle totuuksia, joita en kestä. He ovat näyttäneet, mikä se sälö oli, joka kaatoi rakennuksen. _Valhe._ Elin valheessa, mutta silloin elin. Nyt en ole elävä enkä kuollut. Miksi riistettiin minulta suloinen sokeuteni? Minä luulin olevani totuuden apostoli, sillä valhe oli niin kaunista. Valhe on kauneutta, ja kaunis valhe on runoutta. Ja minä en voi elää ilman sitä.
KALMU. Emmekä me muutkaan. Miksi ihmiset vihaavat valhetta, kun se kuitenkin on heidän elinehtonsa. Koko elämä on valhetta, ainakin paras osa siitä, kaikki mikä siinä on myönteistä: peittelevä hellyys, jolla hoidetaan heikkoja, usko ja rakkaus, jolla pelastetaan kuolemasta, onni, joka sitoo silmät suosikiltaan, hyvyys, joka tekee sydämet laajoiksi ja suvaitsevaisiksi, kaikki on tingintää, kompromissia, tahallista tai tahatonta petosta. Mutta se on välttämätöntä. Ihmiset kärsivät muuten liikaa...
PETRA. Minä olen tahallani tallannut jalkoihini eräitä elämänarvoja. Jokainen, joka jotakin tekee, joutuu myös tekemään rikoksia... Tiesin, että kotonani olin kuin Kalevalan tammi, joka esti päivän paistamasta... Mutta luulin, etteivät he itse sitä huomanneet, ja luulin, että minun elämäntyöni vaati eräitä uhreja, että minulla oli oikeus tuottaa surua muutamille lieventääkseni tuhansien tuskaa, sortaa harvoja antaakseni vapauden kuvitelman miljoonille, painaa alas pienempiä elämänarvoja nostaakseni suurempia, alistaa ja alistua arkivalheeseen soittaakseni suuren sunnuntain kirkonkelloja ihmiskunnalle. Minulla oli toisin sanoen usko. Kaikki harhakuvitelmaa. Kuolemankelloja olen soittanut, kärsimyksen kypeniä kylvänyt lähelle ja kauas. Sitä ajatusta en kestä. Minä jaksoin kärsiä itse... minä en jaksa tuottaa kärsimystä...
KALMU (Päätään pudistaen.) Ai ai. Siinäkö sitä ollaan. Se on vaarallisinta kaikesta. Sellaista ei ole lupa puhua, ei ajatella. Ihminen, joka sanoo, että hän ei jaksa tuottaa kärsimystä toiselle, julistaa oman kuolemantuomionsa. Tahtomattammekin tuotamme me kaikki joka hetki kärsimystä pelkällä olemassaolollamme. Syödä ja tulla syödyksi on elämän laki. Siitä ei pääse. Mitä varten meillä muuten olisi hampaat, vatsa, ruumis? Ja ihmisen henki on yhteellinen ruumiin kanssa. Jos ihminen sanoo, että hän kärsii, todistaa se vain, että hän elää, ja jos hän sanoo, ettei hän _jaksa_ kärsiä, todistaa se vain, että hänellä on erittäin voimakas ja terve elämänvietti, joka ajaa häntä etsimään elämän onnea, parempia elämänehtoja, rehevämpiä laitumia. Se on hyvä... Mutta... jos hän sanoo, ettei hän jaksa _tuottaa_ kärsimystä, silloin... silloin täytyy hänen lakata elämästä... Niin on asia. Siis: älä haudo tyhmyyksiä. Täytyy oppia ottamaan elämä sellaisena kuin se on. Älä kapinoi kohtaloa vastaan, joka on meille kaikille yhteinen ja johon tulee suhtautua niin sanoakseni lojaalisesti...
PETRA. Omaan ja ihmisten pahuuteen, tarkoitat?
KALMU. Välttämättömyyden pakkoon, tietämättömyyteen. Ja on eräitä asioita, joista on parempi olla tietämätön. Tämä on yksi niistä.
