Part 1

SYVYYDESTƒ

Kirj.

Konrad Lehtim‰ki

WSOY, Porvoo, 1915.

SISƒLLYS:

Saattajat. Gladiaattorit. Kosto. Pakolaiset. Sisarukset. Veljekset. Unohdettu. Syvyydest‰. Inferno. Hautautunut. Joulu.

SAATTAJAT

He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantiet‰ kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tyls‰sti eteens‰, ja niin tavaton voimattomuus ja n‰‰ntymys kuvastui heid‰n liikkeist‰‰n, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat l‰hinn‰ vanhaa, loppuunajettua hevosparia.

Mutta edell‰ kulki heid‰n nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. H‰n asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan h‰nen ruskeilta kasvoiltaan.

Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus n‰ytti v‰risev‰n, niinkuin se olisi ollut t‰ynn‰ kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja l‰heiselt‰ kuin t‰ytyisi kaiken heti sytty‰ palamaan sen tulis‰teist‰. Leve‰, tomun peitt‰m‰ maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi l‰mmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen k‰rsinyt katsoa. Tienvierell‰ kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne n‰yttiv‰t olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyh‰hti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenk‰ys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, k‰pristyneet lehdet hiljaa -- ja tuo v‰synyt v‰r‰hdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeist‰, ‰‰netˆnt‰ kuiskausta: vett‰...

Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan n‰kyneet, mutta ne olivat viel‰kin kaukana. Ja mit‰ l‰hemm‰ksi p‰‰stiin, sit‰ lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; v‰syneet, laahaavat jalat irroittavat yh‰ enemm‰n pˆly‰, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti...

-- ƒiti parka, te aivan v‰sytte. Ei teid‰n olisi pit‰nyt l‰hte‰ n‰in pitk‰lle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.

-- Kyll‰ min‰ jaksan. Ja kuinka olisin voinut j‰‰d‰, jos sin‰ viel‰...

H‰nen ‰‰nens‰ muuttui yh‰ k‰he‰mm‰ksi ja lopulta vaikeni. H‰nest‰ tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. H‰nen hengityksens‰ muuttui yh‰ raskaammaksi, niinkuin voimakas k‰si olisi kuristanut h‰nt‰ kurkusta; h‰nen silm‰ns‰ sumentuivat kummallisesti, h‰n kompastui irtonaiseen kiveen ja oli v‰h‰ll‰ kaatua. Mutta poika ehti tarttua h‰nen k‰sivarteensa ja sanoi hell‰sti ja lohduttavasti:

-- ƒlk‰‰ pel‰tkˆ, ‰iti, kyll‰ min‰... Antakaas, kun min‰ talutan toiselta puolelta.

-- ƒl‰h‰n nyt ... kai h‰n siell‰, yhtyi is‰. Kunhan ei vain myˆh‰stytt‰isi!

Vanha mies koetti myˆs puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut, miten kauhean toivoton ja levoton h‰nen heikko, k‰he‰ ‰‰nens‰ oli.

Taas kuului vain l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰, laahustavien, v‰syneiden askelten kapsetta, ja sakea pˆly pˆll‰hteli heid‰n jaloissaan.

Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siell‰ tavaton kiire, h‰lin‰ ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan l‰htevi‰ miehi‰.

Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyˆkk‰siv‰t heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennest‰‰nkin t‰ynn‰. Kuului ‰‰nekk‰it‰ huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ‰‰ni‰. Mutta suuri osa miehist‰ j‰i laiturille.

Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa k‰sivarresta; h‰nt‰ miltei kauhistutti t‰m‰ sekamelska. Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvonsa kirkastuivat, ja h‰n kuiskasi ‰‰ni v‰risten lapsellisesta toivosta:

-- Jospa ei olekaan tilaa...?

Mutta samalla saapui er‰‰n upseerin seurassa asemap‰‰llikkˆ huolestuneen ja t‰rke‰n n‰kˆisen‰. H‰n antoi joitakin k‰skyj‰; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja l‰hti sivuraiteilta hakemaan lis‰vaunuja.