PETRA. Mutta — — —
KALMU (Nousten.) Siitä ei keskustella (Katsoo kelloaan.) Minun täytyy nyt lähteä erään toisen sairaan luo.
PETRA. Älä jätä minua yksin.
KALMU. Palaan vähän illemmällä uudestaan. Siihen asti yritä nukahdella... Sammutanko ehkä kattolampun?
PETRA (Nyökkää.)
(Tohtori sammuttaa kattosähkön. Menee ulos oikealta. Huone jää viheriän pöytälampun kelmeään valaistukseen.)
II kohtaus.
PETRA (Makaa vähän aikaa liikkumattomana. Huone on autio. Sitten avautuu taka-ovi kuulumattomasti ja sisään hiipii Mummu, kyyryssä, kokonaan mustissa.)
MUMMU (Pysähtyy keskelle huoneita Petraan kääntyneenä, tuijottaa häneen.)
PETRA (Kohoten istualleen vuoteessa, kalpeana, laajentunein silmäterin. Ääntää tuskin kuuluvasti.) Mummu, mitä sinä tahdot?
MUMMU (Valittavalla äänellä.) Miksi et sano minua äidiksi, Johannes? Siitä on niin kauan, kun olet minua viimeksi sillä nimellä kutsunut. Isääsi tulet, poikaseni. Hän löi ja sätti minua, sinä olet rangaissut minua vaitiololla, vieroittamalla minut pois äidin asemasta sydämessäsi ja kodissasi. Petrojen kodissa on naisella kovat päivät. He vievät maailmalle ilonsa ja elonsa, vieraille naisille rahansa ja rakkautensa, ja tuovat kotiin tyhjyytensä ja häpeänsä, väsymyksensä ja heikkoutensa. Kärsimystä on vaimon elämä Petrojen luona. Kyllä sen Niina tietää. Sanoi Virva koulussa opetettavan, että on nykymaailmassa sellainen laki, että erotaan, kun ei ole hyvä. Ei ole oikea laki. Virva on lapsi, ei ymmärrä. Ei oikea nainen sitä koskaan tee. Ei eroa, vaikka henkeen ja vereen rääkättäisiin. Voi, voi! Murhamiehiä ovat kaikki Petrat. Ei ole murhatulla sielulla koskaan rauhaa. Siksi täytyy minunkin aina kävellä, aina kävellä...
(Häviää hiipivin askelin vuoteen nurkan taa. Samassa tulee ovesta Sanni, luihuin, alistuvin liikkein, laihana, kaiken kurjuuden haamuna, harmaa saali hartioilla, harvat hiukset tuskin pysyen sykkyrällä ja riippuen silmille.)
SANNI (Kurkistellen.) Aina olet laulanut Tuskasta, mutta et ole koskaan nähnyt sitä. Minä se olen. Siskosi Sanni. En uskaltanut tulla aikaisemmin, voimasi päivinä. Olisit ajanut minut ulos ovesta, kun olen näin huono nainen. Siksikö sinä sen minun Mattini linnaan laitoit, kun se on äpärä, ettei sinun tarvitsisi hävetä häntä, niinkuin olet minua hävennyt. Mutta olen minäkin ollut nuori ja kaunis. Muistatko, miten minun poskeni punoittivat niinkuin kaksi marjaa ja miten paksut, keltaiset palmikot riippuivat selässäni kuin kultaiset käädyt. Ne minä möin rikkaiden rouvien päähän, kun lapseni huusi ruokaa. Ja voimani minä imetin rahasta sen saman herrasluokan vereen, joka nyt minua häväisee ja jonka likaisia helmoja minä huuhtelen. Saastaansa tukehtuisivat ilman minua. Miten maailmassa on paljon likaa! Ihminen ei tee muuta kuin likaa ja mätänee — elämässä ja kuolemassa — Aina vain pestä, pestä... Kuolleitakin olen pessyt. Sinuakin vielä pesen, kun ruumiina makaat... Paljon sinussa on pesemistä...
PETRA (Vetäytyy kauhusta jähmettyneenä taapäin. Hänellä pääsee epäselvä mölähdys. Ähkyen.) Pois, pois!
(Sanni lähestyy vuodetta. Petra syöksyy mielettömänä pystyyn kamalasti parahtaen. Sanni häviää.)
III kohtaus.
VIRVA (Rientää sisään, kiertää kattosähkön palamaan.) Isä, miksi sinä huusit? Mikä sinun on? Oletko sairaampi?
PETRA (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa, änkyttäen.) Mummu... Missä on Mummu? Menikö hän tuonne? (Osoittaa työhuoneensa ovea.)
VIRVA. Rakas isä, Mummu-parkahan kuoli jo pari viikkoa sitten. Ja tuolla työhuoneessasi hän ei tainnut käydä eläissäänkään koskaan...
PETRA (Itsekseen.) Ja se toinen! Se toinen!
VIRVA (Hyväilevästi.) Joko sinä, isä-kulta, alat pelätä kummituksia? Etkö muista, kuinka aina sanoit minulle, kun pienempänä pelkäsin aaveita, että eläviä tulee pelätä enemmän kuin kuolleita. Eikä sinun nyt tarvitse pelätä tulevasi häirityksi elävienkään puolelta. Palvelijoille on sanottu, että ketään vieraita ei saa päästää sisälle, jotta saisit olla oikein rauhassa...
PETRA (Kuin hapuillen todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla.) Niin, niin, lapsi... Minun vieraitani vain eivät ovet estä... Ne tulevat täältä, täältä... (Osoittaa otsaansa. Istahtaa luolille voipuneena.)
VIRVA (Istuu tuolin puitteelle hänen viereensä, lavertelevasti.) Isäkulta, luulenpa melkein, että vielä haudot päässäsi tuota tuhmaa politiikkaa. Kuulin, kuinka sinä sanoit äidille, että me kaikki saamme kärsiä sinun vuoksesi. Siinä ei ole perää vähintäkään. Minä ainakin olen nauttinut koko ajan ja ollut niin ylpeä sinusta. Ja mikä hauskinta, että minäkin sain päälleni pienen pirskauksen noista hirveistä poliittisista intohimoista. On äärettömän hauskaa olla huomattu ja tunnettu. Kuules, isä, minä olen todenteolla nyt päättänyt ruveta laulajattareksi. Minulla on kaunis ääni, sen saat uskoa, vaikka ei äiti koskaan anna minun laulaa sinulle, kun sinä olet sellainen nero. Niinkuin se nerous siitä haihtuisi! Eikö totta, isä, että äiti ei oikein ymmärrä sinua? Jos minä olisin sinun rouvasi, kuinka minä osaisin! Sinähän olet kuin pieni lapsi, vaikka oletkin niin suuri. Ja tiedätkö, toiset sanovat, että sinä olet oikein sankari...
PETRA (Surumielisesti hymyillen.) Hullutusta, hullutusta. Ja mitä on olla sankari? Ei mitään. Mitä siihen tarvitaan? Hetken ele. Olla hyvä ihminen on paljon enemmän ja paljon vaikeampaa. Koko elämäkään ei siihen aina riitä... Äitisi, lapsi, on hyvä ihminen, muista se aina. Minä en ole sitä aina muistanut ja siinä olen tehnyt väärin...
VIRVA (Hitaasti, epäröivästi.) Niin, niin, uskon sen. Mutta _sinä_, isä, sinä olet — — — sinä olet — — — oikea ihminen. Kerran sanoit, että tarvitaan vielä vuosisatoja, tuhansia, ennenkuin meistä tulee oikeita ihmisiä. Sinä olet jo sellainen. En osaa sitä selittää... minä vain tunnen niin... Ja kun minusta tulee suuri laulajatar, otan minä sinut mukaani kauas, kauas maailmaan. Minä ryöstän sinut aivan itselleni, en huoli kestään muusta kuin sinusta. Minä rakastan sinua, isä, enemmän kuin ketään ihmistä maailmassa (Kaulaa häntä.) Ja siellä kaukana me elämme sitten kauneudessa ja vapaudessa... ja olemme onnellisia...