Kaikki olivat jo p‰‰sseet junaan. Akkunoita availtiin, n‰kyi hikisi‰ kasvoja, ja t‰pˆt‰ysist‰ vaunuista kuului ep‰m‰‰r‰inen, tasainen surina kuin mehil‰ispes‰st‰. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen viel‰ kerran puristaa rakkaittensa k‰si‰.

Kaidepuun vieress‰ seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa k‰tt‰, ja heid‰n koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttˆ‰, joka vain silloin t‰llˆin nosti tummat, surulliset silm‰ns‰.

Kun kello soi, tyttˆ h‰tk‰hti. H‰n l‰heni nuorukaista, ja h‰nen suunsa aukeni kuin olisi h‰n aikonut sanoa jotakin. Mutta mit‰‰n h‰n ei voinut sanoa -- h‰nen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja h‰nen mustat silm‰ns‰ tulivat t‰yteen kyyneleit‰.

Ja er‰s nuori is‰ oli niin kummallinen -- niinkuin h‰nell‰ olisi ollut kova kiire ja h‰nen olisi pit‰nyt viel‰ toimittaa paljon ennen junan l‰htˆ‰. H‰n otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliins‰, suuteli heit‰ ja puhui yht‰ mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. H‰n hymyili omituisesti ja suuteli taas hell‰sti pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta n‰kyi, ett‰ h‰n tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.

Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan h‰nen puheitaan. H‰nen huulensa vapisivat, kyynelet vieriv‰t alas h‰nen poskiaan ja h‰nen katseensa harhaili h‰t‰‰ntyneen‰ ymp‰ri -- niinkuin h‰n olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulosp‰‰sy‰. Toisinaan h‰n v‰‰nteli hiljaa k‰si‰‰n, ja kaksivuotias poika katsoi pel‰styneen‰ ylˆs ‰itins‰ kasvoihin ja h‰nen pieni suunsa v‰‰ntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen ‰idille, otti pienokaisen syliins‰, silitteli h‰nen vaaleita kutrejaan ja puhui hell‰sti:

-- ƒl‰ ole mill‰sik‰‰n, pikkuseni... Is‰ tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kyp‰r‰n. Niin ja sapelinkin.

Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi h‰nt‰ isketty ruoskalla. H‰n tarttui suonenvedonomaisesti miehens‰ k‰teen sopertaen tolkuttomasti:

-- Mit‰, mit‰ min‰ nyt teen...? Mihin joudumme...?

Mies tuli hyvin kalpeaksi, h‰n laski lapsen maahan, ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi:

-- Rauhoitu, rauhoitu! Min‰ tulen pian takaisin ... ja min‰ kirjoitan heti...

Useimmat olivat vakavan ja synk‰n n‰kˆisi‰; toiset taas koettivat nauraa ja puhua ‰‰nekk‰‰sti peitt‰‰kseen ja karkottaakseen sen itsep‰isen, peloittavan ajatuksen, ett‰ he viimeisen kerran n‰kiv‰t rakkaansa. Ja jotkut n‰yttiv‰t niin kummallisen hajamielisilt‰, kuin eiv‰t olisi lainkaan k‰sitt‰neet, mihin olivat menossa.

Mutta hiukan erill‰‰n laiturin toisessa p‰‰ss‰ olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edess‰ puristaen lujasti ja j‰yk‰sti h‰nen k‰tt‰‰n ja katsoi ylˆs h‰nen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa -- niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskitt‰‰ kaiken hellyytens‰, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; h‰nen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja h‰n ryk‰si tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilke‰n, sinne tarttuneen palan...

Kun poika hankkiutui l‰htem‰‰n, alkoivat kyynelet vieri‰ ‰idin ryppyisi‰ poskia myˆten ja h‰nen huulensa vavahtelivat.

-- Hyv‰sti nyt, ‰iti...