PETRA (Nousten, taputtaen Virvaa olalle.) Haaveita, lapsi, haaveita. Mutta se meissä sittenkin lie parasta — meissä kahdessa — — — (Kävelee edestakaisin.)
VIRVA (Lapsekkaasti) Jos minä pyydän sinulta jotakin, suostutko?
PETRA (Pysähtyen.) No?
VIRVA. Tule kanssani hetkiseksi tuonne työhuoneesi verannalle tai puutarhaan. Ilma on niin ihana. Tahtoisin haaveilla kanssasi.
PETRA (Naurahtaa.)
VIRVA (Vetää häntä kädestä.)
IV kohtaus.
JUUDIT (Tulee oikeanpuolisesta ovesta.) Toin sinulle tämän kirjan, jota halusit lepäillessäsi lueskella.
VIRVA (Katsoo isäänsä rukoilevasti.)
PETRA. Mene, lapsi, edellä. Minä tulen aivan kohta.
VIRVA (Menee työhuoneen ovesta, hieman myrtyneen näköisenä.)
PETRA (Pehmeästi, tyynesti.) Istu, Juudit, ole niin hyvä. Hetkiseksi. Vai onko sinulla hyvin kiire? (Juudit istuutuu.)
PETRA. Näetkös, minulla on nykyään äärettömästi aikaa. Minä elän iankaikkisuudessa. Jumala on ottanut minulta pois ajan ja kaiken ajallisen touhun. Minulla ei ole enää mitään muuta tekemistä kuin tämä. (Ottaa pienellä pöydällä paperipinkan ja heittää sen uuniin, jossa ei ole tulta.)
JUUDIT (Hypähtäen pystyyn.) Mitä sinä teet? Mitä siinä on?
PETRA. Sinä, Juudit, olet surmannut minussa runoilijan. Hävittäköön tuli muistonkin siitä, mikä kerran oli.
JUUDIT (Sieppaa paperit pois uunista.) Kuinka sinä voit, kuinka sinä voit sanoa niin? Minä, joka toivoisin, että sinun runoutesi helkkäisi koko ihmiskunnalle, iskisi kipunoita halki maailman pimeyden.
PETRA. Israelin Juudit, minun runouteni oli minun miekkani, sinä riistit sen minulta ja annoit sen kansalle ja kansa tallasi sen lokaan, ryösti siitä mielikuvien kultaiset korut ja kalliit kivet. Se nimitti niitä valheiksi. Millä minä enää isken! Hahahaa! Pitäisikö minun ehkä muuttaa unelmani väitöskirjoiksi tai kansanomaisiksi lentokirjasiksi? Kansa alensi minut käsityöläiseksi.
JUUDIT. Minä en tahtonut alentaa sinua runoilijana, vaan ylentää sinua ihmisenä.
PETRA (Tuskaisesti.) Minä annoin sinulle rakkauteni helmen, ja sinä heitit sen sioille. — Miksi, miksi nostit sinä esiin minussa ihmisen, kun ei se kuitenkaan kelvannut sinulle?
JUUDIT. Jotta voisit toteuttaa runoutesi ihanteen.
PETRA. Jos se olisi toteutettavissa, ei se enää kelpaisi ihanteeksi, ei se enää olisi kaipauksen arvoinen. — Sinä tahdoit olla Jumalan ruoska, Israelin Juudit, joka ottaa Holoferneen pään. Ota se siis! Se on liian vanha ja väsynyt ja tyhjä pyytääkseen enää elämää. Työ on ainoa, jolla voi unohtaa elämän kurjuuden, ja sitten kun työkyky on mennyttä, on ikuinen kurjuus tullut, yö yllä, josta ei enää mikään pelasta. Oh, minä en voi elää ilman runouden armolahjaa. Ellei... niin, ellei vielä ihme tapahdu, ellei itse elämä muutu runoudeksi, ihanammaksi kuin mielikuva, ellet sinä, Juudit, vielä pelasta minua rakkaudellasi... Rakkaus on väkevä kuin kuolema...
JUUDIT. Minä rakastan sinussa runoilijaa.
PETRA (Hurjasti.) Hahahaa! Kuinka voisi joku Juudit koskaan rakastaa mitään muuta kuin aatetta! Historia kiertää rataa. Terve, Juudit, Holoferneen voittaja!
JUUDIT. Kuinka voisi joku runoilija koskaan rakastaa muuta kuin mielikuvaa!
PETRA. Niin, mielikuva oli se, että uskoin sinun kerran minua rakastaneen. Et koskaan ole minua rakastanut. Ei milloinkaan lie huulesi sitä minulle kuiskanneet. Itsepetosta kaikki, minun hullujen aivojeni houretta. Mielikuva!... Mutta kuinka se oli ihana! Lyhyt sana vain. Mutta se olisi voinut pelastaa minut kuolemasta. — Minua et tahdo pelastaa, mutta hänet, hänet tahdoit! Hän oli siis kuitenkin kallis sinun sydämellesi, tuo etelän mies...
JUUDIT (Säpsähtäen sisäisesti.) Sinä varmaankin silloin mellakka-iltana otit minun revolverini. Anna se takaisin!
PETRA. Se on minulla. Kävin sen silloin hakemassa. Se on sinulle siis niin rakas muisto?
JUUDIT (Kylmästi.) On. Anna se takaisin.
PETRA. Juudit, anna se minulle muistoksi. Tai korvaukseksi siitä, että olet ottanut minulta kaikki. Sinä saat pitää muistona minusta nuo nokiset paperit, minä pidän muistona sinusta tämän kirkkaan aseen. (Vetää taskustaan revolverin, katselee sitä.)
VIRVA (Huutaa.) Isä!
PETRA. Minä tulen, lapsi.
JUUDIT. Minä rukoilen sinua. Anna se pois! Voisi tapahtua vielä jokin onnettomuus...
PETRA. Miten lapsellinen sinä olet. Eikö kokemus ole sinulle mitään opettanut? Kerranhan jo otit sen pois, etkä voinut sentään estää onnettomuutta. Ei. Kohtaloaan ei voi kukaan välttää... (Viittaa kädellään jäähyväisiksi, menee Virvan luo taka-ovesta, sulkien sen jälkeensä.)
V kohtaus.
JUUDIT. (Seisoo hetkisen, paperit kädessään, tuijottaen synkästi eteensä. Kontiala astuu sisään oikeanpuolisesta ovesta. Juudit kääntyy säpsähtäen.)
JUUDIT. Te, herra Kontiala. Kuinka te uskallatte?
KONTIALA. Palvelijatar ilmoitti minulle kyllä, että kirjailija on sairas eikä ota vastaan vieraita. Mutta ensinnäkään en minä ole mikään vieras ja toiseksi tuon hyviä uutisia, jotka voivat edistää sairaan tervehtymistä.
JUUDIT. Kuten näette, ei Petra ole täällä, eikä tavattavissa. Kuinka voittekin noin vastoin nimenomaista kieltoa tunkeutua...
KONTIALA. Kaikkein pyhimpään, tarkoitatte? Ei tässä talossa ennen ole oltu niin muodollisia eikä sovinnaisia... Ja... olettehan tekin täällä...
JUUDIT. (Jyrkästi.) Ennen oli toista. Mutta kaiken inhoittavan menettelynne jälkeen. Te olette uskomattoman julkea. Ettekö tiedä, että juuri teidän syytöksenne, teidän porvarillinen ajojahtinne on vienyt Petran hermot pilalle. Hän uhkaa luopua koko kirjailijatoimesta. Juuri äsken heitti hän uuniin kaikki nämä käsikirjoituksensa (Näyttää paperipinkkaa.)