ƒiti n‰ytti ik‰‰n kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa h‰n kuuli kellon kalahduksen, n‰ki, ett‰ poika hellitti h‰nest‰, puristi h‰t‰isesti is‰n k‰tt‰ ja hypp‰si junaan. Vasta silloin irroitti tuska h‰nen kielens‰; h‰n ojensi vapisevat k‰tens‰ liikkeess‰ olevaa junaa kohden parahtaen:

-- Lapseni, lapseni!

Niin sanomaton h‰t‰ ja tuska v‰r‰hti tuossa heikossa, vapisevassa ‰‰ness‰, kuin olisi lintuemo surkeasti piipitt‰nyt n‰hdess‰‰n viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskett‰v‰n m‰s‰ksi.

Asema on v‰hitellen tyhjentynyt. Itkev‰t, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat ‰idit ja tutisevat ukot -- kaikki heid‰t on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat viel‰ vanhukset. Helle on viel‰ kauheampi kuin ‰sken, mutta he eiv‰t siit‰ v‰lit‰. Vanha mies on avop‰in, ja aurinko porottaa esteettˆm‰sti h‰nen harmaaseen p‰‰h‰ns‰, mutta h‰n sit‰ tuskin huomaakaan -- h‰n tuijottaa vain toivottomasti ja tyls‰sti eteens‰. H‰n on ottanut mustan piipunnys‰n taskustaan, mutta sen sytytt‰minen on unohtunut h‰n pitelee sit‰ vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu h‰nen vieress‰‰n. Ainoakaan kyynel ei en‰‰ vieri h‰nen poskelleen; kuin tyrmistyneen‰ h‰n katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden h‰nen viimeisen lapsensa. Siell‰ ei n‰y en‰‰ muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla -- ja sekin h‰ipyy v‰hitellen n‰kym‰ttˆm‰ksi...

Mutta vanha ‰iti yh‰ vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat h‰nen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. H‰n muistaa poikansa pienen‰, lihavana palleroisena ... ja ent‰s, kun h‰n otti ensimm‰iset horjuvat askelensa? H‰n muistaa niin el‰v‰sti, miten h‰n imetti ja kylvetti rakkainta lastaan -- kuinka loistivatkaan h‰nen tummat silm‰ns‰ ihastuksesta, kun h‰n sai mielin m‰‰rin polskia vedess‰!

H‰n her‰‰ aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylm‰ puistatus viilt‰‰ h‰nen ruumistaan ja tuska puristaa h‰nen syd‰mens‰ kokoon. H‰n _tuntee_ er‰‰nlaisella ‰idinvaistolla, ettei h‰nen lapsensa en‰‰ palaa, ja h‰nen tuskansa on aivan yht‰ suuri, kuin h‰n n‰kisi poikansa kylm‰n‰. H‰nen p‰‰ss‰‰n alkaa oudosti surista ja kohista, h‰n on aivan n‰kevin‰‰n, miten poikaparka makaa silm‰t ummistuneina ja h‰nen rinnastaan pulppuaa punainen veri.

Taas h‰n parahtaa kuin haavoitettu mets‰notus:

-- Lapseni...

Vanha mies h‰tk‰ht‰‰. H‰n aivan kuin her‰‰ ja sanoo itsekseen hiljaa ja k‰he‰sti:

-- Sinne h‰n meni...

Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat, pyˆr‰t jyrisev‰t -- ja l‰heisest‰ puistikosta kuuluu silloin t‰llˆin pikkulinnun helteest‰ v‰synyt viserrys.

Mutta vanha vaimo tuijottaa viel‰kin toivottomin katsein taivaanrannalle, miss‰ junan savu tuskin n‰kyv‰n‰, punertavana pilven‰ leijailee. Ja is‰n harmaa p‰‰ on kumartunut niin syv‰‰n...

GLADIAATTORIT

Heit‰ oli kaksi rykmentti‰ eli kaksitoista tuhatta ja heid‰t oli m‰‰r‰tty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita miehi‰. Siit‰ kaikki tiesiv‰tkin, etteiv‰t he en‰‰ palaa. He olivat synk‰n ja p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisi‰. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrin‰‰.