KONTIALA. Mutta ne eivät nähtävästi palaneet?
JUUDIT. Uunissa ei onneksi ollut tulta.
KONTIALA (Kylmän ivallisesti.) Olisinpa halunnut nähdä, olisiko hän heittänyt ne sinne silloinkin, jos siellä olisi ollut tulta...
JUUDIT (Kuohahtaen.) Ihminen, eikö teillä siis ole sydäntä ollenkaan? Eikö teidän kyynillisyydellänne ole mitään rajoja? Te olette saattanut Petran epätoivon partaalle juonitteluillanne ja katsotte ajan ja paikan olevan sopivan tehdä pilkkaa hänen elämäntyöstään ja elämästään. Hänellä on revolveri taskussaan. Hän voi todellakin heikkona hetkenä tehdä mitä tahansa...
KONTIALA (Tyynesti hymyillen.) Taidatte olla oikein levoton. Milloin on viisas neiti Juudit alkanut tuhmistua? Runoilijoilla on aina tuollaiset teatraaliset eleet. Heillä pitää olla kuolema ja rakkaus, liekit ja revolveri aina huoneensa nurkassa. Se, mitä kerrotte, todistaa vain, että Petra on erinomaisissa sielunvoimissa. Hänen mielikuvituksensa leimuaa. Mutta todellisuuden kanssa ei sillä ole mitään tekemistä... Te väitätte itsepintaisesti, että minä olen saattanut hänet pois tasapainostaan. Hm... No niin... Mutta minäkö yksin? Jos ei teitä olisi ollut... No, se sikseen. Suvaitsetteko, että istun?
JUUDIT (Ei vastaa.)
KONTIALA (Istuutuu, jatkaa.) Te ette pidä minusta erikoisemmin. Eikä ihme. Me olemme tehneet paljon pahaa toisillemme...
JUUDIT (Jäätävästi.) Mitä pahaa me olisimme tehneet toisillemme, sitä en tiedä.
KONTIALA. Jos ette te tiedä, niin en tiedä sitten minäkään.
(Vaitiolo.)
KONTIALA. Minä luulin kuitenkin, että taistelimme runoilijan sielusta, me kaksi...
JUUDIT (Halveksivasti.) Ja te haluatte uskotella minulle, että siinä karkeassa pelissä, jota te pelasitte, oli vain _hänen sielustaan_ kysymys...
KONTIALA. Ei yksinomaan. Minä myönnän, että Niina oli minun herttakuningattareni. Oli. Ei ole enää... Nyt olen pyyhkinyt Niinan pois elämästäni. Hän on niitä, jotka nauttivat kärsimyksestä. Kärsiköön. Olkoon omalla tavallaan onnellinen. Minä olen myös. Minä en ole niitä, jotka tarttuvat revolveriin naisen tähden...
JUUDIT. Mihin te tähtäätte?
KONTIALA. Puhukaamme siis suoraan. Meillä kahdella on sittenkin pieni hanhi kynittävänä keskenämme. Ja kun minua tästä lähin luultavasti ei enää tulla paljon näkemään tässä talossa, niin...
JUUDIT. Minua vielä vähemmän, sillä matkustan takaisin ulkomaille aivan pian.