Miltei joukon loppup‰‰ss‰ marssi komppaniansa edess‰ luutnantti Julius S. H‰n oli hyvin nuori ja h‰nen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat; h‰net oli vallannut kummallinen liikutus tiet‰ess‰‰n menev‰ns‰ varmaan kuolemaan.

Aurinko helotti siniselt‰ taivaalta ja ilma oli mit‰ herttaisin. Aamup‰iv‰ll‰ oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykselt‰...

Niin -- kaksi kuukautta sitten h‰n oli viel‰ rakastettunsa kanssa merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin h‰n ei ollut osannut ajatellakaan t‰t‰...

Vieno merentuoksu toi h‰nen mieleens‰ yh‰ uusia, suloisia muistoja.

Er‰‰n‰kin iltana he olivat merell‰ soutelemassa. Oli miltei tyyni ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren ‰‰rettˆm‰n ulapan ulottui loistava, h‰ik‰isev‰ tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko hiljalleen aaltoihin j‰tt‰en j‰lkeens‰ punaisen hohteen, joka muutti koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua h‰nen lempikappaleensa s‰vel -- ja merituuli tuoksui ja hyv‰ili heid‰n kasvojaan. He eiv‰t puhuneet mit‰‰n, mutta tytˆn tummat silm‰t olivat kosteat ja h‰nen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun h‰n tarttui rakastettunsa k‰teen...

Voi ... h‰n oli kokonaan unohtanut... He olivat marssineet jo pari kilometri‰ ja taas leyh‰hti h‰nen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana meren tuoksuva henk‰ys. Niin -- ja t‰m‰ on viimeinen p‰iv‰...

Heid‰n tykkitulensa oli kiihtynyt entist‰ raivokkaammaksi. Mutta sill‰ kohdalla, josta heid‰n piti hyˆk‰t‰, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; l‰himm‰t olivat pahaenteisen ‰‰nettˆmi‰: ne eiv‰t tahtoneet paljastaa nykyist‰ asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyˆkk‰yksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, milt‰ kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymm‰rsi, ett‰ heill‰ myˆs sill‰ kohdalla _oli_ tykistˆ‰.

Tunnin marssin j‰lkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja lev‰htiv‰t siell‰ hetken, samalla kun tykistˆ yh‰ syyti murhaavaa tultaan heid‰n ylitseen. Mutta viholliset eiv‰t nytk‰‰n vastanneet.

ƒkki‰ l‰htiv‰t hyˆkk‰‰j‰t liikkeelle.

Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden v‰lill‰ oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu k‰ytt‰‰ suojana hyˆk‰tt‰ess‰. Siihen j‰i nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sit‰ syvemm‰ksi -- mutta hyˆkk‰ysjoukko eteni j‰rjestyneen‰, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ kuin kone, jota sen kerran k‰yntiin l‰hdetty‰ on mahdoton pys‰ytt‰‰. Viholliset aloittivat kiivaan kiv‰‰ritulen, miehi‰ kaatui, mutta silloin he l‰htiv‰t juoksuun -- tuo kaksitoistatuhantinen joukko syˆks‰hti eteenp‰in vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyˆkyaalto...

Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen ‰‰nettˆmyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin p‰‰h‰n ‰‰rimm‰isist‰ hyˆkk‰‰jist‰ oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekiv‰‰riosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat... Julius oli taaempana, h‰n n‰ki kohotettuja k‰si‰, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edest‰ alkoi samanlainen ter‰s- ja lyijymyrsky...

Silloin hyˆkk‰‰j‰t nostivat huudon, etummaiset s‰rkiv‰t vimmatulla kiireell‰ esteit‰ -- ja taas syˆks‰hti joukko hurjasti eteenp‰in. Ja kun he samassa n‰kiv‰t, ett‰ heid‰n oma tykistˆns‰ murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin ett‰ pensaikko oli yhten‰ ainoana r‰j‰hdysmeren‰, he karjuivat yh‰ hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.