KONTIALA. Jaa jaa. Kotimaa on kova koulu. Ja te olette tottunut elämään vapaudessa ja kuvitteluissa. Me täällä, me maahan kytketyt, me emme ole vapaita. Yksin meidän ajatustemmekin täytyy olla ankaran kurin alla. Sillä täällä täytyy muuttaa ne teoiksi ja kantaa teoista edesvastuuta sukupolvesta sukupolveen. Me olemme uutisperkkaajia. Meillä ei ole varaa tehdä liian suuria eleitä, ratsastaa töyhdöt pystyssä kuten entisajan ritarit eikä irrallisin tulisoihduin kuten nykyajan vallankumouksen raivottaret. Silloin sorrumme allamme hyllyvään suohon. Suo on ensin täytettävä ja sitten vähitellen. Kuka elää, se näkee... Me kuulumme eri leireihin, ja teillä lie se käsitys, että yleensä me niin sanotut vanhoilliset — minä tietysti erittäinkin — olemme niin tuiki kaukana kaikesta ihanteellisuudesta... Ei, neiti Juudit, kyllä me näemme samat tähdet kuin tekin ja palvomme niitä, mutta me tiedämme, että jos ne kuulisivat rukouksemme ja putoaisivat syliimme, polttaisivat ne maailman poroksi! — Te syytitte minua äsken siitä, että olen syössyt Petran epätoivon partaalle, vienyt häneltä halun kirjoittaa...
JUUDIT. Niin. Hetkellä, jolloin hän tahtoi vapautua kaikesta pienestä, tulla koko kansansa omaksi, te käytitte kaiken pirullisen sotataitonne syöstäksenne hänet tai vangitaksenne hänet yhden puolueen orjaksi...
KONTIALA. Te tahdoitte vangita hänet puolueen orjaksi.
JUUDIT (Jatkaen.)... jolloin hän tahtoi puhdistua, uudistua sisäisesti ja ulkonaisesti, heititte te likavettä hänen silmillensä, hetkellä, jota hän oli odottanut koko elämänsä.
KONTIALA. Jota _te_ olitte odottanut. Olkaa rehellinen. Ja teidän täytyy myöntää, että juuri te käytitte tai väärinkäytitte koko suuren vaikutusvaltanne häneen saadaksenne hänet astumaan tämän askeleen.
JUUDIT. Hänen paras itsensä tahtoi sitä.
KONTIALA. Enemmän kuin kerran on maailmanhistoriassa tapahtunut, että yksilön paras itse on vienyt hänet yhteiskunnalliseen rikokseen.
JUUDIT. Enemmän kuin kerran on yhteiskunnallinen laki ollut rikos ihmisten omiatuntoja vastaan ja siksi rikottava.
KONTIALA. Vaikka ihmisten elämä rikkoutuisi mukana?
JUUDIT. Kaikki paras elämässä on tehty elämän hinnalla.
KONTIALA. Te siis tietoisesti panitte Petran elämän vaaraan? Sillä jos joku on syypää siihen, että hän on ollut vähällä turmella uransa sisäisesti ja ulkonaisesti, niin se olette te. Te tahdoitte tehdä runosta, mielikuvan kukkasesta, yhteiskunnallisen taisteluhansikkaan ja runoilijasta kansanjohtajan. Runoilija ei tarvitse kansaa, vaan mesenaattia! Elämän muodon, joka takaa työrauhan ja — pitkän iän. Sillä muuten ei hänen työllään ole mitään merkitystä. Jos hän kuolee nuorena, sanotaan häntä haaveilijaksi, mutta jos hän jaksaa elää kauan, sanotaan häntä suurmieheksi ja hänen ajatuksensa saavat filosofisen kantavuuden. Ja silloin hänen ajatuksensa voivat tulla kansankin hyväksi, vähitellen, viisaasti siivilöityinä, sopivissa annoksissa. Suuret aatteet ovat kuin kallis viini, niitä tulee osata säilyttää, vanhettua ja nauttia määrän mukaan, jotta ne olisivat terveellisiä, muuten ne muuttuvat myrkyksi, villittäväksi alkoholiksi, joka syöksee perikatoon kansat ja yksilöt. Tämä on yksinkertaisesti minun kantani asiassa. Ja se ei ole mikään kyynillinen kanta, ellei terve järki ja hitunen käytännöllisyyttä ole kyynillistä.
JUUDIT. Myöntäkää, että motiivinne äskeisessä hyökkäyksessä kuitenkin osittain olivat vähemmän jalot kuin miksi ne nyt haluatte esittää.