Mutta edest‰ kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia h‰t‰huutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli t‰ynn‰ ter‰v‰k‰rkisi‰ paaluja... Mutta nek‰‰n, jotka kuulivat nuo huudot, eiv‰t ymm‰rt‰neet: he juoksivat vain eteenp‰in kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyˆry painoi takaap‰in peloittavalla voimalla -- ja kamala hauta t‰yttyi. Niinkuin laavavirta, joka menness‰‰n murskaa kaiken, t‰ytt‰‰ kaiken, vyˆryi harmaa joukko eteenp‰in.

Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siell‰ edess‰ tulivuori aukaissut kitansa; siin‰, miss‰ heid‰n etummaiset joukkonsa olivat olleet, n‰ytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syˆks‰ht‰v‰n leimahtavana tulena ja ep‰m‰‰r‰isen‰, mustana massana korkeuteen... Kuului huumaava r‰j‰hdys, toinen, kolmas... Maamiinat olivat r‰j‰ht‰neet eik‰ kohdalla olleita joukkoja en‰‰ ollut olemassa. Heid‰n murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet p‰‰ns‰ ja j‰senens‰ sinkoilivat kaikille tahoille yhdess‰ kivien ja mullan kanssa -- ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.

Mutta ei siin‰ kyllin. Vihollisen tykistˆn p‰‰voima oli kai odottanut vain t‰t‰ hetke‰ -- ja nyt alkoi niin kaamea n‰ytelm‰, ett‰ Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kivi‰ syˆksyi ilmaan, kaikki peittyi r‰j‰ht‰vien ammusten tuleen ja savuun -- ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei en‰‰ ollut mahdollista -- heid‰n t‰ytyi per‰yty‰.

Mutta nelj‰tuhatta vain per‰ytyi -- kahdeksantuhatta j‰i kent‰lle.

Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he olivat aivan n‰‰nnyksiss‰. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta l‰‰h‰tti raskaasti, ja muutamat heitt‰ytyiv‰t pitk‰lleen kuin olisivat olleet kuolemaisillaan. Suurin osa heist‰kin oli saanut joitakin vammoja.

Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun miehet olivat p‰‰sseet ampumahautaan, alkoi heid‰n ylitseen niin hurja tykkituli, ett‰ ilma, koko avaruus tuntui olevan t‰ynn‰ tuota helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla pattereillaan ja srapnellit alkoivat r‰j‰hdell‰ heid‰n yl‰puolellaan, viel‰p‰ heid‰n joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneit‰ ja tylsi‰ kiinnitt‰‰kseen siihen mit‰‰n huomiota.

Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiket‰. Ja kun takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miest‰ lis‰v‰ke‰, annettiin taas hyˆkk‰ysk‰sky.

Vihollisen tuli lis‰‰ntyi heti kun he ilmestyiv‰t kent‰lle. Mutta lev‰hdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan paikkaan -- ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten varustuksissa yht‰ mittaa r‰j‰hteli.

Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. H‰n ei tuntenut en‰‰ pelkoa eik‰ innostusta. H‰nen ymp‰rill‰‰n kaatui jatkuvasti miehi‰, kuului huutoja, kirouksia -- mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt mihink‰‰n paljon huomiota. Konemaisesti h‰n vain juoksi toisten mukana. Vasta sitten kun he l‰heniv‰t piikkilankaesteit‰ ja heid‰n t‰ytyi juosta suurten ruumiskasain yli, h‰n tunsi kylm‰‰ kauhua: sielt‰ kuului niin syd‰nt‰s‰rkevi‰ huutoja.

Vihollisen oli onnistunut vied‰ ‰skeiseen piilopaikkaan muutamia konekiv‰‰reit‰. Ne alkoivat taas ilke‰sti s‰rist‰ ja tuottivat tavatonta tuhoa, mutta eteenp‰in he meniv‰t sittenkin.

Silloin h‰n sai aivan kuin iskun rintaansa, h‰n tunsi heikkenev‰ns‰ ja vaipuvansa maahan -- ja meteli h‰nen ymp‰rill‰‰n vaimeni. H‰n koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, ett‰ k‰si tahrautui kokonaan l‰mpim‰‰n nesteeseen.

H‰n tajusi olevansa haavoittunut, mutta mit‰‰n erityist‰ kipua h‰n ei tuntenut. R‰j‰hdyksetkin alkoivat taas kuulua entisell‰ voimalla ja h‰n n‰ki, ett‰ veri tulvi h‰nen rinnastaan.

H‰n aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itse‰‰n. Kun h‰nen suustaan ei tullut verta, h‰n p‰‰tteli, ett‰ kuula oli tullut sivulta ja pyyhk‰issyt rintavaltimon poikki.

Et‰‰mp‰n‰ r‰j‰hti taaskin miina ... ja h‰n n‰ki uudelleen tuon kamalan n‰ytelm‰n. Taas saivat vihollisen konekiv‰‰rit uutta intoa -- ne s‰risiv‰t aivan kuin hurjasta vahingonilosta...

H‰n n‰ki kaiken mit‰ tapahtui, mutta seurasi sit‰ omituisen v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ -- niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ik‰v‰‰ n‰ytelm‰‰. H‰n n‰ki miten toverien t‰ytyi per‰yty‰ ensimm‰isten miinar‰j‰hdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heid‰n tykistˆns‰ toimia -- ja taas tuo kaamea ammusten moni‰‰ninen orkesteri vonkui h‰nen yl‰puolellaan.

Noin nelj‰nnestunnin kuluttua se lakkasi ‰kki‰; se oli k‰sky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat...

H‰nen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat omituisesti himmet‰. Kuin harmaan sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ tovereita oli en‰‰ vain v‰h‰n. Mutta eteenp‰in he meniv‰t hurjalla vimmalla. H‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ he seisahtuivat v‰lill‰, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyˆkk‰siv‰t vihollisen ampumahautoihin ... pistimet v‰l‰hteliv‰t...

Tykistˆ ja konekiv‰‰rit vaikenivat kummallakin puolella; sielt‰ kuului vain joitakin yksityisi‰ kiv‰‰rinlaukauksia ja huutoja... H‰n odotti jotakin ratkaisua, mutta mit‰‰n ei kuulunut. Niin -- heit‰ oli liian v‰h‰n, heid‰t oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mit‰...?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui h‰nen korviinsa kummallinen ‰‰ni: haavoittuneiden voihkina. H‰n katsahti ymp‰rilleen...

Ruumiita n‰kyi kasoittain, niin kauas kuin h‰nen himmenev‰ katseensa kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut en‰‰ yksityisi‰ ruumiita. H‰n luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien l‰hettyvill‰ n‰ytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, j‰tteilt‰... Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siin‰ aterioinut.

Ja paaluhauta h‰nen takanaan... H‰n k‰‰ntyi vaivoin ja h‰nt‰ pyˆrrytti, kun h‰n katseli paaluihin seiv‰stettyjen miesten v‰‰ntyneit‰ suita, mielettˆmi‰ silmi‰ ja kurottavia k‰si‰, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat -- niinkuin ne viel‰kin hapuilisivat jostakin apua, tukea, el‰m‰‰... Ja heid‰n voihkinansa...

Niin -- koko laaja kentt‰ tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan... Tuo taukoamaton ‰‰ni t‰ytti h‰nen sielunsa j‰‰t‰v‰ll‰ kauhulla.

Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi h‰net yh‰ enemm‰n ja h‰n k‰‰ntyi hiljaa sel‰lleen. Taivaalla n‰kyi jo muutamia t‰hti‰.

Maattuaan hetken h‰n tunsi oudon kylmyyden v‰hitellen valtaavan jalkansa -- niinkuin niit‰ olisi sivelty j‰‰vedell‰... Se levisi ylˆsp‰in, k‰detkin tuntuivat kylmenev‰n ja kangistuvan...

Silloin h‰n ensi kerran t‰ydellisesti k‰sitti, ett‰ se oli kuolema -- ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhk‰istyn‰. H‰nen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selv‰sti. H‰n tunsi, ett‰ he olivat kuolleet turhaan, ja h‰nen sielussaan her‰si katkeruus.

Hirve‰ tuska ja katumus valtasi h‰net, h‰n olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta ... eik‰ se odota. Mutta h‰n tuli yh‰ heikommaksi -- h‰nen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.

Kummallinen j‰ykkyys ja kylmyys valtasi h‰net yh‰ enemm‰n. H‰n ei n‰hnyt en‰‰ mit‰‰n ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niit‰ ei en‰‰ kuulu ... ja parempi onkin...

H‰n kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. H‰n makaa jossakin, ja haavanlehdet v‰risev‰t. H‰n on n‰kevin‰‰n rakastettunsa ... ‰itins‰. Mutta he menev‰t ohitse -- eiv‰t huomaa...

Yh‰ kuuluu tuo vieno suhina. H‰n on viel‰ nuori poika. Lemmikkihevosellaan h‰n ratsastaa tuttua polkua myˆten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehv‰t huiskivat h‰nt‰ kasvoihin... H‰n kannustaa hevostaan; he menev‰t hurjasti, yh‰ nopeammin, nopeammin... Kas -- h‰n meneekin lent‰en...

Mutta sit‰ mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kent‰lt‰ nousta vaaleata hˆyry‰ -- niinkuin sumua tai jotakin salaper‰ist‰ uhrisavua.

Se on l‰mpim‰n veren hˆyry, joka siin‰ hiljalleen nousee taivasta kohden.

Ja h‰m‰r‰ levitt‰‰ yli maan ‰‰rettˆm‰t, harmaat siipens‰.

KOSTO

Kuinka kauan h‰n oli siin‰ maannut, h‰n ei itsek‰‰n tiet‰nyt. Mutta kun h‰n v‰hitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla -- ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti h‰nen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun h‰n aukaisi silm‰ns‰, n‰ytti koko maailma omituisen punertavalta.

V‰hitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan h‰n ymm‰rsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen h‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n ja n‰ki, ett‰ kranaatinsirpale oli murskannut h‰nen vasemman k‰sivartensa.

Hetken kuluttua h‰n kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. H‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n sinnep‰in ja huomasi miehen, joka makasi sel‰ll‰‰n, k‰det tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista n‰kyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silm‰st‰, joka kuhisi t‰ynn‰ k‰rp‰si‰, h‰n ymm‰rsi, ett‰ siin‰ oli kuollut. Valituksen t‰ytyi siis kuulua vainajan p‰‰n takaa.

H‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n sinne p‰in, mutta silloin tuntui aivankuin toinen k‰si olisi rev‰isty irti ruumiista. H‰n huomasi yrityksens‰ turhaksi ja ummisti silm‰ns‰.

-- Auttakaa ... Jumalan t‰hden! kuului taas pitk‰veteisesti ja valittavasti h‰nen p‰‰ns‰ takaa.

H‰n s‰ps‰hti kuullessaan tuon matalan, k‰he‰n ‰‰nen -- siin‰ oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti h‰ness‰ ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa. Eik‰ h‰n kuitenkaan tiet‰nyt miksi.

Taas h‰n kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja k‰he‰ -- mutta eikˆ se sittenkin ollut eversti B:n ‰‰ni?

H‰n kuunteli viel‰ tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun h‰n vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti h‰nen kasvoissaan.

Oliko, oliko se todellakin h‰n? Vihdoinkin...

H‰nen kuumeisissa aivoissaan pyˆri kaikki sekaisin. Ja vaikka h‰nen ruumistaan tuska poltti ja raastoi h‰nen tehdess‰‰n pieni‰kin liikkeit‰ h‰n alkoi k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, jotta olisi n‰hnyt.

Hammasta purren h‰n kohosi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja onnistuikin hiukan k‰‰ntym‰‰n. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eik‰ h‰n n‰hnyt mit‰‰n... Hiljaa kiroten h‰n sulki silm‰ns‰, mutta aukaisi ne j‰lleen hetken kuluttua.